tiistai 25. syyskuuta 2012

Kampaajaa mä metsästän


Joskus hiustyylin vaihtaminen tuntuu hyvältä idealta. Näet sielusi silmin freesin, uuden tukan, joka muuttaa sinua myös ihmisenä. Aina sitä ei tajua mitä tilaa; ollessani teini-ikäinen kampaaja teki työtä käskettyä pyydettyäni häntä leikkaamaan päälaelta ja korvien päältä lyhyeksi, takahiusten jäädessä pitkiksi. Lopputulos näytti jokseenkin venähtäneeltä, pitkätukkaiselta siililtä. Jos pipo olisi silloin ollut muodikas, olisin takuulla käyttänyt sitä 24/7.

En varmaan ole ainoa, joka on kampaajan tuolissa istuessaan kuullut suustaan sanat ”joo kiitos, tää on hyvä” samalla miettien mielessään ’omfg’ tai vähintään ’kuinkas nopeasti ne kasvavat takaisin’. Pitääkö mölyt mahassaan vai mainitako asiasta? Miten toimia korrektisti? Jos lyhyttä on halunnut ja lyhyttä tullut niin pettymys kannattaa niellä. Mutta jos lopputulos on paljon erikoisempi kuin mistä oli puhe, mitäs sitten? Siinä vaiheessa hiuksia kun ei taida enää voida korjata.

Hiukset ovat herkkä asia, erityisesti kun keskustellaan kampaajakäynneistä. Kukaan, ainakaan monikaan nainen ei muuta heppoisin perustein kauas luottokampaajastaan (tai haluan uskoa näin), koska edessä on yrityksen ja erehdyksen tie uuden löytämiseksi. Tien ei kuitenkaan tarvitse olla kivinen eikä itseään ja hiuksiaan kannata ottaa liian vakavasti. Joo, no, helpommin sanottu kuin tehty.

Ei kommentteja: