perjantai 28. syyskuuta 2012

Tästä se lähtee

Apuva, jännittää, koska luet blogiani, jonka suhteen en lupaa mitään, paitsi ehkä asiattomuuksia. Pitäähän otsikolle olla uskollinen :).

Lämpimästi tervetuloa!

Vitsi vai nou?


Arvaa mitä? Mä treenaan maratonille. Täh?? Joo-o.

Nyt se tuli sanottua, tai siis kirjoitettua. En meinaa uskoa itsekään. Taidan vaan vitsailla? Viisi vuotta sitten hölkkääminen oli mielestäni hullujen hommaa. En olisi i-ki-maa-il-mas-sa uskonut juoksevani edes kymmentä kilometriä, kunnes Helsinki Midnight Runissa 2010 mennä kipitin juuri sen kympin. Sitä endorfiinien määrää juoksun jälkeen.

Juokseminen koulussa, se oli kahdella sanalla sanottuna aivan kamalaa. Lyhyttä matkaa kun kipitettiin, piti pinkoa sen minkä kintuista pääsi – kuka pinkoi, kuka ei. Anti-liikunnallisella alkoi heti pistää kyljestä. Sitä liikunnan iloa. Jollain tavalla luulin, että tuntien priimukset olivat seppiä syntyessään. En kai osannut ollenkaan ajatella, että harjoittelemalla voisi kehittyä. Tai että liikunnasta voisi edes nauttia. Järkyttävän huonohan mä olinkin, paitsi yhdessä lajissa, muistaakseni. Kuka tekisi tunnetuksi vauhditonta viisloikkaa?

Siinä se nyt lukee. Kai mun sitten pitää treenata, ihan oikeasti. 

tiistai 25. syyskuuta 2012

Kampaajaa mä metsästän


Joskus hiustyylin vaihtaminen tuntuu hyvältä idealta. Näet sielusi silmin freesin, uuden tukan, joka muuttaa sinua myös ihmisenä. Aina sitä ei tajua mitä tilaa; ollessani teini-ikäinen kampaaja teki työtä käskettyä pyydettyäni häntä leikkaamaan päälaelta ja korvien päältä lyhyeksi, takahiusten jäädessä pitkiksi. Lopputulos näytti jokseenkin venähtäneeltä, pitkätukkaiselta siililtä. Jos pipo olisi silloin ollut muodikas, olisin takuulla käyttänyt sitä 24/7.

En varmaan ole ainoa, joka on kampaajan tuolissa istuessaan kuullut suustaan sanat ”joo kiitos, tää on hyvä” samalla miettien mielessään ’omfg’ tai vähintään ’kuinkas nopeasti ne kasvavat takaisin’. Pitääkö mölyt mahassaan vai mainitako asiasta? Miten toimia korrektisti? Jos lyhyttä on halunnut ja lyhyttä tullut niin pettymys kannattaa niellä. Mutta jos lopputulos on paljon erikoisempi kuin mistä oli puhe, mitäs sitten? Siinä vaiheessa hiuksia kun ei taida enää voida korjata.

Hiukset ovat herkkä asia, erityisesti kun keskustellaan kampaajakäynneistä. Kukaan, ainakaan monikaan nainen ei muuta heppoisin perustein kauas luottokampaajastaan (tai haluan uskoa näin), koska edessä on yrityksen ja erehdyksen tie uuden löytämiseksi. Tien ei kuitenkaan tarvitse olla kivinen eikä itseään ja hiuksiaan kannata ottaa liian vakavasti. Joo, no, helpommin sanottu kuin tehty.