sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Näyttelijä, tuottaja & ohjaaja Erja Manto

Näytteleminen, vaikka se tapahtuisi missä, on parasta


© Erja Manto

Miten kiinnostuit näyttelemisestä?

Polku oli ilmiselvä sillä teatteri oli osa perhe-elämää: vanhempani Kapo Manto ja Ritva Juhanto olivat myös näyttelijöitä. Kun olin vähän yli 10-vuotias, Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka tulivat Turun kaupungiteatteriin johtajiksi. Satuin olemaan ”imevässä iässä” ja istuin teatterissa kaiken aikaa.

Ylioppilasvuonna näyttelin pienen roolin Kallen ohjauksessa. Alan Seymour oli tehnyt teatterisovituksen turkkilaisen Yaşar Kemalin romaanista Tasangolta tuulee. Roolihahmoni oli kapisen Mahmutin vaimo. Heikki Kinnunen näytteli Mahmutia, jolla oli kapi (eli syyhy). Kallen kehotuksesta minulle laitettiin maha, etten näyttäisi alaikäiseltä teinihupakolta. Kirjoitin näytelmästä ylioppilasaineenkin, joka julkaistiin vuoden 1975 Ylioppilasaineissa.

Pääsit samana päivänä ylioppilaaksi sekä Teatterikorkeakouluun. Mitä teit Teatterikorkean jälkeen?

Menin Lahden kaupunginteatteriin. Ensimmäiset neljä vuotta tein töitä kuin hirvi: näyttelin neljää pääroolia ja harjoittelin viidettä. Praktiikkaa oli valtava määrä, koska jouduin näyttelemään kaikkea laidasta laitaan: kotimaista draamaa ja absurdia, musikaalista farssiin ja Sheakespearen tragedioihin. You name it, I did it.

Kun Ylen Radioteatterissa nuoren naisen näyttelijävakanssi tuli auki niin äiti sanoi, että hae sitä. No piru vie, ajattelin, yrittänyttä ei laiteta ja naputin hakemuksen pikavauhtia.


Kävin Ylessä tekemässä koenauhan, ja olin vakuuttunut, että se siitä sitten. Muistan Radioteatterin ohjaaja Raiku Kempin sanoneen kuivasti: ”Tämä ei ole iso näyttämö, täällä on mikrofonit jotka jännästi ottaa ääntä, ei tarvitse karjua niin mielipuolisesti”.


Raiku ja näyttelijä Tuula Nyman soittivat yhtenä aamuna kertoakseen, että minut oli valittu. Olihan se aika ihmeellistä. Hakijoita oli 24, joukossa aika kovia nimiä. Ottivat riskin ottaessaan minut, koska minulla ei ollut mitään radiokokemusta. Niin siinä kuitenkin kävi, ja vuonna 1983 räpsähdin tänne.

Millaista oli päästä kiinni työhön radiossa?

Aluksi oli tietysti hankalaa, mutta upeat kollegat Tuula Nyman ja Hasu (Heikki) Määttänen olivat minulle suuria mentoreita. Kaikki muutkin opettivat minua, esimerkiksi Eeva Litmanen, Eriikka Magnusson ja Voitto Nurmi.

Pelkästään siihen, että totuin kuuntelemaan omaa ääntäni meni varmaan kaksi vuotta. Oma ääni kuulostaa omaan korvaan niin erilaiselta kun miltä se kuulostaa toisten korvissa. Yritä siinä sitten tehdä töitä kun koko ajan mietin, että kuka puhuu – en tuo ole minä!

Tein koko ajan myös teatteria. Samana syksynä kun aloitin Ylessä, menin Kom-teatteriin. Lisäksi kävin ensimmäisenä syksynä näyttelemässä Lahdessa vanhoja rooleja. Tein töitä mielettömästi, ihan joka päivä. Viikonloppuna menin bussilla Lahteen, näyttelin lauantait ja sunnuntait siellä ja tulin takaisin Helsinkiin nauhoituksiin.

Millä tavalla harjoitit ääntäsi radiota varten?

Kun tulin Yleen niin l-kirjaimeni oli mielestäni tosi huono: oli mahdotonta sanoa esimerkiksi tiltaltti. Eikä ä-kirjain ollut sen parempi, joten tein tietoisesti hirveästi töitä. Ensimmäisiä vuosina kävin lukemassa sokeille, että sain praktiikkaa kuntoon ja ”härveliä” treenattua. Oli varmaan Hasun neuvo, että lue kaikki, joten luin aamiaispöydässä miljoonalla eri tavalla maitopurkin tekstit. Luin kaikkea mahdollista ääneen koko ajan. Ja kuuntelin taitavia kollegojani.

Näyttelet Tohtori Raimossa. Miten lähdit mukaan siihen?

No kun kysyttiin! Ja minä sanoin että joo. Olen tehnyt niin paljon poliittista satiiria, että se tuntui luontevalta. Iltalypsyssä olin seitsemän vuotta, Itse valtiaita tein toiset seitsemän vuotta. Jukka Puotila imitoi, itse en ole imitaattori vaan tämmöinen hullu. Sitä on ollut hirveän hauska tehdä.

Miten purat Tohtori Raimon hahmoja?

Kuuntelen onko puheessa joku tietty päälletuleva asia. Yritän löytää jonkun asenteen, johon pääsen kiinni. Siitä asenteesta väännetään komediaa ja liioitellaan asioita.

Esimerkiksi Taru Tujunen puhuu kovia asioita pehmeällä äänellä. Hän ei pahemmin käytä ä:n pilkkuja, ja kiroilu on kova juttu. Hänellä on lisäksi toistosanat eiks nii’. Hirveän herkullinen tyyppi. Olen tosi pahoillani, että hän lähti pois politiikasta.

Jenni Haukiosta ei saa mistään kiinni, hän on kuin saippua. Lähdin siitä liikkeelle, että mitään tunteita ei koko ihmisessä ole ollenkaan.

Kauako kuunnelman tekeminen kestää?

Periaatteessa 50 minuuttia pitkässä kuunnelmassa, jossa ei ole
© Erja Manto
musiikkia eikä hirveän haastava äänimaailma, studio- ja edit-osuudet kestävät kolmesta neljään viikkoa. Jos lasketaan siitä kun kirjoittaja alkaa kirjoittaa, se on ainakin vuoden projekti.

Joskus ollaan nopeita, tämä välinehän mahdollistaa sen. Tohtori Raimoa tehdään ripeällä syklillä. Tarkoitus on olla nopeasti tehtävää, koska se on kiinni sen päivän asiassa. Tykkään nopeasta tekemisestä ja nautin siitä, että jokaisen asian voi muuttaa vielä.

Millaista näytteleminen radiossa on?

Radio on kauhean vaativa, koska totuudellisuuden vaatimus on niin suuri. Näyttelijänä sinun täytyy uskoa, että olet roolihenkilösi. Asiat täytyy tehdä loppuun asti. Sen kaiken täytyy olla pirullisen totta, koska tämä on niin sensuelli ja sensitiivinen väline. Ääni paljastaa ihmisestä kaiken ja kaikkinainen laiskuus, ohimennen lonkalta tekeminen ja rutiinitekeminen kuuluu. Olen niin harjaantunut kuulija, että kuulen sen heti.

Opetan Teatterikorkeassa paljon ja sanon aina ensimmäiseksi, että en ole mikään ääninäyttelijä, semmoista ei minun mielestäni ole. Tämä on kokonaisvaltaista näyttelemistä siinä missä kaikki näytteleminen. Ääninäyttelijä nimityksenä kuulostaa siltä, että näytellään äänellä ja perkele sitä, joka sen tekee. Siinä on valmis tie epäuskottavuuteen ja valheeseen, se ei toimi. Kaikkea pitää tehdä kaikilla aisteilla niin voimakkaasti kuin kykenee.

Mikä näyttelemisessä kiehtoo?

Kai se on se, että on vähän aikaa onnellinen. Kun ei ole kiinni tässä vaan elää jonkun toisen ihmisen elämää hetken. On jännittävää ja kiinnostavaa yrittää hetken olla joku toinen. Siihen liittyy minun henkilökohtaisessa psykologiassani onnen tunne, riippumatta siitä mitä näyttelen.

Mikä on radion tekemisessä parasta?

Näytteleminen, vaikka se tapahtuisi missä, on parasta. Kun onnistuu tekemään asiat niin että tuntuu siltä, että ne tapahtuvat oikeasti. Parasta tietysti radiossa ylipäätään on, että se kuva minkä näkee, on jokaiselle omansa. Kun kuuntelet, voit nähdä esimerkiksi roolihenkilöt ihan eri tavalla kuin minä näyttelijänä ne näen. Silloin kun se tuottaa paljon henkilökohtaisia assosiaatioita, se on silloin koskettanut ihmistä.

Mikä on radion tekemisessä haastavinta?

Tekniikka ei ainakaan, se on selkärangassa. On ihmisiä, joilla on mikrofonipelkoja, mutta minulle se on luonteva työkumppani. Minä hallitsen mikrofonia eikä se minua. Se on minulle ilmaisun apu ja väline. Se antaa mahdollisuuksia eikä ota niitä pois.

Tuleeko kuulijoilta ohjelmaideoita ja -ehdotuksia?

Aika paljonkin, varsinkin Pikkujuttu-ehdotuksia – lyhyt muoto vetoaa ihmisiin. Aika monella pöytälaatikkokirjailijalla tuntuu olevan idea siitä mitä sen pitäisi olla. Pitkiäkin kuunnelmia tulee jonkun verran.

Näkökulman hakeminen on yksi tärkeimpiä asioita. Ristiriitaisia ja kiinnostavia ihmisiä, joiden tekemistä katsotaan oivaltavasta, erilaisesta näkökulmasta. Tosi taitava saa olla, että löytää näkökulman. Sitä täytyy pirusti väännellä ja vielä senkin jälkeen katsoa, että mitä sitten jos.

Turun Sanomien haastattelussa 2007 sanoit, että joskus ajattelit ryhtyväsi lammasfarmariksi?

Se sattui neljäkympin vaiheessa. Ajattelin jossain syvässä murheen myrskyssä, että muutan maalle ja ryhdyn lammasfarmariksi. Olin varma, että minulla on käänteinen Midaksen kosketus; kaikki mihin kosken muuttuu paskaksi. Pian ymmärsin, että vartin päästä lampailla olisi nimet enkä koskaan voisi tappaa ainuttakaan ja farmi olisi konkassa. En kuitenkaan koskaan vakavasti ole miettinyt, että pystyisin jättämään tämän. Koska en minä pysty vaikka haluaisin.

Mitä produktioita mieleesi on jäänyt Ylestä?

Viime vuonna tehtiin Mike Bartletin Contractions eli Vastaliikkeitä. Kuunnelma kertoo siitä miten nuoren naisen työpaikka alkaa puuttua tämän henkilökohtaiseen elämään todella raisulla tavalla. Outi Vuorenrannan kanssa näyttelimme työnantajan edustajaa ja työntekijää, ja sitä oli erittäin nautinnollinen näytellä.

Jokunen vuosi sitten näyttelin kanaa meidän joulukalenterissamme. Komedia kertoi Telma ja Liisa-nimisten lampaan ja kanan seikkailuista Suomenmaassa. Se oli älyttömän suosittu, aikuiset kuuntelivat sitä ihan yhtä lailla kuin lapsetkin. Kana oli minulle mielettömän rakas rooli.

Teen paljon luentaa ja vuosi sitten tarkoitus oli lukea James Joycen Odysseusta, Molly Bloomin monologeja siitä. Tekstissä ei ole välimerkkejä ollenkaan, se on ihan mieletöntä tajunnanvirtaa. Kun luin näytteitä yhdessä tilaisuudessa, yhtäkkiä tajusin saavani kiinni jutusta ja lukemisesta jäi ekstaattinen flowkokemus. En ikinä unohda sitä ilotulitusmaista tunnetta kun tajusin, että hallitsen tämän.

Nyt luen L. Onervan Mirdjaa, joka on semmoista kamaa että huh-huh. Kirjailija on ollut 26-vuotias kirjoittaessaan sen vuonna 1908. Käsittämättömän emansipoitunutta ja modernia kirjallisuutta. L. Onerva sai siitä valtion kirjallisuuspalkinnon mutta kyllä sitä paheksuttiinkin, koska Mirdja on eroottisesti avoin henkilö.

August Strindbergin Neiti Julie, 1988
© Erja Manto

Mitä työn alla on tällä hetkellä?

Keväällä 2015 isoin produktio on Esko Salervon dramatisoima Viktor Pelevinin Viides maailmanvalta -romaani, josta tulee kolmiosainen kuunnelma. Äärimmäisen mielenkiintoista nykyvenäläiskriittistä kirjallisuutta. Syksyyn on pakkautunut aika isoja paketteja. Johanna Vuoksenmaa tulee ohjaamaan Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet. Riina Katajavuoren romaanista Venla Männistö tehdään kaksiosainen musiikkikuunnelma, siitä tulee kova juttu. Se on Seitsemän veljestä -allegoria ja raikas kun mikä. Myös Miina Supisen uusi kuunnelma Hyasintti on tulossa. Lisäksi tuotan koko ajan Pikkujuttuja, näyttelen siinä sivussa mitä kerkiän, luen klassikkoluentaa ja teen Tohtori Raimoa.


Mitä sanoisit radion tekemisestä kiinnostuneelle?

Suosittelen välineeseen tarkkaan tutustumista ja kouluttautumista alalle. Tämä on teatterin alalaji, joten kaikkinainen teatteriin ja kirjoittamiseen liittyvä koulutus on hyväksi. Suosittelen musiikin kuuntelua, taidenäyttelyissä ja teatterissa käymistä, elokuvia, silmät auki kulkemista. Jos tarpeeksi tahtoo, niin jostain löytyy se kohta millä tavalla tekijäksi tulee.

Miten näet radion nykyisyyden ja tulevaisuuden?

Minulla on vankka usko genreen, koska olen sen tekijä. Toivon hartaasti, että siitä ei tulisi marginaalitaidetta, vaikka jotkut sitä sellaisena pitävät. Tohtori Raimolla on 400 000-
600 000 kuulijaa joka lauantaiaamu ja Pikkujutulla 400 000 arkisin, että ei se ihan marginaalia ole. Jos vertaa sitä teattereiden tai tv:n katsojamääriin, niin kyllä ne isoja lukuja kuitenkin ovat.

En halua uskoa, että pitkä kuunnelmakaan loppuisi. Se voi olla myös kuivaa ja tylsää, mutta parhaimmillaan se on hirveän elävää ja koskettavaa. Uskon siihen, ettei kukaan sellaisesta elämyksestä halua luopua. Tarinoiden kerronta ei lopu koskaan, oli julkaisualusta mikä tahansa.