maanantai 21. huhtikuuta 2014

Wannabe-lyyrikko


Opiskeluaikana, joskus 1990-luvulla, olin vaihdossa Uppsalassa. Jostain syystä sain päähäni, että haluan kirjoittaa runoja. Lainasin runokirjoja ja istuin soluyksiössäni tyhjän paperin ääressä odottaen inspiraatiota, jota ei koskaan tullut. Tähän päivään mennessä en ole keksinyt mistä innostus, joka alkoi yhtä nopeasti kuin loppui, juonsi juurensa. Riviäkään (muistaakseni) ei syntynyt. Runokirjatkin palautin melkein lukemattomina. 

Asetin runoriman aivan liian korkealle. Halusin kirjoittaa hyvän tekstin, heti. Siitä olen täysin varma, koska rima nousee saavuttamattomiin nykyäänkin, oli kyseessä melkeinpä mikä tahansa asia. Kukapa muu sitä onkaan itselle kaikkein armottomin kriitikko, kuin ihminen itse.

Melkein parikymmentä vuotta olen antanut asian olla, mutta nyt sitä voisi – ehkä –  yrittää uudestaan. Rima pysyy tällä kertaa todella alhaalla, kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa. Ei paineita. No tässähän niitä kerääntyy…

Olen aina halunnut kokeilla laululyriikkaa. Lisään vaikeuskerrointa niin, että rajaan tehtävänannoksi kappaleen sanoittamisen. Enää puuttuu biisi, jonka sanoitan uudestaan suomeksi. Ideoita? 


Lennä lennä!

PS. Alla esimerkki lyyrisistä taidoistani. Tästä saat osviittaa lopputuloksen ”laadusta” .

Kevät.
Ihmisten silmissä tuikkii toivo.
Muistan etäisesti tunteen.
Tulisipa pian syksy.