Esikoiskirjailija, käsikirjoittaja Lasse Nousiainen

”Komediassa täytyy olla rohkea. Ja tietysti aina heikomman puolella.”

Osallistuin Konttaava koomikko -kirjan lämminhenkisiin julkaisubileisiin tammikuussa 2017. Seuraavana iltapäivänä esikoiskirjailija Lasse Nousiainen odottaa edessään olevan teen jäähtyvän. ”Hyvä fiilis, ehkä vähän rapsakka olo, meni aika myöhään.”

Esikoiskirjailija Lasse Nousiainen.
Kuvaaja: Carl Bergman

Mistä esikoiskirjasi Konttaava koomikko kertoo?

Se kertoo noin kolmekymppisestä koomikosta, joka kuolee ja syntyy uudestaan. Koomikko havainnoi vauvan kehossa perhe-elämää ja samaan aikaan yrittää muistella kuka hän entisessä elämässään oli. Kun kaikkivoipaisen miehen ajatukset ovat avuttoman taaperon kropassa, siitä aiheutuu monenlaista ristiriitaa.

Muistatko sen hetken kun päätit, että kirjoitat kirjan?

Jäin vuorotteluvapaalle Yleisradiosta ja muutin perheeni kanssa Moskovaan kesällä 2013. Siellä tiesin että tulen kirjoittamaan pitkää tekstiä. Vähitellen muodoksi hahmottui romaani. Aihe ei ollut selvillä alusta saakka. Ensimmäiset kuukaudet tein taustatyötä ja opiskelin itsekseni lisää komediakirjoittamista. Jonkin ajan päästä havahduin siihen, että minulla on kiinnostava aihe. Sellainen, jonka kanssa jaksan tehdä töitä niin kauan kun kirjan kirjoittaminen vaatii.

Mistä kirjan idea tuli?

Minua kiinnosti ulkopuolisuuden teema. Halusin jollain tapaa kirjoittaa siitä. Vaikka viihdyin Moskovassa, sinne muutto ei helpottanut ulkopuolisuuden tunnetta, jota olen silloin tällöin kokenut. Päinvastoin. Uusi ympäristö ja uusi kieli tarjosivat otollisen maaperän käsitellä aihepiiriä: ”Entäs jos koomikko syntyisi uudestaan? Mitä se ajattelisi, jos olisi vauvan kehossa?” Koti-isyys kahden pienen lapsen kanssa antoi oivan pohjan kirjoittaa vauva- ja lapsiarjesta. Ja viihdemaailma oli minulle tuttu aiemmista töistäni. Nämä kaksi maailmaa yhdistyivät luontevasti koomikossa, joka havainnoi perhe-elämää.

Kirjoititko kirjaa päivittäin?

Alussa potkin itseäni kirjoitusvimmaan. Olen tottunut radio- ja tv-hommissa tuottamaan tekstiä ns. virka-aikana eikä silloin ole aikaa writers blockeille tai luoville tauoille. Tein samaan tyyliin romaanikäsikirjoituksen kanssa. Alussa toinen lapsista oli vain osan viikosta tarhassa, ja minulla oli vähemmän aikaa kirjoittamiseen. Silloin hengailimme usein kaupungilla. Myöhemmin lasten ollessa päivisin tarhassa ja koulussa työaikaa oli enemmän.

Kun meillä kävi vieraita, kirjoittaminen taukosi turistioppaana toimimiseen, mikä oli hauskaa sekin. Myöhemmin tekstin ollessa pidemmällä jäin Moskovaan kun muu perhe lähti hiihtolomalle Suomeen. Silloin pystyin kirjoittamaan tarinan ehdoilla ja työskentelin öisinkin.

Kauanko kirjan ensimmäiseen versioon meni aikaa?

Karkeasti noin vuosi. Tein ensimmäisen version Moskovassa. Muutimme kesällä 2016 Brasiliaan, missä viimeistelin kirjan. Luulin moneen kertaan sen jo olevan valmis mutta työtä oli vielä paljon ja aina teki mieli hioa tekstiä lisää. Kokonaisuudessaan kirja valmistui kolmessa vuodessa. Välillä kirjoittamisessa oli toki taukoja.

Mikä oli ensireaktiosi kun kustannusyhtiöstä otettiin yhteyttä?

Onnenitku. Sain sähköpostia syksyllä 2015. Tammen kustannustoimittaja lähetti viestin, että teksti on hyvä. Tarkkaa sanamuotoa en muista. Yhteydenotto vahvisti sen, että olen tehnyt oikeita valintoja. Kun kirjoittaa kuukausia, jopa vuosia ilman mitään takuita siitä että tekstiä ikinä julkaistaan, niin välillä epäilee itseään. Positiivinen palaute antoi varmuuden että, jes, olen oikealla polulla. Varmuutta ei kustannussopimuksesta vielä tuolloin ollut. Se tehtiin keväällä 2016.

Kannen kuva: Jussi Karjalainen

Mikä kirjan kirjoittamisessa oli parasta?

Tehokkaasta työpäivästä jolloin saa paljon aikaan, tulee hyvä fiilis. Flow-tilan löytyminen on mahtavaa. On todella nautinnollista kun teksti kulkee. Ajattelen kirjoittamisena myös ihan vapaata kaupungilla kävelemistä, mietiskelyä ja sitä kun mieleen juolahtaa, mitä jollekin henkilölle pitää tapahtua. Sitä kirjoittaa päässäänkin, se ei tapahdu ainoastaan näppäimistön ääressä. Kai se on myös alitajunnan työskentelyä. Palojen napsahtaessa kohdalleen ja epämääräisyyden ja epäselvyyksien jälkeen tulee tunne, että juuri näin sen pitää mennä. Se on hienoa.

Päästessäsi flow-tilaan, kirjoitko niin kauan kun sitä riitti?

Painoin siihen asti kun lapset tulivat kotiin. Yritin jatkaa heti kun pystyin. Loppuvaiheessa kirjoitin iltaisinkin ja yöaikaan. Työ on paljon peruspuurtamista, mutta tykkään siitäkin. Kunnon flowta ei kovin usein tule. Harvinaisessa flow-tilassa on hyvä, jos pystyy jatkamaan kellosta huolimatta. Sen takia ihmiset hakeutuvat taiteilijaresidensseihin kirjoittamaan, että pystyvät menemään tekstin ehdoilla.

Mikä kirjan kirjoittamisessa oli vaikeinta?

Vaikeita hetkiä ovat ne kun teksti ei heti aamulla lähde etenemään ja tekisi mieli lukea uutisia ja tsekata sosiaalinen media. On vain pakko kirjoittaa, vaikka tulisikin huonompaa tekstiä. Tässä kirjassa vaikeinta oli ensimmäisen version jälkeisen palautteen saaminen. Lähetin tekstin kolmelle hyvälle ystävälleni. Olin tehnyt pitkään töitä tekstin kanssa ja siinä oli heidän mielestään silti paljon keskeneräisyyttä ja huonoja juttuja. Yksi ystävistäni toimi ateljeekriitikkona, hän on opiskellut kirjallisuutta, joten hänellä oli ammattitaitoa palautteen antamiseen. Aluksi olin hänelle vihainen kriittisistä palautteista ja vähän kiukuttelinkin. Hetken aikaa oli fiilis, että jatkanko tätä ollenkaan. Silloin piti pyöriä Moskovassa ja käydä vähän baareissakin. Asiaa sulateltuani ajattelin, että ehkä oikeasti pitää tehdä nämä muutokset.

Millaista oli työskennellä kustannustoimittajan kanssa?

Tosi hienoa ja hedelmällistä. Kävi hyvä tuuri. Kustannustoimittajaksi osui juuri minulle sopiva henkilö, jonka kanssa yhteistyö sujui erittäin hyvin. Sain sopivasti apua ja kriittistä palautetta. Koko ajan tuntui siltä, että Tammessa uskotaan minuun.

Halusin haastaa itseni pitkässä tekstissä, mikä kirkastui minulle vasta myöhemmin. Radio- ja tv-käsikirjoituksissa saattaa joskus käydä niin, että ohjaaja ymmärtää tekstin toisella tavalla ja tekee sketsin ihan eri suuntaan mitä käsikirjoittaja on ajatellut, jolloin alkuperäinen idea katoaa. Voi ohjaaja toki viedä sitä parempaankin suuntaan. Sama pätee näyttelijöihin.

Oli kiva testata pitkää tekstiä hyvässä ja pahassa. Kirjasta ei voi ”syyttää” ketään muuta kuin minua itseäni. Tein sen sellaiseksi kuin halusin ja tuntuu hyvältä etten joutunut tekemään väkisin mitään kompromisseja. Nyt harmittaisi jos pitäisi tehdä uusi versio ”näin olisin kirjoittanut, jos olisin saanut”. En tiedä onko sellaisia kirjailijakokemuksia. Toivottavasti ei.

Miten hallitsit pitkää tekstikokonaisuutta ja sait pysymään sen kasassa?

Tykkäsin tosin paljon kokonaisuuden hallitsemisesta. En kirjoittanut tekstiä kronologisesti. Käytin aluksi muistivihkoja – rakastan erityisesti mustia vahakantisia muistikirjoja, joissa on punainen reuna. Oli minulla keltaisia muistilappujakin. Kirjan perusidea on se, mitä koomikko ajattelee avuttoman lapsen kehossa ja kuinka hän havainnoi perhe-elämää ja ympäröivää maailmaa. Kirjoitin vihkoon erilaisia tunnistettavia tilanteita lapsiperhearjesta kuten neuvola, leikkipuiston hiekkalaatikko, lääkärin vastaanotto, 1v-synttärit... Niiden listaaminen helpotti kirjoittamista. Sitten vain kirjoitin ne auki.

Lapsiperhehavainnoinnin rinnalla kulkivat samaan aikaan koomikon mennyt elämä ja viihdemaailma. Koomikko yrittää muistella kuka hän oli ja miksi hän kuoli. Word-tiedostossa siirtelin palasten järjestystä. Sain kiksit siitä kun palaset loksahtelivat kohdalleen. Vähitellen siitä alkoi kehittyä kaari. Ensimmäisen version jälkeen oli helppo hoksata että ”tuohon väliin tulee vielä tuo”. Mukaan tuli käänteitä ja yllätyksiä, joita en alun perin ollut ajatellut. Koomikon entinen elämä kirjoittautui matkan aikana.

Eräs kirjailija (en nyt muista kuka) kertoi jättävänsä tekstin edellisenä päivänä nk. cliffhanger-kohtaan, josta seuraavana päivänä on helppo jatkaa.

Yritin tehdä samoin. Päätin mistä olisi hyvä jatkaa seuraavana päivänä ja jätin sen kehittymään. Lähtiessäni kirjoittamaan kokonaista lukua luonnostelin ensin ranskalaisilla viivoilla suunnilleen mitä siinä tapahtuu. Oli turvallisempi palata tekstin pariin, kun illan aikana alitajunta oli päässyt valloilleen. Jos ei ole suunnitellut etukäteen mitään, seuraava aamu on vaikeampi.

Oliko sinulla kirjoitusprosessissa muita ässiä hihassa?

Kirjassa oli ydinkuva, johon palasin aina. Konttaava koomikko makoilee vauvan kehossa mustalla karvalankamatolla. Käynnissä on juhlat. Sohvalla istuu kaksi naista, jotka ovat lopullisen kirjan sivuhenkilöitä. Koomikko katselee naisia. Mitä hän ajattelee kauniista naisista kun hän aikuisen koomikkomiehen mielellä varustettuna makaa lattialla, eikä pääse liikkumaan? Mitä hän ajattelee ympäristöstä, sukulaisista? Ydinkuvan avulla pystyin palauttamaan mieleen mistä kirja todella kertoo.

Kirjoitat muutakin kuin kirjoja. Missä ja mitä olet kirjoittanut?

Aloitin vuonna 2003 Yleisradiossa, Radioviihteen osaamiskeskuksessa, joka toimi Radioteatterin kyljessä. Samaan aikaan kun tein Radio Suomelle juttuja, tein töitä myös YleX:lle. Kirjoitin Radio Suomeen pienoiskuunnelmia ajankohtaisista aiheista, seassa oli poliittista satiiriakin. Perhe Kärkinen, jossa olin yhtenä käsikirjoittajana, oli todella kuunneltu ohjelma Radio Suomen lauantaiaamuissa ja minulle tärkeä kirjoittajakoulu. YleX:lle tein 2004-2005 huumoriohjelmaa Kromosomi X, jossa olin kirjoittajana sekä näyttelijänä. Muita tekijöitä olivat lisäksi mm. Marja Hintikka, Jenny Lehtinen sekä hyvä ystäväni Tero Salenius. Teron kanssa on tehty muutakin huumoripitoista, kuten YleX:n Keskusradiota 2006-2008 sekä Radio Millenniumia 2009-2011.

Kun radioviihdettä valitettavasti alettiin vähentää, siirryin luontevasti käsikirjoittamaan tv-ohjelmia. Olin aiemmin opiskellut tv-ilmaisua ja käsikirjoittamista. Radio Millenniumia tehtiin pari vuotta myös televisioon ja yksi tuotantokausi Yle Areenaan. Välillä ”harhauduin” huumorin poluilta tekemään sekalaisia viihdeohjelmakäsikirjoituksia, mm. perheviihdettä. Ylen ohjelmista Nenäpäivä on ollut minulle tärkein. Nenäpäivä on minulle merkittävä hyväntekeväisyysaspektin takia, on mahtavaa yhdistää huumori ja auttaminen. Sketsien lisäksi olen käsikirjoittanut myös itse show:ta.

Komedialla on vahva rooli työssäsi käsikirjoittajana. Miten löysit sen?

Se on varmaan löytänyt minut vuosien varrella. Taustalla piillee hieman vinksahtanut ja ironinen tapani ajatella. Minusta piti tulla rokkitähti, se oli plan A. Opiskellessani kansanopistossa radiotyötä kuvittelin voivani tehdä jääkiekkoselostajan hommia. Eräässä työharjoittelupaikassa tajusin, että se ei ole kuitenkaan minun juttuni. Ammattikorkeakoulun radio- ja tv-ilmaisuopinnoissa homma kääntyi vähitellen niin, että halusin nyrjäyttää asiat päälaelleen.

Muistan kun harjoittelimme tv-studiossa monikameraohjausta. Jotkut halusivat treenata vakavasti uutisten lukemista. Koulutukseen liittyi maskeeraukseen liittyviä opintoja, joissa meille oli näytetty tekoverta. Kun esitin asiantuntijavierasta leikkiuutisissa, puraisin suussani olleen tekoverikapselin rikki. Muistan erityisesti uutistenlukijan suuttuneen sillä hän halusi itselleen uutistilanteesta asiallisen demon. Uutistenlukijana toiminut luokkakaverini on sittemmin tullut tutuksi MTV:n uutisankkurina. Terveisiä vaan sinne uutismaailmaan ja kaikkea hyvää!

"Huumorilla saa ja pitää ottaa kantaa."
Kuvaaja: Carl Bergman

Mikä komiikassa kiehtoo?

Tarinankerronta on kiehtonut minua aina. Tein lapsena c-kasettimankalla omia radiojuttuja ja keksin tarinoita takapenkillä pitkillä automatkoilla. Viihdemaailmakin on aina kiinnostanut.

Jo kauan minua on houkuttanut ajatus ’entäs jos’? Se on varmaan yksi syy siihen, miksi komedia kiehtoo. Siinä katsotaan asioita eri kantilta, käännetään asioita päälaelleen, yllätetään. Vaikka nauran myös turhanpäiväisille hokemille tai kaksimielisille vitseille, olen sitä koulukuntaa, että huumorilla saa ja pitää ottaa kantaa. Ettei tehdä vaan turhaa hömppää – vaikka monesti se siltä saattaa näyttääkin.

Komedia on joskus vallitsevien totuuksien kyseenalaistamista. Jos luonteenpiirteenä on, että haluaa kyseenalaistaa ja katsoa asioita eri tavalla, komedian tekeminen ammattina on luonteva valinta.

Millaisen huumorin katsomisesta nautit erityisesti?

Monty Python on erittäin kova. Pythonit ovat tehneet vaikka mitä hauskaa ja muut ovat tehneet perässä. Sitä kuinka rohkeita ja edistyksellisiä he ovat olleet aikoinaan, ei välttämättä ymmärretä nykyään. Komediassa täytyy olla rohkea. Ja tietysti aina heikomman puolella.

Pidän paljon hyvästä tilannekomiikasta. Tykkään myös komediasarjoja katsoessa miettiä ja bongata, mitä komediatyökaluja on hyödynnetty. On hauskaa todeta, että tuossa käännettiin asia päälaelleen, tuossa liioiteltiin ja tuossa yhdistettiin kaksi tuttua asiaa uudella, yllättävällä tavalla. Rakastan juttuja, joissa viitataan nerokkaasti johonkin aiempaan petaukseen. Kirjoittaessa en analysoi mitään, ainakaan alussa, työkalut tulevat selkäytimestä. Ne kannattaa tietää, mutta kirjoittaessa pitää antaa mennä vapaasti. 

Mille voi ja saa nauraa?

Käsikirjoittajakollegoiden kanssa on puhuttu oman sisäisen sensorin nujertamisesta. Sen lisäksi että muut saattavat yrittää vaientaa humoristeja, jokaisella on oman pään sisällä tyyppi joka toitottaa, että tälle ei saa nauraa. Mielestäni melkein kaikelle pitää voida nauraa ja kaikkein eniten itselle, se on tosi tärkeää. Kun huomaa oman naurettavuutensa, sillä pääsee pitkälle.

Mistä kumpuavat sketsien ideat?

Radio-ohjelmia tehdessä juttuja täytyi saada aikaan viikoittain, jolloin oli selkeästi tietyssä moodissa. Siihen moodiin piti virittäytyä ja sen ollessa päällä tuntosarvet olivat valmiudessa mm. ympäristön havainnoimiseen. Lehtiä lukiessa mietin mitä artikkeleista saisi väännettyä. Muistivihkossa ja kännykän muistiinpanoissa oli aina jonkun verran juttuja valmiina mennessäni koneen ääreen. Kun ei ole muutamaan vuoteen ollut viikoittaista deadlinea, ei välttämättä tarvitsisi kerätä ideoita. Kirjoitan kuitenkin edelleen ylös näkemiäni kommelluksia ja hauskoja tarinoita. Ja niin kivaa kuin sketsien kirjoittaminen onkin, siitä moodista on hyvä olla välillä lomalla.

Miten kuvailisit itseäsi kirjoittajana?

Kirjoittamisessa nautinnollista on kun tekstin saa kulkemaan. En ota stressiä siitä, jos heti ei synny timanttia. Tekstiä voi aina editoida eikä minua haittaa kirjoittaa uudestaan. Kun olen päässyt eroon sisäisestä sensorista, olen aika estoton kirjoittaja. Sitten muokkaan tekstin muille toimivaksi: ajatus pitää kirkastaa, jotta yleisö tajuaa sen. Ajattelen mielelläni yleisöä ja kohderyhmää kenelle kirjoitan. Olen halukas kirjoittamaan suurillekin yleisöille, mikä ei välttämättä ole helppoa.

Vaikka olen kirjoittanut vuosia radiolle ja tv:seen ja samaan aikaan mm. näytellyt ja tehnyt vähän tuottamistakin, kunnon kirjoittajaidentiteetti alkoi vahvistua vasta Moskovassa. Tiedä sitten vaikuttiko Moskovan loistava kulttuurihistoria. Kaupunki on täynnä klassikkokirjailijoiden koteja, museoita ja patsaita. Monia venäläisten romaaniklassikoiden henkilöitä on sijoitettu seikkailemaan Moskovaan. Niissä kulttuurimaisemissa tuli vietettyä aikaa.

Millaisin silmin havainnoit maailmaa?

Näen luontaisesti monien asioiden absurdiuden ja ironisuuden. Yritän kyllä kovasti katsoa optimistisesti ja lempeästi. Olen tarkkailijaluonne enkä halua porukan ensimmäisenä mennä säätämään. Minulle sopii paremmin jäädä katsomaan miten hommat etenevät. Siinä taustalla ehtii mainiosti seurata kaikkea koomista.

Mitä kirjoitat seuraavaksi?

Lähden pian takaisin Brasiliaan ja alan selailla siellä muistivihkoja. Suunnitelmissa on yksi pitkä teksti, jota kehittelin nyt vuodenvaihteessa myös Moskovassa, jossa kävin lomailemassa vanhoissa kotimaisemissa. Katsotaan miten palaset loksahtavat kohdalleen.

HullunMyllyniemen ajankohtaiset / 2

Yllätyskäänne jättijärjestön synnyssä    

SAK:n ja STTK:n puuhaama yhteinen jättijärjestö on vastatuulessa. 

Kuuntele, niin kerron millainen käänne sen synnyssä piilee. Saatat yllättyä!

Käsikirjoittaja Hermanni Koppala

”Jos komediassa ei saa yleisöä nauramaan, niin se on sitten siinä”

Hermanni löysi oman alansa monen mutkan kautta. Komedia on hänelle kuningaslaji ja parasta sen tekemisessä on kun työstettävä teksti alkaa toimia. Tekijätiimin keskinäinen luottamus on Hermannin mielestä kirjoittamisessa ensiarvoisen tärkeää.

Hermanni alkoi opiskella kaupallista alaa, mutta huomasi pian, ettei se ole häntä varten.
Kuva © Heidi Myllyniemi

Miten kiinnostuit kirjoittamisesta?

Ala-asteella aineiden kirjoitus oli hauskaa, kun aiheet olivat kivoja. Muistan äidin esitelleen kouluvihkoista tarinoita kaiken maailman maahisista ja omista maailmoista. Mutta jos tehtävänantona oli, kuten lukiossa monesti, että pohdi tätä taideteosta tai lehtiotsikkoa, siitä tuli blokki, koska piti olla oivaltavampi kuin oikeasti onkaan.

Kirjoittaminen itsessään ei ole minulle ollut se juttu. Minulla on lapsesta lähtien ollut vilkas mielikuvitus ja on ehkä ennemmin niin, että on pitänyt saada ideat sellaiseen muotoon, etteivät ne pyöri ainostaan omassa päässä. Ja että niitä voi työstää muiden kanssa.

Mistä lähdit etsimään ammatillista polkuasi?

Opiskelin vajaan lukuvuoden englanninkielistä liiketalouden tutkintoa. Ajatus siitä, että työ sisältää sitä mitä tunneilla opetetaan, tuntui todella raskaalta. Kävin intin, jonka jälkeen palasin kouluun kokeilemaan tuntuisiko kaupallinen ala sittenkin oikealta. Tajusin, ettei se ikinä tule olemaan sitä mitä haluan tehdä.

Kävin Helsingin evankelisessa opistossa (HEO) lukuvuoden mittaisen radion ja äänituotannon linjan. Siellä tuntui ensimmäisen kerran, että pääsi tekemään sitä mitä haluaisi tehdä.

Mitä HEO:sta jäi päällimmäisenä mieleen?

Meidän vuosikurssin vetäjä, Satu Härkönen, oli todella hyvä opettaja. Hän halusi löytää jokaisen opiskelijan oman vahvuuden, etsi sentyyppistä tekemistä ja vielä koulun jälkeenkin kartoitti olemassa olevia mahdollisuuksia. Minulle hän ehdotti Ylen Radioteatteria, missä suoritin työharjoittelun.

Mitä tapahtui HEOn jälkeen?

Menin töihin osto- ja myyntiliikkeeseen Itäkeskukseen. Olin juuri aloittanut kun sain tietää päässeeni ammattikorkeakoulu Stadiaan (nyk. Metropolia) radio- ja televisiolinjalle.

Kirjoititko Ylelle harjoittelun jälkeen?

Kirjoitin sinne ammattikorkean ohessa kuunnelmia, mikä oli ideaali tilanne ja tuntui isolta mahdollisuudelta. Radio antaa paljon mahdollisuuksia eikä tarvitse miettiä hirveän paljon sitä mikä on tuotannon puolesta mahdollista toteuttaa. Elefantti voi lentää minibanaanilla, kunhan teksti toimii.

Kirjoitin YleX:n Keskusradio-ohjelmaan lyhyitä yksittäisiä sketsejä. Radio Suomelle tein noin neljän minuutin pituista Viraston väkeä -kuunnelmaa, jossa puitiin ajankohtaisia uutisaiheita. Lisäksi kirjoitin Yle Ykköselle lyhyitä huumoripätkiä. Kaikissa oli kattoteemana huumori ja niissä oli mahdollista kokeilla vapaasti erilaisia juttuja tiettyjen raamien rajoissa.

Onko komedian tekeminen ominta aluettasi?

Se on ollut minulle aina rakkain laji ja samalla kuningaslaji. Huumorin kirjoittamisessa on laaja skaala eri tyylilajeja, mutta siinä ei ole takaportteja. Muissa genreissä on helpompi luonnehtia tarina vaikka opettavaiseksi, mutta jos komediassa ei saa yleisöä nauramaan, niin se on sitten siinä.

Riittääkö, että juttu on sinusta hauska vai pyritkö naurattamaan mahdollisimman monia?

Se on aikamoista tasapainoilua. On pakko lähteä siitä mikä itselle toimii. Jos kirjoitan jotain minkä koen itse hauskaksi, se ei varmasti ole hauskaa edes kaikkien kolmekymppisten miesten mielestä. Eikä pidäkään olla, koska sellaista juttua ei olekaan joka naurattaa kaikkia. Paitsi pierut.

Jos saa palautetta siitä ettei joku juttu toimi niin on helppoa puolustautua sanomalla: ”Tää on mun mielestä hauska”. Huumori on todella henkilökohtaista, mutta kun tekee tätä ammatikseen, pitää pystyä laajentamaan kenttää. Ammattitaito tulee siitä, että kykenee miettimään oman boksinsa ulkopuolelta.

Mitä mieltä olet kohderyhmäajattelusta käsikirjoittamisessa?

On haastavaa kun pyydetään kirjoittamaan ihan mistä vaan: ”Tee jotain hauskaa”. Raamit auttavat kohdistamaan tähtäintä siihen mitä ollaan hakemassa ja helpottaa, jos ei pidä kohderyhmää rajoitteena vaan apuvälineenä siihen mistä maailmasta ammentaa. Tietyn kohdeyleisön havitteleminen voi silti olla aika hankalaa. Kun jutut pitää suunnata vaikka kolmekymppisille naisille, keitä he oikeastaan ovat? He voivat olla perheenäitejä Lapissa tai sinkkuja stadissa.

Ideointiprosessi on käynnissä jatkuvasti.
Kuva © Heidi Myllyniemi

Mistä ammennat ideoita?

Prosessi on koko ajan käynnissä ja ideointi tapahtuu usein tiedostamatta. Jos kirjoittaisin sketsiä juuri nyt, siinä olisi vahvasti mukana tämän päivän tapahtumia ja teemoja. Kannattaa syöttää aivoille jatkuvasti erilaisia impulsseja: olla ihmisten kanssa tekemisissä, käydä teatterissa, katsoa elokuvia, lukea kirjoja, ihan mitä tahansa. Minulle itselleni auttaa fyysinen tekeminen ja liikunta. Välillä parhaat ideat tulevat silloin kun teen kaikkea muuta, varsinkin jos olen lukossa jonkun jutun suhteen. Jos mukana ei ole muistiinpanovälineitä, kuten juoksumatolla, se tuntuu vapauttavan aivoissa jotain. Koitan silloin painaa ideoita mieleen avainsanojen avulla.

Miten saat päivittäin oman kirjoittamisesi käyntiin?

Kun kirjoittaa duunikseen, ei voi antaa itselleen loputtomasti aikaa fiilistellä vaan on pakko saada tuotettua tekstiä tasaisesti. Aivot oppivat siihen, että tyhjän paperin kammoa ei enää tule. Jos ei synny juuri haluttua tekstiä, siitä voi tulla jotain muuta. On tietenkin olemassa sekä hyviä että huonoja päiviä. Vaikka istuisin jonain päivänä kahdeksan tuntia koneen ääressä, saatan saada aikaiseksi sen verran mitä toisena päivänä tunnissa. Pitää vaan oppia luottamaan siihen, että huonojen päivien jälkeen tulee loistavia päiviä.

Millaisia tekijöitä ja ohjelmia arvostat?

On hirveän paljon sellaista mikä omaa maailmaani on värittänyt, esimerkiksi Peteliuksen ja kumppaneiden ohjelmat. Niistä on tiedostamattakin imenyt vaikutteita, että maailmaa voi katsella vinksahtaneesta vinkkelistä.

Arvostamiani tekijöitä ovat esimerkiksi Joaquin Phoenix, Andy Kaufman ja Ricky Gervais. Persoonia, jotka eivät istu yhteiskunnan normeihin ja jotka tuntuvat olevat sellaisia luonnostaan, eivätkä tee sitä pelkästään huomion takia.

Oma vaarini ei varsinkaan vanhoilla päivillään taipunut elämään tylsää perusarkea. Ravintolassa hän saattoi flirttailla tarjoilijan kanssa, laulaa kovaäänisesti tai tehdä jotain muuta pientä pahennusta herättävää. Vaikka hän huomiosta nauttikin, hän ei pelleillyt pelkästään sen takia. Vaarilla oli tapana etsiä ryhmän kaikkein vakavin tyyppi ja ottaa tavoitteekseen saada tämä nauramaan. Mielestäni on tärkeää, että on olemassa ihmisiä muistuttamassa siitä, että elämä ei loppujen lopuksi ole niin kauhean vakavaa.

Mikä käsikirjoittamisessa on mielestäsi parasta?

Komedian tekemisessä parasta on kun väännän tekstiä, joka alkaa toimia. Aivoissa tapahtuu pieniä nytkähdyksiä oivaltaessani miten siitä saa hauskemman. Oivallusten kautta voi päästä flow-tilaan, jossa teksti lähtee itse viemään itseään. Fiktiossa ja huumorissa luodaan jotain tyhjästä ja on mahtava huomata kun se maailma näyttelijöiden esittämänä toimii.

Sketsien kirjoittamisessa monesti hauskinta on kun ne luetaan ensimmäisen kerran ääneen. Radion puolella tykkäsin siitä ihan hirveästi, ja se on kirjoittajalle paras palkinto, kun jengi nauraa niin ettei pysty jatkamaan lukemista.

Mikä käsikirjoittamisessa on mielestäsi haastavinta?

Huumorintekijän pitää tuntea olevansa tilanteen päällä. Epävarmoista fiiliksistä syntyy harvoin kauhean hyvää lopputulosta. Siksi monet tekijät, esimerkiksi Monty Pythonit, keräävät ympärilleen ryhmän. Luottavaisessa ilmapiirissä voi vapautuneesti heittää ideoita ilmaan eikä tarvitse myydä jokaista ajatustaan.

Huumoria ei voi tehdä niin, että istuu koneen ääreen ja alkaa kirjoittaa hauskaa – täytyy löytyä oikea fiilis. Työkseen huumoria tekevän ei ole kuitenkaan varaa odotella päivätolkulla oikeaa tunnelmaa vaan kone pitää potkaista käyntiin. Mitä enemmän tekee, sitä luottavaisemmaksi tulee, että kyllä se siitä lähtee.

Mitä ajattelet palautteen antamisesta ja saamisesta?

Luonnollisesti kaikesta duunista haluaa hyvää palautetta. Hyvän feedbackin saamiseen jää helposti koukkuun.

Sketsien ja fiktion kirjoittaminen on usein hyvin henkilökohtaista, koska niihin laittaa myös paljon itseään. Kun luo tyhjästä jotain mihin uskoo, ja joku sanoo ettei se toimi, osutaan henkilökohtaisemmalle sektorille kuin esimerkiksi edit-käsiksessä, josta kova palaute on helpompi ottaa vastaan. Kaikki riippuu tietysti siitä millä tavalla palaute annetaan. Aina ei tiedosteta, että palautteen antaminen vaatii paljon kokemusta.

Minulla on kunnia välillä lukea ja kommentoida muiden tekstejä. Olen oppinut kuinka tärkeää palautteen antaminen on, koska väärin tehtynä se voi tappaa hienosti edenneen prosessin. Oikein tehtynä se vie homman toisiin sfääreihin.

Mitä projekteja sinulla on työn alla?

Olen Rabbit Filmsillä in house -kirjoittajana. Saturday Night Live on yksi osa viikkoagendaani ja sitä on hauska kirjoittaa huippulahjakkaiden tekijöiden kanssa. Tämän lisäksi osallistun myös muiden Rabbit Filmsin käynnissä olevien ohjelmien kirjoitus- ja suunnittelutyöhön, olen mukana uusien ohjelmien ideoinnissa ja autan yhtiön kansainvälisen myynnin puolta.

On mielenkiintoista seurata miten intohimoisesti huumoriohjelmiin suhtaudutaan kotikatsomoissa. TV:ssä ei moni vakavakaan yhteiskunnallinen ohjelma herätä niin paljon tunteita kuin vaikka Tanssii tähtien kanssa.

Olet käsikirjoittanut MTV:n Huippujengi-ohjelman. Miten lähdit siihen mukaan?

Tuottaja otti yhteyttä vanhojen näyttöjen perusteella ja kysyi haluanko lähteä mukaan. Alussa en tiennyt mitä kaikkea projektiin käytännössä sisältyy ja kuinka rankka reissusta tulee. Jos en olisi lähtenyt mukaan, ohjelman tullessa ulos olisin funtsinut, että miksi helvetissä en mennyt. Se oli ehdottomasti juttu, johon työn ulkopuolellakin olisin lähtenyt mukaan, ei epäilystäkään.

Kerro lisää Huippujengi-projektista

Se on joka kulmasta katsottuna poikkeuksellinen projekti myös kansainvälisesti. Todella haastava veto minulle tekijänä ja kaiken vaivan väärti. On hienoa tehdä juttuja, joiden takana voi seistä. 

Huippujengi on käsikirjoittamista monimuotoisimmillaan, olinhan itse fyysisesti mukana koko kuvausmatkan ajan ja pääsin osallistumaan ohjelman tekoon monella tapaa. Kaiken käsikirjoitetun realityn keskellä Huippujengi on erilainen ohjelma, koska siinä ei ole perinteistä juonimista ja pelailua, vaan olosuhteet ja vuori tuovat riittävän haasteen.

Miten Huippujengin käsikirjoittaminen käytännössä eteni?

Ensin luotiin sisältötiimillä – johon kuuluivat tuottaja, ohjaaja ja minä – ideaali sisällöstä ja jaksoista; hahmotelma siitä mitä haluttaisiin saada ”narulle”. Tietysti kuvauksissa usein tapahtuu jotain paljon parempaa. Paikan päällä elettiin olosuhteiden armoilla ja siksi myös projekti eli paljon. Alkuperäistä suunnitelmaa suhteutettiin koko ajan siihen mitä käytännössä tapahtui.

Kun kaikki oli saatu nauhalle, tein jälkitöissä edit-käsikirjoitusta, jota voi tehdä monella eri tapaa. Jotkut tekevät sitä melkein raakaleikkauksena eli leikkaavat juttuja valmiiksi. Työhön sisältyy paljolti materiaalin läpi kahlaamista. Yritin lisäksi auttaa leikkaajia mahdollisimman paljon. On mahtavaa jelppiä lahjakkaita leikkaajia, joilla on todella vahva oma visio.

Mikä sinulle on kirjoittamisen kannalta tärkeää?

Kun on käynnissä useampi projekti samaan aikaan, ei ole yhden projektin painetta, eikä joudu miettimään yhtä ja samaa juttua yötä päivää.

In house -kirjoittajana minulla on mahdollisuus luoda ja kehittää asioita myös pidemmällä aikajanalla. Tuttujen tyyppien kanssa on olemassa keskinäinen luottamus, jonka merkitystä ei voi korostaa liikaa. On mahdollista kokeilla rohkeasti ja myös tehdä virheitä. Luottamus säilyy silti.