tiistai 8. tammikuuta 2013

Pahuuden etäpesäkkeitä pakoon



Tämä tekstipätkä voisi olla osa jotain isompaa kokonaisuutta.

Työpäivän kestän, työ pitää ikävät ajatukset kaukana. Heti kun suljen työpaikan oven, raskas, kuristava ahdistus ottaa vallan. Sydän hakkaa jumalatonta vauhtia. Tuntuu kuin putoaisin, mutta en tiedä minne enkä halua jäädä ottamaan siitä selvää. Tuntuu tyhjältä, yksinäiseltä, syylliseltä. Tuntuu siltä kuin olisin paha vaikken tiedä miksi. Ehkä niin on aina ollut. Haluaisin huutaa apua, mutta tiedän että kukaan ei kuule. 

Pari ensimmäistä kulausta ovat lupaus paremmasta olosta. Hitaasti tunnen ruumiin rentoutuvan ja tiedän, että juon pelastuakseni. Pelastuakseni pahoilta ajatuksilta. En kestä syövyttäviä ajatuksia, niitä pahuuden etäpesäkkeitä, en pysty olemaan niiden kanssa kahden kesken. Vain tämä auttaa, se pitää kauheudet turvallisen välimatkan päässä. Kun ajatukset eivät uskalla lähelle, voin jopa ilkkua niille, jolloin niistä tulee ihan pieniä eivätkä ne silloin tunnu läheskään yhtä kauheilta.

En odota mitään niin paljon kuin unta. Unessa minun ei tarvitse miettiä mitään eivätkä ikävät asiat vaivaa. Pahuus ja syyllisyys pysyvät kaukana. Voisin jatkaa nukkumista äärettömästi, mutta on pakko herätä, koska on lähdettävä antaitsemaan. Herätessäni minun valtaa pakokauhu, ja alan heti pakonomaisesti miettiä asioita, jotka on pakko tehdä, asioita, jotka unohdin tehdä, ja asioita, jotka ehkä tai takuuvarmasti menevät pieleen.

Minusta tuntuu että olen läpeeni paha, ja kun nousen aamulla bussiin, olen varma, että kanssamatkustajatkin näkevät sen. Itkettää. Ei ole mitään muuta kuin tämä painajaismainen elämä.