Tärkeintä elämässä on, ettei tee virheitä

Otsikossa mainittu Kummeli-sketsi jaksaa yhä naurattaa. 

Kukaan ei varmaan nauti virheiden tekemisestä. Mutta annatko itsellesi luvan tehdä niitä?

Joukossamme elää heitä, joiden elämä tuntuu etenevän virheettömästi. Heidän kaikki valintansa ovat vailla virheitä: ammatin, ruokavalion, harrastusten, vaatteiden. Jopa heidän lapsensa ovat täydellisiä. Kukaan ei vain tiedä, että hekin munaavat, koska omista mokista ei pahemmin kerrota.

Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen – vaikka eräät tuntuvat omasta mielestään olevan. Kaikki tekevät virheitä. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Mielenkiintoista on se, miten niiden tekemiseen suhtautuu. Sekä miten niistä selviää.

Jokainen meistä suhtautuu tekemiinsä mokiin omalla tavallaan. Joku muistuttaa niistä itseään vielä pitkään, joku toinen pystyy jättämään tapahtuneen taakseen nopeasti. Jos haluat minut pois tolaltani, mollaa minua töppäyksistäni. Takuuvarmasti jään märehtimään asiaa.   

En tarkoita, että virheiden tekemiseen pitäisi tähdätä, mutta niiden järjetön pelkääminen lamauttaa toiminnan. Ajatukset kiertävät kehää sitä vauhtia, että ei uskalla tehdä enää yhtikäs mitään. Miten tätä voisi estää? Itse haluan oppia tervettä mokaamista, virheistä selviämistä sekä niistä oppimista.

Luovaan tekemiseen kuuluu lupa mokailla. Se on sanoinkuvaamattoman vapauttavaa, ja aivotoiminta liikkuu täysin omissa sfääreissään. Virheen kautta voi löytää jotain hauskaa, merkityksellistä ja käyttökelpoista. Jokaisella pitäisi joskus olla vapaus möhliä.

Lääkäreitä tuskin kannustetaan erheisiin: ”Kato riskillä vaan.” Jos jossain niin siinä ammatissa pitää pystyä keräämään itsensä mokan jälkeen. Yksikin fiba voi olla kohtalokas. Olisi kiinnostava kuulla, miten lääkärin koulutuksessa käsitellään virheistä selviämistä.

Joissain tilanteissa tavallisista mokista voi kummuta uusia asioita. Mietipä väärään numeroon soittajaa, joka rupattelee luurin toiseen päähän. Siitä voi syntyä vaikka mitä – vaikka uusi ystävyyssuhde.

Tärkeää elämässä on, että selviää virheistään. Niistä oppiminenkaan ei ole haitaksi.  

Pää kolmantena jalkana

Miten menee? Kiirettä pitää, sanoo moni ja huokaa. Eläkkeellä sitä vasta kiire on, sanovat. En varmaan koskaan pääse kokeilemaan, sitä ikäluokkaa nääs. Mihin sitä sitten on kiire, haluaisin kysyä. Ennenaikaiseen hautaan, vastaa joku. Jokaisella, joka haluaa olla jotain, pitää olla kiire, sanoo toinen. Kolmannella kuulemma on kiire, ei ehdi vastailla.

Minulla on aina unessa kiire, pelkään paniikissa myöhästyväni joka helvatan paikasta. Se ahdistaa suunnattomasti, ja jos olen unessa melkein alasti, kuten monesti olen, tuska on käsittämätön. Kun vihdoin hiestä märkänä tajuan kaiken olleen unta, helpotuksen tunne on valtaisa. Enää ei ole kiire – tai siis eihän sitä oikeasti ollutkaan.

Täysin subjektiivisesti ja epätieteellisesti havainnoimani kiirebarometrin mukaan työpaikoilla vastaanotettujen sähköpostien mukaan asioilla on aina kiire. Kuitenkin syvempi asian tarkastelu osoittaa, että kiireellä on usempia alalajeja. Asialla on hoppu, mikäli viestin subject-kentässä lukee ’kiire’. Sillä on enemmän hoppu, jos sana on kirjoitettu useamman kuin kerran (kiire kiire). Hätä alkaa olla kädessä, jos on käytetty kapitaaleja sekä huutomerkkejä (KIIRE KIIRE!!!). Mikäli viestiin on vielä lisätty punainen nuoli, homma olisi pitänyt hoitaa jo. 

Karhu, jääkarhu, myskihärkä

Eritoten pohjoisen metsissä käyskentelyyn lisäsäväyksen tuo se, että vastaan voi tepastella karhu. Lapin reissullamme käyskentelin, jännitin ja mietin, kannattaako näytellä kuollutta vaiko rähistä mesikämmenelle suoraa huutoa. En päässyt mihinkään tulokseen, koska kontiota ei sattunut eteen. Seuraavalla kerralla nappaan mukaan hunajapurkin. Ei, vaan olutta, jota eräs iltapäivälehti taannoin kertoi karhuperheen juoneen yli sata tölkkiä. Tai molempia. Jos tilanne vaatii, nakkaan niin pitkälle kuin jaksan. Sitten jalat alle, kai. 

Samalla reissulla kävimme Ranuan eläinpuistossa, pääasiassa jääkarhunpennun takia. Se oli jo aika iso pennuksi. 

Emo imetti sitä ujostelematta. Mitäköhän Jääkarhu-caféssa oltaisiin moisesta sanottu? Olisivatko urokset halunneet tuijottaa naaraan nisiä, mutta kääntäneet päänsä pois – jotkut jopa poistuneet paikalta? Motkottaneet, että saisivat hoitaa maitohommelit ihan jossain muualla. 

Myskihärkä tarjosi eläinpuiston parhaan viihdekertoimen, vaikka sillä nimenomaisella hetkellä ei siltä tuntunut. Myski spurttasi kolme kertaa vauhdilla suoraan kohti aitaa. Aidasta huolimatta alkoi pelottaa. Vähän, enempää en myönnä.  

En miettinyt mitä tehdä jos jääkarhut karkaisivat. Ne tuskin onnistuvat oma-aloitteisesti pääsemään pois aitauksestaan. Mutta pidättelisikö aita myskiä ihan oikeasti jos se päättäisi tulla läpi? Ja mitä sille pitäisi silloin nakata kiinnittääkseen sen huomion muualle?