Karhu, jääkarhu, myskihärkä

Eritoten pohjoisen metsissä käyskentelyyn lisäsäväyksen tuo se, että vastaan voi tepastella karhu. Lapin reissullamme käyskentelin, jännitin ja mietin, kannattaako näytellä kuollutta vaiko rähistä mesikämmenelle suoraa huutoa. En päässyt mihinkään tulokseen, koska kontiota ei sattunut eteen. Seuraavalla kerralla nappaan mukaan hunajapurkin. Ei, vaan olutta, jota eräs iltapäivälehti taannoin kertoi karhuperheen juoneen yli sata tölkkiä. Tai molempia. Jos tilanne vaatii, nakkaan niin pitkälle kuin jaksan. Sitten jalat alle, kai. 

Samalla reissulla kävimme Ranuan eläinpuistossa, pääasiassa jääkarhunpennun takia. Se oli jo aika iso pennuksi. 

Emo imetti sitä ujostelematta. Mitäköhän Jääkarhu-caféssa oltaisiin moisesta sanottu? Olisivatko urokset halunneet tuijottaa naaraan nisiä, mutta kääntäneet päänsä pois – jotkut jopa poistuneet paikalta? Motkottaneet, että saisivat hoitaa maitohommelit ihan jossain muualla. 

Myskihärkä tarjosi eläinpuiston parhaan viihdekertoimen, vaikka sillä nimenomaisella hetkellä ei siltä tuntunut. Myski spurttasi kolme kertaa vauhdilla suoraan kohti aitaa. Aidasta huolimatta alkoi pelottaa. Vähän, enempää en myönnä.  

En miettinyt mitä tehdä jos jääkarhut karkaisivat. Ne tuskin onnistuvat oma-aloitteisesti pääsemään pois aitauksestaan. Mutta pidättelisikö aita myskiä ihan oikeasti jos se päättäisi tulla läpi? Ja mitä sille pitäisi silloin nakata kiinnittääkseen sen huomion muualle?