maanantai 28. joulukuuta 2015

Leikkaaja Pekka Lehtikangas

”Hyvän leikkaajan tekee ennen kaikkea tunneherkkyys ja eläytymiskyky”


Pekan kiinnostuksen alaa kohtaan sinetöi lapsena nähty Jurassic Park. Leikkaamisessa häntä kiehtoo ongelmanratkaisu – haastavinta on säilyttää etäisyys työn alla olevaan teokseen. Pekka saavuttaa urallaan erään etapin, kun parikymmenvuotinen haave toteutuu 1. tammikuuta 2016.

Pekka oli ensin kiinnostunut ohjaamisesta, mutta leikkaaminen vei lopulta voiton.
Kuva © Heidi Myllyniemi

Mistä kiinnostuksesi alaa kohtaan lähti?


Ensikosketuksen elokuviin sain pienenä isältä, joka oli nuorena varsin aktiivinen elokuvaharrastaja – hän pitää erityisesti vanhoista komedioista, seikkailu- & lännenelokuvista. Mieleeni jääneitä elokuvaelämyksiä ovat Chaplinin komediat ja Indiana Jonesit ja ensimmäinen oma VHS-kasettini oli Steven Spielbergin E.T. Kiinnostuksen alaa kohtaan sinetöi lopullisesti kymmenvuotiaana nähty Jurassic Park. Sen jälkeen oli selvää, että tällaisten maailmojen luomista valkokankaalle haluaisin itsekin tulevaisuudessa tehdä. Siitä alkoi todella aktiivinen elokuvien seuraaminen.

Missä olet opiskellut?


Armeijan jälkeen hain Taideteollisen korkeakoulun ohjauslinjalle, mutten päässyt sisään. Kävin Helsingin evankelisessa opistossa (HEO) vuoden pituisen kurssin, joka tarjosi perustiedot kaikista elokuva-alan toimenkuvista. Opiskelujen alkaessa ajattelin yhä, että ohjaaminen olisi se juttu, mutta aika äkkiä huomasin leikkaamisen houkuttavan eniten. Siinä saa tehdä heti valmista ja vaikuttaa suoraan lopputulokseen – eikä kukaan pääse enää sen jälkeen koskemaan sisältöön J. Tavallaan se on juuri sitä mitä olin aiemmin kuvitellut ohjaajan tekevän.

HEOn jälkeen menin leikkauslinjalle Adultan radio- ja tv-opistoon Tuusulaan, vuoden mittainen koulutus sekin. Kurssiin kuuluvan harjoittelun suoritin Ylen uutisissa, minkä jälkeen jäin Ylelle töihin. Siitä lähtien olen ollut työelämässä.

Kerro hieman työskentelystäsi Ylessä


Yle on ollut loistava paikka edetä. Uutisten jälkeen tein paljon inserttejä eri ohjelmiin ja sain kokeilla genrejä laidasta laitaan: nuortenohjelmia, urheilua, viihdettä, realityä, lyhyitä dokumenttiohjelmia... Alusta saakka tähtäimessäni oli päästä käsiksi pidempiin sarjoihin, ja lopulta tekemään draamaa.

Ensikosketuksen draaman tekemiseen sain leikkaamalla Kotikatua, jonka parissa aloitin vuonna 2010. Kotikatu oli minulle erittäin merkittävä sarja. Sitä teki neljä leikkaajaa ja meillä kaikilla oli omat jaksomme työstettävänä. Kotikadun kautta pääsin todella hyvin käsiksi draaman tekemiseen: pohdin tarinan rakenteita ja tunnekerrontaa, opin lukemaan näyttelijäntyötä ja käyttämään erilaisia tehokeinoja, kuten kuvakokoja ja musiikkia. Sain työskennellä useiden eri ohjaajien kanssa ja tutustua ihmisiin, joiden kautta pääsin muihinkin draamasarjoihin.

Matti Kinnusen Elämää suurempaa (2012) oli ensimmäinen yksin leikkaamani draamasarja. Oli mahtava huomata minulle kertyneen jo tuolloin sen verran kokemusta ja itseluottamusta, että pystyin tarjoamaan ohjaajalle jatkuvasti ratkaisuja, joita hän ei itse ollut tullut ajatelleeksi. Esimerkiksi sarjan alku ei tuntunut minusta sellaisenaan riittävältä ja loin uuden alun käyttämällä lähinnä kameran testaukseen tarkoitettua materiaalia. Hevoset ja niiden edustama vapaus oli sarjassa iso teema, joten leikkasin kuvituskuviksi tarkoitettuja hevosen kavioita ristiin päähenkilön ajaman auton kanssa – ikään kuin auto ja hevoset juoksisivat kilpaa vierekkäin. Sitä kautta sarja sai mielestäni sopivan myyttisen ja vahvan aloituksen.

Kerro lyhyesti, mitä leikkauksella eri ohjelmissa yleisesti ottaen tavoitellaan?


Kaikissa ohjelmissa ja genreissä on omat ominaispiirteensä. Mutta oli kyseessä sitten lyhyt uutisinsertti tai pitkä elokuva niin pitää pystyä luomaan sellainen rytmi ja jännite mikä kantaa – ja mikä pitää katsojan kiinnostuneena alusta loppuun saakka.

Miten etenet käsikirjoituksen lukemisen jälkeen?


Tämä pätee erityisesti draamaleikkauksessa, mutta samaa systeemiä käytän sovellettuna muissakin ohjelmissa. Yleensä aloitan kohtauksella, joka ei ole kaikkein tärkein eikä käänteentekevin. Saan näin ajettua itseni paremmin materiaaliin sisään. Kokoan kaiken kohtaukseen liittyvän matskun yhteen ja katson sen kertaalleen läpi.

Pohdin mistä löytyvät kohtauksen käännekohdat ja tärkeimmät hetket – mitä pitää korostaa esimerkiksi eri kuvakokojen käytöllä tai tauotuksilla. Painan myös mieleen kaikki näyttelijöiden erityisiltä tuntuneet pienet ilmeet ja eleet, jotka haluan sisällyttää mukaan. Niiden pohjalta minulle alkaa hahmottua reitti materiaalin läpi: mitä kohtia haluan mistäkin otosta käyttää. Kun saan näin ensimmäisen version valmiiksi, on helppo alkaa käymään sitä läpi ja tehdä tarvittaessa muutoksia.

Ensimmäisen leikkaamani kohtauksen jälkeen jatkan aikajärjestykessä eteenpäin. Kun työstetystä materiaalista tulee riittävän hyvä fiilis, teen alun ja otan kiinni kohdan, mistä ensin lähdin liikeelle. Viimeiseksi teen loppukohtaukset.

Onko käytössäsi koko materiaali uuden projektin alussa?


Se ei ole aina itsestäänselvyys. Esimerkiksi Elämää suurempaa -sarjassa leikkasin yhtä aikaa kohtauksia kaikista kuudesta jaksosta, koska sarjaa kuvattiin samalla. Tällaisissa tapauksissa käsikirjoituksen tunteminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta tietää mistä hahmot tulevat ja minne menevät. Ihannetilanne olisi, että ehtisi katsomaan kaiken kuvatun materiaalin läpi ennen leikkaustyön aloittamista, mutta tämä ei ole tuotantoaikataulujen rajoissa useinkaan mahdollista.

Miten leikkauksella saa tuotua esiin nyansseja?


Kuvakokojen käyttö on ehkä se leikkaajan tärkein ase, jonka avulla saa hienovaraisesti kerrottua asioita, jotka eivät käy ilmi tekstistä. Esimerkiksi Ylen Toisen kanssa -sarjassa oli eräs pitkä ja haastava kohtaus, jossa kaksi henkilöä istuu puhumassa vierekkäin terapeutin edessä. Eri kuvakokoja ja -kulmia käyttämällä sain mielestäni onnistuneesti kerrottua hahmojen välisen henkisen etäisyyden kullakin hetkellä, ja osaksi sitä kautta kohtaukseen syntyi todella vahva intensiteetti. Tuollaiset hetket, jolloin pystyy löytämään materiaalista vielä yhden tason lisää, tuntuvat todella palkitsevilta.

Asetatko itsellesi määrällisiä tavoitteita valmiin materiaalin suhteen?


Koitan yleensä tehdä tietyn minuuttimäärän päivässä. Siitä tietää, että tuotanto etenee. Draamassa se on usein ensimmäistä versiota työstäessä kuudesta kahdeksaan minuuttia per päivä.

Mitkä elokuvat ovat mielestäsi leikkauksellisesti kiinnostavia?


Oliver Stonen JFK – avoin tapaus (1991) on kuuluisa teos, jossa on koostettu fiktiivistä materiaalia ja dokumenttimateriaalia todella intensiiviseksi kokonaisuudeksi. Steven Soderberghin Traffic (2000) elää jotenkin aivan omalla rytmillään. Se on todella kiehtova elokuva, mutta on vaikea hahmottaa tarkalleen miten se on rakennettu. Sofia Coppolan Lost in Translation (2003) on leikkauksellisesti hämmentävä: se koostuu hetkistä, joissa ei tapahdu oikeastaan mitään mutta mikään ei silti tunnu turhalta eikä liian pitkältä. Ensimmäinen Mad Max (1979) on äärettömän tehokkaasti leikattu toimintaelokuva, ja uusista elokuvista suurimman vaikutuksen on tehnyt Damien Chazellen Whiplash (2014).

Keitä pidät esikuvinasi?


Suurimmat esikuvani ovat ohjaajia tai ohjaaja-leikkaajakaksikkoja. Steven Spielberg ja useimmat hänen elokuvansa leikannut Michael Kahn. Martin Scorsese ja hänen vakioleikkaajansa Thelma Schoonmaker, jota varmaan jokainen maailman leikkaaja palvoo. Coenin veljekset, jotka leikkaavat itse elokuvansa, mutta salanimellä. Ensimmäisiä leikkaajia, joiden nimet aloin tunnistaa alkuteksteistä, ovat Pietro Scalia (mm. JFK, Gladiator) ja Stephen Mirrione (mm. Traffic, Ocean’s Eleven). Hienon leikkausteoksen In the Blink of an Eye kirjoittanut Walter Murch (mm. Ilmestyskirja Nyt) on myös ollut suuri innoittaja. Lisäksi esikuvien joukkoon voidaan laskea Ylen pitkäaikainen draamalceikkaaja Jorma Höri.


Pekka tapasi leikkaajalegenda Walter Murchin Puolan Camerimage-
festivaaleilla marraskuussa 2015.
Kuva © Ville Hakonen


Mikä työssäsi on haastavinta?


Suurin haaste on säilyttää tietty etäisyys materiaaliin ja ohjelmaan. Leikkaajan pitäisi edustaa prosessissa katsojaa ja ajatella miltä lopputulos katsojan mielestä näyttää. Tämä on pidettävä mielessä, kun kyllästymiseenkin asti pyörittää päivästä toiseen samoja kohtauksia. Kun ohjaaja kertoo mitä on ajatellut tiettyä kohtausta tehdessään, pitää hahmottaa miltä se näyttää henkilöstä, joka ei tiedä mitään ohjaajan näkemyksestä, mutta tulee näkemään lopullisen version televisiossa tai valkokankaalla.

Mikä työssäsi on palkitsevinta?


Aluksi materiaalin määrä tuntuu hallitsemattomalta, mutta kun teos alkaa hahmottua, on palkitsevaa nähdä miten työ etenee. Kun aineistoa käsittelee kärsivällisesti kohtaus kerrallaan, se alkaakin yhtäkkiä muotoutua oikean ohjelman tai elokuvan suuntaan.

Ratkaisun löytäminen ylitsepääsemättömän vaikeilta tuntuviin kerronnallisiin ongelmiin tuntuu myös hyvältä. Varsinkin jos pystyy ehdottamaan ratkaisua, joka on täysin muuta kuin mitä ohjaaja oli ajatellut, mutta on kuitenkin täysin hänen visionsa mukainen.

Yhden ongelman ratkaisu voi joskus avata kymmenen uutta ideaa, ja uusia polkuja loppuohjelmaan. Nuotin vierestä -elokuvassa pohdimme esimerkiksi miten aika epämiellyttävästi toimiva päähenkilö saisi yleisön sympatiat puolelleen. Poistamalla repliikkejä alkupään kohtauksista ja leikkaamalla erilaisia ilmeitä ratkaiseviin kohtiin saimme tehtyä henkilöstä samastuttavamman. Sen ansiosta pystyimme tekemään hahmosta jopa hivenen ilkeämmän tulevissa kohtauksissa ilman, että yleisö menettää uskoaan häneen. Käytöksen syistä piti kuitenkin muistuttaa tarpeeksi usein: kun leikkasimme loppupuolelta hetkeksi pois päähenkilön tilannetta selventävän kohtauksen, hänen toimintansa sen jälkeen ei tuntunutkaan enää ymmärrettävältä ja katsojien sympatiat katosivat.

Pystyykö leikattavan materiaalin jättämään hetkeksi ”lepäämään”?


Riippuu tuotannon aikataulusta. Aina sitä toivoo sillä on ihanteellista, että materiaalin pystyy hetkeksi jättämään – usein ongelmat ratkeavat niin. Jonkin ongelman kanssa voi painia vaikka kuinka pitkään ja jos vain malttaa jättää asian hetkeksi niin tajuaa, että tuostahan se on kiinni, ja saattaa ihmetellä miksi ratkaisua ei heti hoksannut.

Onneksi tuottajatkin ovat alkaneet ymmärtää tämän. Kun Nuotin vierestä -elokuvaa tehtiin, ohjaaja Lauri Nurkse sanoi heti alussa fiksusti, että hän haluaa pitää leikkauksessa selkeät tauot jotta saadaan materiaaliin etäisyyttä. Varasimme aikatauluun pari taukoviikkoa, joiden jälkeen asiat lähtivätkin kummasti edistymään.

Haasteena esimerkiksi tv-sarjoissa on, että ensimmäinen jakso pitää lyödä tosi nopeasti lukkoon, koska se on saatava ripeästi jälkitöihin ja näytettäväksi lehdistölle. Sarjan loppujaksoja leikatessa haluaisi monesti palata työstämään ensimmäistä jaksoa, koska sarja saattaa siinä vaiheessa olla muotoutunut ihan uusiin suuntiin.

Mikä mielestäsi tekee hyvän leikkaajan?


Ennen kaikkea tunneherkkyys ja eläytymiskyky, jotta pystyy ymmärtämään mitä tunteita tietty kuva, musiikki tai leikkaus katsojassa herättää. On osattava lukea mitä näyttelijöiden eleet ja ilmeet kertovat tarinan henkilöistä. Pitää myös hahmottaa laajoja kokonaisuuksia ja omata tietynlaista sinnikkyyttä, kun pyörittää isoa materiaalimäärää ja tekee asioita koko ajan uudestaan.

Rytmitaju on olennaista, jotta pystyy tulkitsemaan tunnetta ja tuomaan sitä esiin. On tiedettävä missä kohti on tärkeää viettää enemmän aikaa jättämällä taukoja ja käyttämällä pidempiä kuvia. Ja missä pitää edetä nopeammin ettei yleisö kyllästy, mutta niin ettei katsojalle tule sekava olo.

Ihmisten kanssa on tärkeää tulla hyvin toimeen, vaikka tekee paljon töitä yksin. Ohjaajan kanssa pitää tulla erittäin hyvin juttuun, jotta molempien näkemykset saadaan sovitettua yksiin. Kun oppii tuntemaan toisen hyvin, pystyy tarjoamaan asioita mitä ohjaaja ei itse ole ajatellut, jopa aavistamaan että hän oikeasti haluaa tehdä juuri tietynlaisen jutun, vaikka sanookin jotain muuta. Tarjotessaan ja puolustaessaan omia näkemyksiään ei kuitenkaan kannata olla liian itsepäinen.

Kaipaatko työssäsi ulkopuolisten näkemyksiä?


Tekee usein hyvää saada myös kolmas mielipide, esimerkiksi kollegalta tai kaverilta. Usein kyse on jostain selkeästi rajatusta jutusta, tyyliin: ”Miltä tämä kohtaus sinusta vaikuttaa?”. Ylellä oli helppo käydä kysymässä työkaverin näkemystä, koska suurin osa leikkaajista tekee töitä samassa kerroksessa.

Kuukausi sitten tein ensimmäistä kertaa dokumenttia yhdessä toisen leikkaajan kanssa. Siinä huomasi konkreettisesti, miten kumpikin meistä ajattelee leikkausta vähän eri kulmasta ja näkee eri asioita. Katsoimme toistemme kohtauksia ja annoimme niistä palautetta, mikä vei asioita tehokkaasti eteenpäin. Siitä oppii paljon, kun mielestään valmiin kohtauksen tehneenä saa tarkkaa kritiikkiä kollegalta, ja tajuaa miten paljon kohtausta voikin vielä parantaa.

Ensimmäinen leikkaamasi pitkä elokuva Nuotin vierestä saa ensi-iltansa 1.1.2016. Miten lähdit siihen mukaan?


Leikkasin Lauri Nurksen kanssa Toisen kanssa -sarjan Ylelle. Pitkän tv-tuotannon aikana ehdimme hitsautua hyvin yhteen. Hänkin ilmeisesti totesi yhteistyön olleen niin hedelmällistä, että uskalsi tarjota minulle tehtäväksi pitkää elokuvaa. Sellaisen tekemisestä olin haaveillut parikymmentä vuotta.

Kerro työn etenemisestä 


Nuotin vierestä -elokuvan valmis timeline.
Kuva © Pekka Lehtikangas

Lauri antoi minun tehdä elokuvasta ensiksi oman versioni. Hän halusi nähdä kohtauksia vasta kun olin leikannut kokonaisuuden kerran läpi. Tein aluksi yhteistyötä pääasiassa säveltäjä Lauri Porran kanssa: toimitin hänelle leikattuja kohtauksia, annoin palautetta demosävellyksistä ja sain paljon musiikkia kokeiltavaksi, mikä oli kaikin puolin ihanteellinen järjestely.

Kun ensimmäinen leikkausversio oli valmis, jännitti kovasti katsoa elokuva läpi yhdessä ohjaajan kanssa – oliko viisi viikkoa, jonka leikkaamiseen olin käyttänyt, mennyt ihan hukkaan... Leffa oli kuitenkin tosi hyvällä mallilla, se oli vain liian pitkä.

Tarina oli hyvin ja tiiviisti kirjoitettu. Suurin osa työstä oli sitä, että etsimme mitä voidaan poistaa. Kun karsimme materiaalia ja katsoimme leffan ilman tiettyjä kohtauksia, niiden merkityksen tajusi. Muut kohtaukset näyttäytyivät ihan eri valossa, kun tiettyä infoa esimerkiksi jonkun hahmon motiiveista ei enää ollut tarjolla. Käänteentekevä hetki oli, kun yksi iso sivujuoni päätettiin poistaa kokonaan ja aloimme tehdä sen aiheuttamia muutoksia muihin kohtauksiin.

Mitä työn alla on seuraavaksi?


Fiktion tekeminen on syy miksi lähdin alalle ja jossa koen olevani vahvimmillani, joten tarkoitus on jatkaa tällä tiellä ja tehdä mahdollisimman paljon pitkiä elokuvia ja draamasarjoja, ja lisäksi jatkaa dokumenttien tekemistä. Lähitulevaisuudessa on tulossa erilaisia lyhempiä projekteja. Parista pidemmästä tuotannosta odotamme tällä hetkellä tuotantopäätöstä.

Mikä työssäsi kiehtoo?


Se on jatkuvaa ongelmanratkaisua ja eräänlaista palapelin rakentamista: miten osat saa parhaiten sopimaan yhteen. Matemaattisten ja muiden ongelmien ratkominen kiehtoo minua kovasti, ja kun se yhdistyy luovaan, abstraktiin työhön, joka ei ole kahdessa projektissa samanlaista, syntyy todella mielenkiintoinen toimenkuva.

Jokainen projekti on aluksi vähän mysteeri. Ja joka ikisessä isommassa tuotannossa tulee jossain vaiheessa olo, etten tiedä yhtään mitä olen tekemässä. Kai ne epätoivon hetketkin ovat vain osa luovaa prosessia. Mutta onneksi huomattavan paljon useammin tulee tunne, että minähän olen oikeastaan aika hyvä tässä ja tämä on juuri sitä mitä haluan tehdä.