keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Näyttelijä Vilma Kinnunen

"On äärimmäisen tyydyttävää, kun tapahtuu maailman pienin ’klik’, ja juttu osuu kohdalleen”


Vilma työskenteli ravintola-alalla, kunnes teatteri vei mennessään. Draaman ja pahisten monikerroksisuus kiehtovat häntä, mutta naurullekin löytyy sijaa. Jatkuvasti päässä pyörivän työkarusellin Vilma saa aisoihin kutomalla – taidon hän opetteli YouTubesta.


Näytteleminen ja teatterin tekeminen ovat aina olleet iso osa Vilman elämää. 
Kuva © Heidi Myllyniemi


Mistä kiinnostuksesi näyttelemiseen lähti?


Vanhempani ovat näyttelijöitä, joten näytteleminen ja teatterin tekeminen ovat aina olleet iso osa elämääni. Olin varmaankin 20-vuotias kun halusin kokeilla onko minusta näyttelijäksi. En muista kokeneeni mitään erityistä valaistumisen hetkeä tai tiettyä päivää, jolloin se tapahtui.

Näyttelit lapsena Pekko ja unissakävelijä -elokuvassa. Mitä muistat siitä?


Se oli elokuvadebyyttini kahdeksanvuotiaana. Roolini ’Pipsa pienenä’ oli äitini Satu Silvon roolihahmon lapsuusmuisto. Äitini nalle, vuodelta 1964, oli mukana elokuvassa, ja tuo paikattu Nallukka on minulla yhä.

Muistan että kuvattiin yöllä tehdashallissa ja oli tosi kylmä, vaikka oli kesä. Näyttelemässäni kohtauksessa pikku Pipsa nukkuu sängyssä, kun hänen äitinsä lähtee jättäen tytölle kirjeen ja korun. Kun näin elokuvan, ajattelin että näyttelen huonosti, ei kukaan nuku tuolla tavalla viivasuorana.

Olet tehnyt töitä ravintola-alalla. Millaisissa paikoissa?


Aloitin 15-vuotiaana ja tein yhteensä kymmenen vuotta ravintolatöitä, ensimmäiset noin viisi vuotta ruokaravintoloissa. Kun kyllästyin siihen, siirryin työskentelemään baareissa –  siinä hommassa on rytmiä ja tahtia. Välillä tulee fiilis, että mitä jos kävisin yökerhossa tekemässä yhden lauantaiyön, ettei pääsisi totuus unohtumaan.

Viimeksi olin ravintolapäällikkönä Erottajan Cuba! Bar & Café:ssa, jonka tilalla nyt on Ravintola Pastor. Työskentelen edelleen ajoittain äitini omistamassa ravintola Silvopleessa, tehden sosiaaliseen mediaan ja markkinointiin liittyvää työtä.

Koetko saaneesi ravintolatyöstä apua näyttelemiseen?


Aika paljonkin. Kun näyttelijä katselee jotain tyyppiä, hän samalla kerää omaan pankkiinsa materiaalia ammennettavaksi. Maailma on täynnä hirveän erilaisia ihmisiä, joten materiaalia sai runsaasti. Lisäksi ihmistuntemukseni on kehittynyt siinä työssä.

Ravintolatyön kautta ihmiseen tulee tietynlaista sitkeyttä ja lujuutta. Se on sekä fyysesti että henkisesti hyvin raskas ala eikä todellakaan sovi ihan kenelle tahansa.

Mitä ajattelet näyttelemisestä ja samanaikaisesti jollain toisella alalla työskentelystä?


Jotkut näyttelijäksi haluavat ovat samalla töissä Stockmannilla tai päiväkodissa, kuka missäkin. Se on ihan fine, koska on pakko tienata rahaa, mutta tästä duunista on todella vaikea saada kiinni, jos tätä ei tee kokonaisvaltaisesti. Minun oli pakko valita ja siksi lähdin ravintola-alalta, koska en voi tehdä molempia täysipainoisesti.

Oletko opiskellut näyttelemistä?


Pääasiassa olen oppinut työn kautta. Työväen akatemialla olen suorittanut Teatterikorkeakoulun avoimen puolen kursseja, mm. perusnäyttelijäntyön tekniikkaa, teatterihistoriaa ja improvisaation perusteita. Klovneria- ja Suzuki-metodin kurssit olivat loistavia, samaten vierailevat opettajat.

Vuonna 2009 Laajasalon opistossa lanseerattin linja nimellä Estradiviihde ja esiintyminen. Olimme ensimmäinen ryhmä, joka opiskeli siellä mitään teatteriin liittyvää. Nykyään Laajasalossa on Näyttelijäntyön linjat 1 ja 2.

Millaisena näyttelijänä pidät itseäsi?


Olen aika analyyttinen, todella tarkka ja muistan helposti asioita. Pidän tekstilähtöisyydestä ja diggaan tehdä perinteistä teatteria, varsinkin kun on hyvä teksti. Yksi kiinnostavimpia asioita harjoitusprosessissa ja näyttelijäntyössä on käsikirjoituksen läpikäyminen läpi kollegoiden kanssa.

Pidän valintojen tekemisestä ja olen todella itseohjautuva. Mutta tietenkin jos ohjaaja on sitä mieltä, että vien roolihenkilöäni väärään suuntaan, on minun tehtäväni kuunnella häntä ja korjata kurssia.

Millaisia tavoitteita sinulla on näyttelijänä ja esiintyjänä?


Teatterikorkeakouluun olisin mennyt todella mielelläni. Jäin ensimmäiselle varasijalle, ja siellä puhuivat siihen tyyliin, että ”Jatka vaan tekemistä”. Koulu on edelleen tavoite.

Totta kai on olemassa todella mielenkiintoisia rooleja, vaikka en ole asettanut päämääräkseni, että joskus vielä teen jonkun tietyn roolityön. Minna Canthin Anna-Liisan rooli olisi äärimmäisen kiinnostava alkuperäistekstinä. Tai miksei sen voisi adaptoida nykypäivään.  

Kirjoitatko itse?


Joskus nuorempana kirjoitin todella paljon. Teini-ikäisenä raapustin pari näytelmätekstiä, mutta viime vuosina en ole kokenut paloa siihen. Olen niin kriittinen omista jutuistani ja tarkka kielestä ja siitä, että se omanlainen nokkeluus olisi siellä läsnä. Kirjoittamisessa menee niin kauan, että en senkään takia ole siihen ryhtynyt.

Kumman valitset, draaman vai komedian?


Teatterissa katson mieluummin draamaa ja myös teatterintekijänä saan siitä enemmän. Pidän siitä, että esityksestä on jotain keskusteltavaa jälkeenpäin.  Draamassa on erilaisia tasoja ja kerroksia, se on kiinnostavampaa katsottavaa. Draama ei ole hyvää, jos siinä ei ole jotain koomista – ranteet auki -draama on kyllästyttävää.

Välillä on farssin aika. Joskus haluan mennä nauramaan ja nauttimaan siitä, ettei tarvitse kauheasti ajatella. Farssin tekeminen on todella vaativaa. Näyttelin Mustion kesäteatterin Täydellinen tätini -farssissa kesällä 2013. Se oli kivaa mutta vaikeaa. Hulluttelu ei onnistu ellei työtä tee todella tarkasti. Arvostan hyviä farssinäyttelijöitä, he tekevät hirveän hienoa duunia.

Mikä hiljattain näkemäsi esitys on jäänyt mieleesi?


Kävin katsomassa Häiriötekijän elokuvaversion, se oli hyvä komedia. Olen nähnyt myös teatteriversion kahdesti. Teatteriesityksen muisto elokuvaa katsoessa sävähdytti, koska se oli elokuvaa paljon hurjempi. Teatteriversiossa oli tosi raskaita aihioita, jotka eivät olleet päässeet elokuvaan. Leffaan oli otettu hauskat jutut. Siitä oli selvästi haluttu tehdä komedia, vaikka oli mukana pari ällöttävääkin juttua.

Näyttelemisessä ei Vilman mielestä ole vain yhtä parasta asiaa.
Kuva © Heidi Myllyniemi


Mikä näyttelemisessä on palkitsevinta?


Ei ole yhtä parasta asiaa, esimerkiksi se kun saa tuoreen käsikirjoituksen tai kun ensi-ilta on mennyt hienosti, vaikka tietenkin ne ovat todella hienoja hetkiä. Aina kun teen mitä tahansa aiheeseen liittyvää, se on silloin parasta. Hienointa on se mitä työ kokonaisuudessaan ilmentää.

Harjoituskauden puolessa välissä on yleensä olemassa yksi vittumainen juttu, joka ei vaan mene. Sitä katsotaan eri kulmista, funtsataan, ja sen onnistuminen on koko ajan tosi lähellä, mutta jostain syystä se ei vaan mene. On äärimmäisen tyydyttävä hetki, kun tapahtuu maailman pienin ’klik’, ja juttu osuu kohdalleen. Tuo ’klik’ voi tapahtua myös esityskaudella

Näyttelijä ei työpäivän jälkeen pääse työstä irti vaan se on prosessi, ja karuselli pyörii päässä jatkuvasti, varsinkin treenikaudella. Siksi varmaan nukun huonosti kun siellä rullaa koko ajan joku juttu. Mutta pidän tästä työstä niin paljon, koska tämä on myös ajatustyötä.

Mikä näyttelemisessä on haastavinta?


Vaikeudet ovat vaihtelevia produktiosta, hahmosta ja omasta mielentilasta riippuen. Joku kohta on hankala eikä millään loksahda kohdalleen, kollega tai itse ei saa kiinni mistään. Onhan näitä. Asiaan voi vaikuttaa itsekin. Jos pidättelee ja himmailee eikä suostu heittäytymään hetkeen, työ on silloin tuskallista.

Krapulassa näytteleminen on vaikeaa eikä siitä seuraa mitään hyvää. Sen takia en juo edellisenä iltana alkoholia, jos tiedän että seuraavana päivänä on harjoitukset tai esitys. Hatunnosto niille, jotka tekevät hyvää duunia darrassa.

Miten rentoudut?


Opettelin joutessani kutomaan YouTuben avulla. Olen aina kovilla kierroksilla, mutta kutoessa pääsee levähtämään. Silloin en mieti paljon mitään ja joku tv-ohjelma, vaikka Sons of Anarchy, voi pyöriä sivussa. Pidän eniten kantapään tekemisestä, koska siinä on jotain ratkaistavaa. Pelkän suoran vetäminen on tylsää.

Olit viimeksi mukana Ylioppilasteatterin Katoamistempussa. Kerro siitä.


Punaisena lankana toimi viihdemylly, missä esiintyivät performanssitaiteilija, vloggaaja ja taikuri. Esityksessä käsiteltiin paljon yksinäisyyttä ryhmässä ja perheiden sisäisiä ongelmia. Se oli jonkinlainen hyvän ja pahan taistelu.

Roolihenkilöni nimi oli Supersaatana, joka lyhennettiin Sisi:ksi. Supersaatana oli niin kauhea henkilö, että aluksi kyseenalaistin hänet, kunnes tapasin samantyyppisen ihmisen. Pahiksia on kaikkein kivoin ja kiinnostavin tehdä, koska kukaan ei ole vain paha. Siellä on aina muitakin kerroksia.

Se oli pitkähkö prosessi, mutta siitä tuli hyvä juttu. Kaikkien kanssa oli mahtava tehdä töitä. Meillä oli hieno ensemble ja sekä Henkka Hyökyvirran tekemä, käsittämättömän upea musiikkimaisema. Ohjauksesta vastasi ansiokkaasti Kiia Laine.

Mitä seuraavaksi on tulossa?


Perustimme keväällä 2015 naisten taiteilijakollektiivin ’Ensemble Sielutar’. Produktiomme ’Sanoja joita et haluaisi kuulla’ on esitetty kahdesti: kantaesitys oli Helsinki-päivänä Kallion kirjaston kupolisalissa ja Art Goes Kapakassa estradina toimi Ravintola Kosmos. Mietimme esitämmekö sitä myös pikkujoulukaudella vai kehittelemmekö jonkun uuden esityksen.  

Mistä ’Sanoja joita et haluaisi kuulla’ kertoo?


Se on esittämäni monologi, joka perustuu kuvataiteilija Nanna Suden nuoruuden päiväkirjoihin ja runoihin, joita hän on kirjoittanut opiskeluaikanaan. Tekstit on valikoitu ja järjestelty kokonaisuudeksi, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Dramaturgia on tehty yhdessä Sanna Paula Mäkelän kanssa ja hän vastaa myös ohjauksesta. Musiikki on Vuokko Hovatan käsialaa.

Vilma Ensemble Sieluttaren monologissa Sanoja joita et haluaisi kuulla.
Kuva © Charlotta Boucht

Mikä näyttelemisessä kiehtoo?


Haluan välittää tarinoita ja samalla herättää ajatuksia ja tunteita. On siinä kai myös jotain narsistista. En ole koskaan tavannut näyttelijää, jolla ei olisi narsistisia piirteitä.

Näytteleminen on minun maailmanparannustyötäni. Näyttämöllä esitettävät asiat pitää tehdä näkyväksi, jotta ihmiset tarkastelisivat itseään ja elämäänsä ja sitä mikä yhteiskunnassa ja maailmassa kulloinkin on pinnassa. Näyttelijän ja teatterin tehtävä on heijastella tätä päivää, ei pyytää anteeksi keneltäkään.



perjantai 9. lokakuuta 2015

Näyttelijä Timo Tuominen



”Kun lähden kotoa niin lähden harjoituksiin tai esitykseen. Ei tunnu siltä, että menisin töihin


Timo Tuominen on Suomen Kansallisteatterin näyttelijä ja on esiintynyt lisäksi mm. Teatteri Takomossa, Helsingin kaupunginteatterissa ja Espoon teatterissa. Tuominen on tehnyt useita elokuva- ja televisiorooleja, mm. elokuvassa 'Ollaan vapaita' ja tv-sarjassa 'Klikkaa mua'. Hänet tunnetaan myös Jacques Brelin kappaleiden kääntäjänä ja tulkitsijana.

Timo Tuominen.
Kuva: Aura Nukari. © Kansallisteatteri 

Mistä kiinnostuksesi näyttelemiseen lähti?


Koulutieni alkoi Ilmajoella, pelimannipariskunnan pyörittämässä pikkuisessa kyläkoulussa, todellisessa taidekansakoulussa. Koulussa oli laulu- ja soittokerho ja historiantunnillakin saatettiin alkaa näytellä. Tykkäsin ala-asteen koulunäytelmistä, mutta en haaveillut näyttelijän urasta. Olin enemmän urheilumies, se oli minun juttuni.

Mieleeni on jäänyt esityksemme Ilmajoen koulujen välisestä näytelmäkilpailusta. Vaikka jäimme viimeiseksi niin muistan pari isoa hetkeä, jolloin tuli yhteys yleisöön, mikä tuntui merkittävältä.

Muutettuani Ilmajoelta Seinäjoelle kävin kysymässä teatterilta harjoittelijan paikkaa. Kiersin kyselemässä myös pienemmissä teattereissa. Teatterinjohtajat ottivat minut kyllä vastaan, mutta kehottivat hakemaan teatterikouluun. Hain, vaikka ensin tuumin ettei sinne kukaan koskaan pääse. En päässyt sisään ensi yrittämällä, joten vietin Varkauden teatterissa näyttelijän kiinnityksellä kaksi vuotta. Vuonna 1991 koulun ovet sitten avautuivat.

Mitä teatterikoulusta jäi päällimäisenä mieleen?


Se oli aikamoista sekamelskaa, myllerrystä ja epävarmuutta. Oppihan siellä kuitenkin esimerkiksi tekniikkaa ja äänenkäyttöä. Minulla asiat järjestyivät vasta kun olin töissä. Muistan että viiden vuoden päästä hiffasin tiettyjä asioita ”Tästähän se silloin koulussa puhui” – mikä oli hienoa.

Muistatko ensimmäisen roolisi?


Minulla oli iltanäyttelijänä kaksi pientä roolia Maria Jotunin näytelmässä 'Klaus Louhikon herra', jonka Olli-Matti Oinonen ohjasi Seinäjoen kaupunginteatterille. Siihen oli helppo hypätä kun ammattilaiset jo tiesivät mitä tekivät: sain erään teatterikouluun päässeen kaverin homman.  

Kerro hieman Teatteri Takomon ajasta


Tallailin vuoden freelancerina, kunnes pääsin Kristian Smedsin perusteilla olevaan Teatteri Takomoon. Eräs näyttelijä joutui jäämään pois ennen kuin homma alkoikaan, ja he kysyivät minua. Se oli intensiivistä, koko ajan tehtiin pitkiä päiviä. Jos esitys loppui yhdeltätoista, purettiin kaikki juttelemalla kahteen asti. Se oli hienoa aikaa, kun oltiin nuoria ja kiihkeitä mutta toisaalta ristiriitaista, kun piti miettiä, millä produktioiden ajan elää.

Kaikki mikä jäi kalvamaan koulun jälkeen, järjestyi Takomossa. Teatterikäsitykseni syntyi silloin, se on samansuuntainen kuin nykyään ja voimavara, johon voi aina palata.

Pääsy työskentelemään Takomon ihmisten kanssa oli todellinen lykästys. Sen jälkeen tuli – ja tulee yhä – välillä semmoinen fiilis, että nyt alan pikku hiljaa tajuamaan tai hyväksymään asioita, teatterista, prosesseista tai itsestäni. En kuitenkaan ajatellut, että olisin sen jälkeen ollut valmis, toivottavasti koskaan ei tulekaan sellaista oloa, että on valmis.

Ehditkö tehdä Takomon ohessa muita juttuja?


Olin jo silloin Kansallisteatterissa vierailijana. Tein myös dubbaus-, radio- ja tv-hommia. Monipuolisuus on erittäin hyvästä – saa kokea ja tehdä kaikenlaista.

Mikä rooli tai näytelmä on jäänyt mieleesi?


'Kissa kuumalla katolla' on minulle yksi merkittävimpiä näytelmiä, ensimmäinen oikein iso juttu, jossa olin mukana. Se vedettiin Kansallisteatterin suurella näyttämöllä noin 120 kertaa ja se oli aina täynnä. Reko Lundán, jota en tuntenut juurikaan sitä ennen, pyysi minua siihen ja meistä tuli Rekon kanssa hirvittävän hyvät ystävät. Näyttelijöistä syntyi tiivis porukka, mukana olivat mm. Ismo Kallio, Ritva Valkama ja Katariina Kaitue. Ismolla ja minulla oli tosi rajuja kohtauksia, näyteltiin niin lujaa kuin jaksettiin. Ismolta opin todella paljon, hänen työmoraalinsa on todella huikea. Ritva on hieno tyyppi ja jakaa omaa rauhaansa ja kokemustaan nuoremmilleen. Katariinan kanssa meillä oli aika vaarallisiakin juttuja, esimerkiksi kohtaus jossa yritin lyödä häntä kyynärsauvalla päähän. Se luottamus toiseen ja toisen läsnäoloon mikä meillä oli, ja on edelleen, on yksi hienoimmista asioista näyttämöllä.

Ismo Kallio muistelee Solja Kievarin toimittamassa kirjassa Ismo Kallio. Kaikkea alaan kuuluvaa:
"Näytelmässä Kissa kuumalla katolla minulla oli vastanäyttelijänä nuori Timo Tuominen, minä näyttelin isää ja hän poikaa. /---/ Meillä oli pitkiä kohtauksia Timon kanssa ja minä huomasin, että Timo piti minusta huolta. Se oli jotenkin hyvin lämmittävä kokemus, ei ollenkaan ärsyttävää. Ja toisaalta vanhana konkarina oli nautinto huomata, miten Timo esitysten myötä löysi johonkin kohtaukseen juuri sen ilmaisun, mitä olin häneltä odottanut."

Minkälaisia esikuvia sinulla on?


En tiedä tuosta esikuva-ajattelusta, mutta Ismon (Kallio) touhu 'Kissa kuumalla katolla' -näytelmän treeneissä ja se nöyryys jutun edessä oli todella ihailtavaa. Big Daddyn hahmosta tuli huikea. Ismon rooli oli jättimäinen: 20 liuskaa tekstiä, melkein pelkkää monologia. Ohjaajalle ei kelvannut oikein mikään, mutta silti Ismo jaksoi.

Olen aina ihaillut myös toista Ismoa, Ismo Alankoa. Sitä, että hän vetää aina täysillä. Alanko kävi laulamassa muutaman laulun kollegan 40-vuotispäivillä. Siellä rupesin diggaamaan sitä meininkiä ihan satasella.

Jacques Brelin asenne sitä kohtaan mistä hän haluaa ”huutaa”, sitäkin ihailen. En ajattele onko joku hyvä tai huono, ei sellaista varmaan ole kuin huono näyttelijä. Mutta että onko ihminen läsnä siinä hetkessä, niin se on se juttu.

Jacques Brelin laulut uppoavat yleisöön Tuomisen tulkitsemina.
Kuva: Tomi Palsa. @ Kansallisteatteri 

Näyttämöllä ei varmaan aina voi olla 100% läsnä?


Jos vuodessa on vaikka 200 esitystä, ne eivät voi olla toinen toistaan parempia. Lavalla pitää olla myös kipeänä ja väsyneenä. Jos tulee joku suuri mielenliikahdus – esimerkiksi suuri suru, niin ihminenhän menee vähän tolaltaan ja se lyö läpi. Jos pyrkii olemaan avoin ja ottamaan impulsseja vastaan, se heilauttaa. Näytökset pitää silti vetää ja silloin täytyy turvautua ammattitaitoon sekä rutiiniin. Se ei mene niin, että päättää ”Minä olen tänään tosi hyvä”. Kokonaisuus tehdään yhdessä kanssanäyttelijöiden ja yleisön kanssa ja sitten kun teatterin kuutiotilavuus kokonaan syttyy, ilta on onnistunut.

Kun lauloin Breliä Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ensimmäisen kerran, tulin kipeäksi juuri sinä päivänä. Kyllä vitutti. Muistan kun tuli se hetki, että nyt katsotaan minkä verran jätkästä löytyy tahtoa: jäänkö flunssan alle vai selätänkö sen. Ehkä sieltä kuului joku vireongelma tai että henki ei kulkenut jossain kohtaa, en tiedä, mutta näyttämölle ei mennä ruikuttamaan. Niillä mennään mitä sinä päivänä on. Vaikka olisi ollut kivempi vetää kondiksessa, oli kuitenkin palkitsevaa kun pärjäsin.

Miten näyttämöltä aistii yleisön?


En osaa sanoa mistä sen aistii, mutta kyllä sen aistii. Kun ihmiset ovat messissä, he nauravat ja reagoivat paljon. Jonain toisena päivänä samassa esityksessä onkin ihan hiljaista eikä naurua kuulu. Silti tajuaa, että yleisö tykkää, vaikka viritys on toisenlainen. Joskus tuntuu siltä, että nyt ei taida oikein sujua ja sitten hämmästyttää, kun loppuaplodit voivat olla vaikka miten mittavat.

Kouluaikana esitettiin Linnanmäellä Mika Lehtisen ohjaama Fedja-setä, kissa ja koira Jaakko Saariluoman, Tiina Lymin ja Sari Siikanderin kanssa. Minä näyttelin mm. posteljooni Petshkiniä. Yhdessä esityksessä etupenkissä istui 5-6-vuotias tyttö, joka oli koko ajan vakavana. Ihmettelin miksi tämä ei onnistu, mikä mättää. Mietin että väsään kaikki temput mitä tiedän, että saan tytön nauramaan edes kerran. Mutta tyttöpä ei nauranut. Jossain vaiheessa kuulin hänen sanovan äidilleen: ”Äiti, mä kuolen kohta nauruun”. Tytöllä oli koko ajan ollut todella hauskaa. Se oli hieno opetus siitä, että jokainen tavallaan.

Vanha italialainen sirkustaiteilija vastasi kun häneltä oli kysytty mitä hän tekee, jos yleisössä on ihan hiljaista: ”Alan kuunnella tosi tarkkaan. Peränurkassa on aina yksi pikkupoika, joka nauraa. Sen jälkeen minä näyttelen hänelle”. Voi myös käyttää niin sanottua yksityistä yleisöä, joka ei ole paikalla. On aina olemassa joku, jonka tietää aina olevan minun puolellani, meni miten meni.

Ismo Kallion mielestä näyttelijän tärkein taito on keskittyminen (Ismo Kallio. Kaikkea alaan kuuluvaa, toim. Solja Kievari). Mikä sinun mielestäsi on näyttelijän tärkein taito?


Olen aika samaa mieltä kuin Ismo. Minulle se on keskittymisen lisäksi myös tyhjentymistä. Ennen esitystä olen hiljaa – vieressä saa olla ihmisiä ja he saavat höpötellä mitä lystäävät mutta minä en osallistu siihen. Jos pälätän, tunnen oloni tukalaksi. En ajattele yhtään mitään, jotta saan päästä kaikki pois. Sitten olen vapaa, hetkessä ja avoin impulsseille, joilla näyttämöllä koko ajan pelataan. Näyttämöllä ei ole muistamista vaan kuuntelemista, läsnäoloa ja siitä kiinni saamista mitä on ilmassa. Jos se häiriintyy, minulle tulee semmoinen olo, että olen pikkuisen myöhässä koko ajan.

Minkälaisia rutiineja sinulla on ennen esitystä?


Venyttelen paljon, riippuen miten roolivaatteet antavat myöten. Se on osa keskittymistä ja muun unohtamista hengityksen kautta. Syömisen ja juomisen kanssa pitää olla tarkkana. Ennen esitystä ruoka ei oikein maistu mutta syön kuitenkin niin, että näytöksen alussa on kevyt olo ja jaksan loppuun asti. Slavassa, joka kestää kolme tuntia, on laulua ja hyppelemistä, mikä on raskasta. Breikillä syön banaanin, jotta varmasti jaksan.

Brel-illan tunnelmissa.
Kuva: Tomi Palsa. © Kansallisteatteri

Laulat Jacques Brelin kappaleita suomeksi. Mistä idea kappaleiden esittämiseen lähti?


Varkauden teatterissa tehtiin Brel-produktio, jossa lauloin pari laulua, muistakseni vuonna 1990. En kauheasti tykännut siitä, koska siinä oli liikaa kuvittamista ja viihdyttävää sälää, mutta asiat jäivät mieleen, lyriikat olivat aika poikkeuksellisia. Ne ovat samansuuntaisia oman ajatteluni kanssa. Esimerkiksi eriarvoisuus ja tasa-arvo ovat kantavia teemoja – vaikka on siellä hauskoja juttuja ja näennäisesti hömppääkin. Kouluaikanakin mietin, että pitäisi laulaa Breliä, mutten uskaltanut. Kun Mika Myllyaho tuli Kansallisteatterin johtajaksi ja laittoi pystyyn Lavaklubin, ajattelin että jos en laita niitä sinne niin sitten pitää myöntää itselleen että jäävät tekemättä.

Kuuntelin Brelin tuotantoa ja halusin ottaa esitykseeni uusiakin lauluja. Hämmästyin, koska niitä ei ollut käännetty suomeksi kuin ne parisenkymmentä. Tutkin asiaa yhä enemmän ja tajusin miten hienoja kappaleita hänellä on, varsinkin se tapa miten hän asioista puhuu. Harmitti ettei niistä tiedetty Suomessa mitään. Rupesin tekemään ”kansansivistystyötä” ja väsäilin tekstejä suomeksi. Se kannatti, koska vastaanotto oli innostunut. Monet ihmiset ovat käyneet useita kertoja: eräskin katsoja on nähnyt esityksen seitsemän kertaa.

Mikä työssäsi on palkitsevinta?


Se tulee yhteydestä katsojaan. Kun tulee olo, että nyt yleisö sai sen mitä annettiin. Ennen vanhaan puhuttiin, että "tänään annetaan se ja se esitys". Se on antamista, joku sen ottaa ja saa. Kun oppii uuden, treenatun jutun, se on hieno hetki – samaten kun katsojat syttyvät esityksestä. Eräs katsoja tuli Brel-esityksen jälkeen sanomaan minulle: ”Kiitos että sain yhden illan aikana tuntea kaikki tunteet mitä maailmassa on”.

Mikä työssäsi on haastavinta?


Että koko ajan kaikki on kesken ja että oppii elämään keskeneräisyyden kanssa. Kun treenataan kolme kuukautta, juttu on levällään kaksi ja puoli kuukautta ihan koko ajan. Se on joskus vähän musertavaakin. Ajatukset pyörivät samaa rataa: ”Tästä ei tule mitään. En ymmärrä mitä tämä tarkoittaa. Miten tämä pitäisi näytellä?”. Nyt kun sen rupeaa ymmärtämään, niin sen kanssa vähän pärjää. Painiskelen edelleen samojen asioiden kanssa, mutta ymmärrän että valmista ei tule kuin ajan kanssa. Pitää treenata tosissaan ja uskoa, että kyllä se sieltä tulee. Se ei ole sellaista, että ulkovaraston rakennus on kesken – vaan että itse on kesken. Itsensä kanssa kun tekee töitä niin luulee että minussa on joku pielessä, että on vajaa, ei osaa, ei ole sitä mitä pitäisi olla. Nyt kun siihen osaa suhtautua rennommin niin se saattaa joskus jopa vähän naurattaa. Oma itse on se haastavin. Pitäisi olla vaikka mitä eikä olekaan mikään, itselleen, koska itselleenhän sitä on vaan mä. Kaikki muut on jotain hienoa, mä olen vaan mä.

Mikä näyttelemisessä kiehtoo?


Näytelmää työstäessä – tämä pätee melkein mihin tahansa näytelmään – tuntuu, että sen aihe on todella ajankohtainen: nythän puhutaan juuri tästä. Sitä tajuaa kuinka kyseinen asia on ollut tässä ympärillä koko ajan, mutta sitä ei ole huomannut. Kun asioille herkistyy, tematiikka avautuu eri lailla.

Kun ruvetaan tekemään kohtauksia näyttämöllä muiden kanssa, saan jatkuvia ahaa-elämyksiä. On aina yhtä suuri ihme miten yksittäinen repliikki muuttuu näyttelijäkollegan ääneen sanomana ihan erinäköiseksi kuin mitä se on ollut luettuani näytelmän itsekseni.

Mitä sinulla on nyt työn alla?


Encore Brel -esitykset jatkuvat marraskuussa. Mietin ja työstän myös aivan uutta Brel-settiä. Pistäydyin vastikään näyttelemässä eräässä draamakuunnelmassa, ja myös tv-sarjan kuvauksissa.

Tuomaksena näytelmässä Nyt kun olet minun.
Kuva: Yehia Eweis. © Kansallisteatteri
Willensaunassa menee vuoden 2015 loppuun asti Pasi Lampelan hieno näytelmä 'Nyt kun olet minun'. Lampela on tämän päivän kärkikirjoittajia ja ohjaajia. Hän ohjaa näyttelijälähtöisesti ja antaa tilanteitten tulla, vähän niitä rytmittäen. Näytelmä on hyvin realistinen ja tapahtuu pienessä tilassa. En ole pitkään aikaan tehnyt tämäntyyppistä, olen ollut suurella näyttämöllä, jolla on käsitely isoja asioita: Venäjää ja koko Euroopan taloutta. Nyt ollaan  ihmissuhderintamalla ja pienessä mökissä. Porukka on mahtava: Sari Puumalainen, Esa-Matti Long ja minä opiskelimme samalla vuosikurssilla. Katarina Kaitueen kanssa olemme olleet ystäviä 'Kissa kuumalla katolla' -näytelmästä saakka. Ainakin nuo muut kolme näyttelevät hienosti :).

Ja SLAVA! Kunnia. jatkuu vielä Kansallisteatterissa?


Se oli suuri suksee keväällä 2015 ja vielä nyt syksylläkin. Hienosti kirjoitettu ja sävelletty spektaakkeli, joka sisältää monenlaista musiikkia. Kuulemma niin runsas kuin Venäjä, ettei kaikkea voi ymmärtää. Kannattaa ostaa liput! Esitys loppuu joulun tienoilla.

SLAVA!:ssa Tuominen näyttelee Volodjan roolin.
Kuva: Stefan Bremer. © Kansallisteatteri

Sinusta tuli näyttelijä, vaikka lapsena et haaveillutkaan näyttelijän urasta. Miten kuvailisit suhdettasi työntekoon sekä Kansallisteatteriin?


Olen tehnyt tätä työkseni 20 vuotta, mutta minulla ei ole ollenkaan sellainen olo että kävisin töissä. Kun lähden kotoa niin lähden harjoituksiin tai esitykseen. Ei tunnu siltä että menisin töihin. Teatteri on siitä hassu paikka, että sinne mennään vapaapäivinäkin, katsomaan kavereita.

Minulla on koulun jälkeen käynyt onni: Teatteri Takomo, Kansallisteatteri ja muut jutut. Brelistä olen tosi onnellinen, olen saanut siitä paljon ja jatkan sen parissa. On tulossa myös uutta Brel-materiaalia. Näyttelijät ovat hienoja tyyppejä, upea ammattiryhmä ja Kansallisteatterin koko henkilökunta on frendejä keskenään. Jos tulee heikko hetki, sieltä saa tukea ja siellä on kavereita, joille ei tarvitse edes sanoa mitään, tietää että kelpaa. Ei tarvitse pelätä eikä olla jotain muuta mitä on.