keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Näyttelijä Tero Salenius

”Kauhuskenaario-workshopit” todellakin vahvistavat koe-esiintymislihasta


© Viva Images

Mistä kiinnostuksesi näyttelemiseen lähti?


Mustavalkoisista, Ylen kanavilla 1980-luvun alussa näytetyistä vanhoista elokuvista. Silloin olin ehkä viisivuotias. Ohukainen ja Paksukainen oli varmaan suosikki, sitten Chaplin, Harold Lloyd ja Buster Keaton. En silloin tiennyt mitä työntekö on, mutta tiesin että kaikki aikuiset tekevät jotain. Ja ajattelin, että kun olen aikuinen niin tuo on se juttu mitä minä aion tehdä.

Olitko mukana koulunäytelmissä?


En uskaltanut, paitsi joissain missä oli pakko olla, ja silloin jännitti hirveästi. En koskaan ole ollut teatteri-ihminen tai live-esiintyjä. Olen yrittänyt sitä tosi paljon, kun olen luullut että se on välttämättömyys. Että jos haluaa näytellä kameran edessä niin pitää myös näytellä lavalla. Mutta ei se mene sillä tavalla. Nuorempana en tajunnut tätä asiaa. Yritin Teatterikorkeakouluun ties kuinka monta kertaa.

Vedin kaksikymppisenä imitaatioshowta, joka oli ihan hirveän huono. Ensimmäinen show oli Läsnä-rockissa Pieksämäellä 1997. Michael Jackson oli tuolloin Suomessa, ja esitin siellä Michael Jackson -imitaatiota. Anna-lehden toimittaja soitti ja halusi tehdä jutun, kun itse artistikin oli täällä. Sen jälkeen otin yhteyttä erääseen managerin, joka hankki muutaman keikan.

Mistä tuli se fiilis, että pitää näytellä myös lavalla?


Suomessa on aina toitotettu, että teatterikouluun vaan niin sieltä se lähtee. Harvalla se menee sillä tavalla tuolla maailmalla. Suomessa painotetaan sitä lavaesiintymistä millä ei minun mielestäni kuitenkaan ole mitään tekemistä kameranäyttelemisen kanssa.

Onko kameran edessä luonnollisempi olo?


Kun olin Uutisvuodossa vieraana, mietin että miten minua ahdistaa näin paljon. Tuossa on kuvausryhmä, tässä muut henkilöt, mutta sitten tajusin, että no tietysti: studioyleisö. Joku siinä livenä arvioi minun tekemistäni ilman että itse osallistuu siihen. Siinä on jotain sellaista mikä ei minulle sovi.

Kun nauhoitetaan liveyleisön edessä, se tuomarointi on ikään kuin heidän vallassaan. Se on intiimi tilanne ja siinä on jotain pelottavaa. Mutta jos ohjelma menee siinä samalla telkkariin niin liveyleisö sulautuu osaksi sitä koko tv:n ääressä istuvaa kansaa ja muuttuu nimettömäksi massaksi, joka ei hermostuta samalla tavalla.

Olit pitkään Ylessä. Milloin aloitit siellä ja mitä teit?


Tammikuussa 2004 aloitin radiosketseillä ohjelmassa KromosomiX, jota Jenny Lehtinen, Marja Hintikka, Lasse Nousiainen ja minä tehtiin YleX:lle kaksi vuotta. Kun siitä vapautui ohjelmapaikka, laadittiin Lassen kanssa omasta sketsisarjasta demo, joka meni läpi, ja pyöritettiin Keskusradiota kolme vuotta. Sen jälkeen tuli Radio Millennium, joka sekin oli kolmen vuoden rupeama. Lisäksi mukana oli liuta muita tekijöitä.

Radio Millenniumista päätettiin tehdä myös tv-versio lakkautetun musiikki-tv:n tilalle. Sitä tehtiin samoissa tiloissa kun musiikki-tv:tä, jota samalla myös parodioitiin. Kaksi tuotantokautta ohjelma tuli ulos kakkoselta puoli yhdeltä yöllä, mutta yleisö löysi sen netissä. Kolmannen kauden piti tulla primetimeen eli kello 21. Toisin kävi, ohjelmapaikalle tulikin Hilander-tv.

Mitä olet tehnyt sen jälkeen?


Vierailin Millenniumin jälkeen mm. Radio Suomen Viraston väkeä -kuunnelmassa. Tiina Lepisto käsikirjoittama Radiomeedio oli pelkkää minun monologiani. Summeri-ohjelmassa vedin sketsihahmoa. Sitten oli kaikenlaisia nettijuttuja Ylen nettiin. Aina pyydettiin johonkin; tule tekemään tämmöinen juttu tänne.

Märät säpikkäät ja Suorana: Kortesmäki tulivat limittäin 2012 ja 2013. Kimmo-sarjassa piipahdin tänä vuonna (2014).

Finnkinon mainoskamppikseen pääsin koekuvauksen kautta. Sitä tehtiin kolme eri kampanjaa, kesällä & jouluna 2013 ja kesällä 2014.

Mielenkiintoinen kokemus oli tämä yhdeksän kuukauden rysäys aamujuontajana Energyllä. Se ei ollut mitenkään rentoa niin kuin näytteleminen. Roolin vetäminen on luontevin olotila minulle. Joka aamu piti herätä 4.30. Kolmen kuukauden jälkeen kroppa alkoi tottua, että selvä, mennään tässä rytmissä, mutta ihan sumussa olin silti. Kun aamujuontaja sanoo olevansa väsynyt niin tiedän täsmälleen miltä se tuntuu.

Mitä olet opiskellut?


Kirjoitin Leppävirran lukiosta ylioppilaaksi 1997, pari vuotta sen jälkeen kävin Helsingin evankelisen opiston tv- ja elokuvakulttuurin linjan. Sen lisäksi erilaisia työpajoja, joissa koe-esiintymistilanteesta tehdään todella vaikea. Olen käynyt kuuden tai seitsemän eri acting coachin (valmentaja) ja casting directorin (roolittaja) workshopeissa Los Angelesissa ja Cannesissa.

Hyvä vertaus tällaisesta workshopista on, että jalkapallotreeneissä laitetaan kentälle autonrenkaita, jolloin pelaajan täytyy nostaa jalkoja korkeammalle. Oikeassa pelissä ei tietenkään ole mitään renkaita, mutta näin treenamalla lihakset vahvenevat. Samalla tavalla workshopeissa tilanteita harjoitellaan hankalamman kautta.

Miten workshopeja löytää, miten niihin pääsee ja mitä maksavat?


Tietoa hakemalla: netin roolitussivustoilla on ilmoituksia ja erilaisissa alan julkaisuissa mainoksia. Kurssit ovat maksullisia, joihin pääsee kuka vaan. Niiden pituus vaihtelee muutamasta tunnista useampaan viikkoon. Muutaman tunnin pituiset maksavat muutamasta kympistä muutamaan sataan dollariin. Jokainen osallistuja pistetään todella koville. Jos sinusta ei ole siihen, niin tulee kyllä hirveää olemaan.

Mitä tarkoitat sillä, että ”… tulee kyllä hirveää olemaan”?


Ei se mitään Jouko Turkka -meininkiä ole, mutta jotkut huutavat kovaa ihan muutenkin. Jos menee välinpitämättömällä asenteella niin kyllä se sanotaan suoraan. Ja kun siinä ovat kaikki ne muut paikalla kuuntelemassa niin eihän se ole mukavaa. Olen nähnyt joidenkin saavan läksytystä siitä kun eivät ole rehellisiä, kun heiltä kysytään jotakin.

Millaisissa workshopeissa olet ollut?


Yksi lyhyt kurssi oli sellainen, että annettiin käsikirjoitus käteen, meidät jaettiin kahden hengen ryhmiin ja sitten oli viisi minuuttia aikaa sisäistää teksti. Sen jälkeen se esitettiin kaikkien edessä. Esitys kuvattiin ja sen piti näyttää siltä, että ei lue käsikirjoituksesta – mutta pakkohan se on, ei niin nopeasti voi oppia neljää sivua. On erilaisia tekniikoita, joilla se saadaan näyttämään siltä ettei lukisi tekstiä. ”Kauhuskenaario-workshopit” ovat hyödyllisiä ja todellakin vahvistavat pään sisäistä koe-esiintymislihasta. Kun menen mainosta varten koekuvauksiin niin siellä on hirveän rento olo.

Amerikan aksentti -kurssi oli ihan älyttömän hyvä. Siellä lausuttiin itse valittu monologi. Kurssin vetäjä analysoi sen sanasta sanaan: mitä sanon väärin ja miten sanotaan oikein – todella seikkaperäisesti, melkein tavu kerrallaan. Muiden kurssilaisten kohdalla pystyi tekemään muistiinpanoja. Siihen menen ehkä uudestaan.

Olit marraskuussa 2014 Hollywoodissa. Kerro siitä.


Olin siellä viikon. Järjestävänä organisaationa toimi Industry Hollywood, jota brittiläinen näyttelijä Richard Burke on monta vuotta pyörittänyt. Los Angeles ja nimenomaan Hollywood toimivat sillä mekanismilla, että kukaan ei voi mennä suoraan sanomaan kenellekään mitään. Aina pitää olla agentti, manageri tai joku muu, joka sanoo, että hei, täällä olisi tämmönen tyyppi. Jos menet suoraan itse, sinua pidetään hulluna ja tyrkkynä.

Richard vie näyttelijäporukkaa pikkubussilla ympäri Los Angelesia mitä ihmeellisempiin paikkoihin. Meitä oli yksitoista Britanniasta, yksi Uudesta Seelannista ja minä. Joka päivä oli jotakin: räätälöityjä workshoppeja ja tapaamisia alan ihmisten kanssa. Ensimmäisenä päivänä oli yksi workshop, muina päivinä menoa riitti suurin piirtein aamuseitsemästä iltaseitsemään. Viikko maksoi pari tonnia ja oli todellakin sen arvoinen. Kaksi vuotta aiemmin osallistuin Hey Hollywood, here I come -juttuun, mutta se ei ollut mitään tähän verrattuna.

Saitko itsellesi managerin?


Viikon lopulla näytti siltä, ettei käteen jää mitään. Kaksi manageria katsoi torstaina meidän monologit. Sitten meidät pyydettiin lukemaan ne toiseen huoneeseen, jossa oli kaksi muuta miestä. Homman päätteeksi tiettyjä henkilöitä pyydettiin poistumaan. Lopuille sanottiin, että tykättiin siitä mitä esititte, haluamme tehdä yhteistyötä, sopiiko palaveri ensi keskiviikkona? Minä lähdin viikon päätteeksi takaisin Suomeen, joten palaveri piti hoitaa puhelimitse. Mutta mikäs siinä, sopimus tuli sähköpostilla. Tammikuussa 2015 menen pistämään nimet alle. Sitten katsotaan jos koekuvauksia tulisi.

Mihin manageri kiinnitti sinussa huomiota?


Hän sanoi heti, että olen selvästi hyvin innostunut siitä mitä teen, ja energia on hyvä. Olin kuulemma outo tyyppi, Steve Buscemi -osastoon menevä omituinen hahmo.

Oletko luonnostaan komedianäyttelijä?


Koominen näytteleminen on aina jonkunlainen ääripää. Brittiläinen kuiva komedia on tosi realistista. Radio Millenniumin tuottajahahmoni on komediajatkumon toisessa ääripäässä edustaen high energy farce -tyyppiä, kuten Pitkän Jussin majatalo ja Kolmas kivi auringosta -sarjat, jotka ovat fyysistä sitcomia.

Haluatko näytellä myös draamaa?


Olen tehnyt lyhytelokuvan Closest Enemies, jonka kuvasin, ohjasin, käsikirjoitin, tuotin, leikkasin, valaisin, roudasin, järjestin ja jossa myös näyttelin. Kokeilin miltä tuntuisi olla Hannibal Lecter -tyyppinen hahmo. Se oli hauska kokeilu.

Katsoin juuri yhden jakson Hannibal tv-sarjasta. Psykopaatin roolissa näyttelee Eddie Izzard, joka on tullut kuuluisaksi stand up - koomikkona. Tv-sarjassa hän on demoninen ja synkkä psykopaattihahmo. Jännä juttu, kun monissa komedianäyttelijöissä on vahvasti olemassa se toinen, draamallinen puoli. Sitä olisi kiva kokeilla. Mutta siis molempia haluaisin tehdä, sekä komediaa että draamaa.

Mitä vaatii, että tavoittelee haluamaansa?


Ainakin epämukavuusalueelle menemistä. Kun tekee sen reissun ja lähtee lähestymään tavoitetta niin näkökulma alkaa vaihtua. Olen tuhansien kilometrien päässä ja manageri höpöttää pöydän toisella puolella. Sinne pitää vaan sukeltaa ja se on helvetin pelottavaa. Mutta pelottavampaa on se, että jää istumaan sohvalle.

Se on kuin menisi viidakkoon liaanilla ja tekisi svingin alakautta ylös. Ei voi tietää tuleeko svingi takaisin ja kaikki menee plörinäksi vai saako kiinni jostakin mistä voi jatkaa eteenpäin. Sitä ei voi suunnitella. Jonkun verran voi, mutta sitten joutuu muuttamaan peliä sitä mukaa kun menee eteenpäin.

Sinulla on kirkkaana ajatus, että tuonne päin olen menossa?


Nyt se alkaa selkiytyä. Tähän asti on ollut aika sumua. En ole tiennyt, että saanko sieltä mitään edustajaa, joka voi auttaa eteenpäin. Nyt minulla on sellainen, joten katsotaan tekeekö hän työnsä hyvin.





torstai 20. marraskuuta 2014

ltalypsy

Nostalgiapläjäys Tunteita ja tuoksuja -jutun innoittamana


Mitäs siinä tuijotat?
Eini-täti valmistautuu iltalypsylle pienessä ja hämärässä, mutta kodikkaassa navettakeittiössä. Täti on ollut kumaraselkäinen niin kauan kuin muistan, ja pitää aina päässään huivia. Hänen hauiksensa koosta olisi moni kateellinen.

Navettakeittiöön tulijan on astuttava korkean kynnyksen yli sekä muistettava kumartua, muuten kumauttaa päänsä yläkarmiin. Huone on kesälläkin hämärä, sen ainoa ikkuna on pieni ja niin likainen, että siitä tuskin näkee läpi. Mutta mitäs sitä turhaan pesee, kun valoa saa lampusta. Navettakeittiön epätasaisella kivilattialla on vieri vieressä ämpäreitä, lehmien kivennäisaineita ja maitojauhesäkkejä. 

Jääkylmää lähdevettä pulppuaa jatkuvalla syötöllä huoneen nurkassa sijaitsevaan kuution malliseen vesialtaaseen. Siellä säilytetään hopeanvärisiä maitotonkkia, joissa maito varmasti pysyy kylmänä. Virtaavan veden ääni ei lakkaa koskaan.

Täti asettaa maitotonkan päälle siivilän, ja kiinnittää sen pohjalle vanun: valkoisen ympyränmuotoisen pumpulin, johon isoimmat roskat jäävät maidon valuessa sen läpi. Hän pyyhkii utareet huolellisesti yksitellen. Ääni, joka syntyy maidon osuessa ämpäriin, on ensin metallisen kova, mutta pehmenee vähitellen. Einin lypsäessä maito osuu sinne minne pitääkin. Oman vähemmän tyylipuhtaan suoritukseni jälkeen farkkukangas on reisistä märkä. Tilkka kissoille, vähän taloon juotavaksi. Sitten lehmille heinää.

[Kuvassa ei ole mummulan lehmä. Täytyy joskus skannailla valokuvia niistä. Niitä on, samaten navettakissojen kuvia.]


maanantai 10. marraskuuta 2014

Kirjailija, näytelmäkirjailija Jussi Wahlgren

Kun on pari päivää kirjoittamatta, kaikki on vähän paskamaista


Miten ja milloin aloit kirjoittamaan?
©Hannele Kirjavainen

Olin varmaan alle kouluikäinen kun tiesin, että elämäni on kirjoittamista. Kuusivuotiaana ajattelin, että minusta tulee runoilija tai näytelmäkirjailija. Kouluaikana kirjoitin ja maalasin, molempia yhtä paljon. Maalaaminen jäi koulun jälkeen, koska kynän kanssa oli helpompi matkustaa. Matkustelin paljon ympäri maailmaa, kulkurina merillä ja mantereilla.

Milloin ajattelit, että voisit olla hyvä siinä?

Lukioaikana olin varma, että osaan – kirjoitin hyviä aineita. Meillä oli suomenopettajana Pirjo Viksten, jonka mies Vilho Viksten oli Söderströmin kustannuspäällikkö. Oli tuntuma, että on henkinen tatsi Bulevardille; Söderströmille.

Rupesin kirjoittamaan romaania heti kun koulusta pääsin. Tein sitä kuutisen vuotta. Lähetin kolme tai neljä eri versiota WSOY:lle ja muille kustantajille. Muistan kun Anna-Leena Härkösen Häräntappoase ilmestyi. Minulla oli samaa tematiikkaa kuin hänellä, esimerkiksi viimeinen nuoruuden kesä. Jauhoin oman juttuni puhki. Kyllästyivät kustantamossakin: ”Ahaa, täällä on taas Wahlgrenin kyhäelmä, siinä on jotain pilkkuja muutettu vähän.” Sitä ei julkaistu koskaan.

Milloin aloit saada kirjoittamisella elannon?

Enhän minä tällä elantoa saa, en ole koskaan saanut. Aina olen joutunut tekemään töitä niin kuin suurin osa taiteilijoista joutuu tekemään. Tottahan apurahaa on tullut, kun olen kirjailijaliitossa ja näytelmäkirjailijaliitossa, ja hirveästi siitä on ollut apuja.

Minkälaisia töitä olet tehnyt?

Kaikkea mahdollista. Joskus huumorilla sanon, että kun minulla ei ole koulutusta mihinkään niin voin tehdä ihan mitä haluan. Nuorempana matkustelin ympäriinsä, olin Aurinkomatkojen oppaana Välimerellä, Dubrovnikissa, Las Palmasissa. Sitten seilasin Karibialla ja olin deck handinä pari talvea. Suomessa olin matkailualalla: Saimaan Laivamatkoilla markkinointihommissa ja Lapissa markkinoin paria hotellia.

Pääsin Kauppa- ja teollisuusministeriön tiedotusosastolle töihin, koska tykkäsin pullasta. Haastattelussa oli kolme rouvaa, jotka kysyivät kaikkien asiallisten kysymysten välissä, että tykkäätkö pullasta. Ajattelin, että kompakysymys. Mietin pitäisikö sanoa, että en, siinä on kaloreita. Päätin sitten, että kyllä, tykkään pullasta. Viikon kuluttua ilmoittivat, että minut on valittu. Pullakysymyskin selvisi: kansliapäälliköllä oli vieraita vähän väliä ja sinne kiikutettiin hirveästi kahvileipää ja kahvia. Kaikki mitä jäi yli, siitä oli pysyvä käsky tuoda tiedotusosastolle.

Kirjoititko töiden ohessa?

Kirjoitin koko ajan. Oli hankalaa kirjoittaa kun olin töissä yhdeksästä viiteen. Vaimo oli tosi tyytyväinen, kun minulla oli joku vakituinen työ, etten norkoile kotona ahdistuneena ja yritä naputella jotain. Olin töissä, tuli palkka ja kaikki oli niin kauan hyvin. Kun ei ollut töitä ja kirjoitin, oli kotona ahdistavaa. Silloin ei ollut vielä kustantajaa. Kirjoitin näytelmiä, joita ei esitetty missään.

Oletko opiskellut kirjoittamista?

Kävin yksityisillä mentorointitunneilla Matti Paavilaisella, kun hän oli Kotkassa kirjallisuuden läänintaiteilijana. Pari vuotta sen jälkeen menin Kriittisen korkeakouluun, jossa Paavilainen veti nelivuotista luovan kirjoittamisen kurssia. Kävin sitä kaksi vuotta, mutta Paavilainen sanoi, että kyllä sinä vielä julkaiset.

Oliko sinulle selvää kumman valitset, faktan vai fiktion?

Fiktio oli itsestään selvää. Vähän alle nelikymppisenä, pitkän prosessin jälkeen, aloitin pakinoista. Minulla oli käsittämättömän huono onni. Helsingin Sanomilla oli siihen aikaan viikonloppuisin ilmestyä liite. Sen toimituspäällikkö osti viisi pakinaa, 1 500 markkaa kappale – helkkarin hyvä raha. Seuraavassa kuussa toimituspäällikkö soitti, että hän ei tee näillä pakinoilla mitään, koska liite on lakkautettu, mutta hän maksaa yhden niistä vaivanpalkaksi.

Sitten sovimme Demari-lehden kanssa kerran viikossa ilmestyvästä pakinapalstasta. Olin onnellinen, että nyt elämä on kunnossa, kun kerran viikossa tulee fyrkkaa. Tuli vaalit, demarit hävisivät ja kaikki budjetit menivät ihan perseelleen. Sain soiton, että ei edes aloiteta tätä pakinasarjaa. Ajattelin, että kyllä nyt maailma pistää hanttiin.

©Hannele Kirjavainen

Jatkoitko kirjoittamista vastoinkäymisistä huolimatta?

En ollut varsinaisesti ajatellut näytelmäkirjailijan hommia, mutta nelikymppisenä siirryin näytelmiin, koska olin näytellyt koulussa ja tykkäsin teatterista paljon. Rupesin kirjoittamaan näytelmiä tietämättä niistä oikeastaan mitään.

Meni viisi-kuusi vuotta niin olin tehnyt noin kymmenen näytelmäkäsikirjoitusta. Otin 30-40 kopiota jokaisesta ja lähetin teattereihin ympäri Suomea. Joku kysyi Oulun teatterista neljän käsikirjoituksen jälkeen, että ”Kuka sinä oikein olet? Käsiksiä tulee joka neljän kuukauden kuluttua. Kukaan ei ole ikinä kuullutkaan sinusta.”

Suomessa yleensä kasvetaan jossain teatterikoulussa, sinut tiedetään ja tunnetaan, sinulla on kaveripiirit siellä. Minä tulin ihan tyhjästä ja olin vielä vanha äijä, neljissäkymmenissä. Mutta sitten niitä ruvettiin tekemään. Hämeenlinnasta alkoi ensimmäinen, Selvänäkijä. Sitten niitä tehtiin Helsingissä, Lontoossa, Pietarissa, New Yorkissa, Clevelandissa, Espanjassa, ties missä. Minulla oli oma teatterituotantoyhtiö. Hain rahoitusta, ja tein puoliksi ulkomaalaisten agenttien ja ohjaajien kanssa.

Muistatko miltä tuntui nähdä oma teksti näyttämöllä ensimmäisen kerran?

Muistan kyllä, se oli ihan mieletön fiilis. Palkatut ammatti-ihmiset ihmiset ovat oikeasti vakavissaan tehneet minun tekstiäni. Kyselleet otsa rypyssä: ”Miten olit tämän ajatellut?” Sitä tunsi itsensä tosi tärkeäksi, mutta samalla siinä oppi yhteistyötä. Välillä tuntui siltä, että eikö tämä saa olla näin kun olen näin tämän kirjoittanut. Viimeisiin harjoituksiin asti kyseenalaistetaan paljon asioita.

Tein näytelmiä 10-15 vuotta ja saavutin jonkun tason, johon olin itse tyytyväinen. Sitten tuli hemmetin hyvät arvostelut edesmenneeltä Jukka Kajavalta: kolme palstaa Helsingin Sanomissa kuvan kanssa Yllättäjä-näytelmästä. Tuli ensimmäinen täyttymys, että nyt olen oikeasti tehnyt jotakin. 

Kirjoititko kirjoja ja näytelmiä samaan aikaan?

Vuonna 2000 kesken vilkkaimman teatterituotantoelämän tuli ero. Elämän muuttuessa palasin romaanin pariin. Kaikki oli siihen asti ollut uomissaan ja mennyt rutiinilla, ja sitten piti aloittaa alusta kirjan kirjoittamisen kanssa. Entiset meriitit eivät merkinneet enää mitään. Romaanikirjoittaminen on ihan jotain muuta kuin näytelmän kirjoittaminen, vaikka siinä käytetään samoja draaman lakeja.

Mikä kirjoittamisessa kiehtoo, mikä ajaa kirjoittamaan?

Jaa-a…saan leikkiä pikkujumalaa, luoda uusia maailmoja ja ihmiskohtaloita, kaikkea mahdollista. Saan päättää ja hallita. Kaikki on tavallaan minun, ”diktaattorin” käsissä. Jotkut sanovat, että se on sublimaatiota milloin millekin puutteelle tässä elämässä. Jos se niin on, olkoon. Olen koko elämäni ollut tyytyväinen, nyt olen 62-vuotias, ja kun katson taaksepäin, niin nyökkäilen mielessäni, että ainakin olen tehnyt sitä mitä olen halunnut.

Kirjoitatko joka päivä?

Lähestulkoon, varmaan kuutena päivänä viikossa. Päätalo kirjoitti kahdeksan tuntia päivässä, mikä tuntuu ihan mahdottomalta. Jos kaksi tuntia pysyn koneen äärellä ja kirjoitan siitä 40 minuuttia konkreettisesti, siinä on päivän työ.

Ei tarvitse tehdä hirveitä määriä. Kun on tehnyt pari-kolme sivua, tulee todella hyvä fiilis – sitä vain hymyilee ja myhäilee. Kun on pari päivää kirjoittamatta, tulee ärtyisäksi ja kaikki on vähän paskamaista.

Lokakuussa 2014 sinulta ilmestyi uusi romaani Viisi kuukautta, viisi viikkoa. Mistä se kertoo?

Se on rakkausromaani, joka kertoo mahdottomasta rakkaudesta. Päähenkilö on kuusikymppinen mies. Siinä on kahden ihmisen tarina, hirveän raadollista meininkiä. Yleensä kirjoissani on aina mukana raskas sivujuonne. Tällä kertaa käsitellään tabua, sisarusten välistä eroottista jännitettä.

Mikä kirjoittamisessa on haastavinta?

Vaikea sanoa. Muistan silloin aikoinaan, että vaikeinta oli päästä koneen ääreen. Sitä pakoili hirveästi. Se meni ohi kun pääsi tekemisen alkuun ja makuun. Ja luottamaan, että kun teen jotain, se on ihan hyvä ja se riittää. Ei tarvitse olla Jumalan sanaa.

©Hannele Kirjavainen

Mikä kirjoittamisessa on palkitsevinta? Valmis teos?

Olen miettinyt, että onko se se kun laittaa pisteen. Se on pikemmin haikeaa, tavallaan vähän kuin antaisi lapsensa pois. Niin kauan kun tekee töitä, se antaa rytmiä päivään ja elämään, hyvän olon fiiliksiä, pikku kiksejä joka päivä.

Yksi hieno hetki on, kun saa kirjan konkreettisesti käteen. Siinä on älyttömän hyvä fiilis. Sitä ennen on hipelöinyt sitä valtavaa paperinippua.


Jos haluaa kirjoittaa kirjan, mitä neuvoja antaisit?

Teksti ei synny kirjoittamatta. Vaikka sinusta tuntuu, että tuli huono juttu tänään, kirjoita se silti, saahan sen pois. Älä anna sen häiritä, että ei ole selvästi mielikuvaa siitä mitä kirjoitat tänään. Anna mennä vaan, luota itseesi. Kirjoittaminen ruokkii itse itseään ja siinä aukeaa näkökulmia.

Tee välitsekkaus, kun olet tehnyt 20 tai 50 sivua. Jos teksti pysähtyy johonkin, syy lähes koskaan ei ole siinä kohdassa, johon se pysähtyy vaan jossain aikaisemmassa kohdassa. Jos kirjoitat yhden sivun päivässä, vuoden päästä sinulla on 365 sivua. Älä haukkaa liian isoa palaa. Tärkeintä että teet, vaikka puoli sivua päivässä.




keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Tunteita ja tuoksuja


Tuoksut palauttavat mieleen muistoja ja herättävät monenlaisia tunteita. Kyllä..


Navetta
Sanos MUUta! (Viikki kesä 2014)

Lapsuuden kesät hujahtivat nopeasti ohi Santaskylän mummulassa, lehmien ja kissojen kanssa. Mummulan navetassa ei koskaan haissut pahalta. Navetan ja lehmien tuoksu vie yhä aamulypsylle ja lehmien ensimmäiseen talven jälkeiseen ryntäykseen laitumelle, häntä pystyssä. Vastasyntyneen vasikan sormen imemiseen. Lypsämiseen, joka sujui Eini-tädiltä niin paljon sujuvammin. Se tuoksu merkitsi kesää, iloa ja vapautta. Navetassa ei haissut, mutta sikalassa kyllä haisi. Ja haisee minusta edelleen.

Raid

Viime vuonna kuivamuonakaapissa oli riisihäröjä, ja tuli kiire hävittää vihulaiset. Eikun ostamaan ja suihkuttamaan Raidia. Nuuhkaisin ainetta. Voiko tämä oikeasti olla Raid? Ei, ei tämä ole Raid, tämäkin on yksi lapsuuden mummulakesien tuoksu. Ei se haise pahalta. Se ei haise pahalta sillä sen avulla pääsee lämpimiin kesiin ja kirmailuun pitkin mummulan laitumia. Silakoiden ostamiseen kissoille – markalla kalakauppiaalta.

Aah! (Haltiala, kesä 2014)
Öiseen usvaan heinäpellon yllä, mikä sai pyöräilemään lujempaa naapurista mummulaan, kun oltiin katsottu telkusta vampyyriohjelmaa. Raidilla hävitettiin navetasta kärpäsiä. Ei se ole Raidin syy, että se jonkun mielestä haisee pahalta.

Elizabeth Ardenin Red Door

Olin parinkympin molemmin puolin useana kesänä töissä Huittisten Lihapoikien einestehtaassa. Siellä työskenteli eräs daami, joka tuoksui tietyltä hajusteelta. Vaikutuin daamista niin, että halusin ehdottomasti hankkia oman hajuveden – en tietenkään samaa mitä hän käytti. Oma tuoksuni oli Elizabeth Ardenin Red Door. 

Ruokahalussani ei tuolloinkaan ollut mitään vikaa, ja minulla oli päivittäin eväänä kasa voileipiä. Leivät herättivät kollegoissa hilpeyttä. Kun ilmestyin kesän alussa tehtaalle, tokaisivat he leivät nähtyään, että ”se on näköjään Heidi tullut taas töihin”. 

Muutaman viikon päästä leivät eivät enää maistuneet leivältä. Ne maistuivat Elizabeth Ardenin Red Doorilta. Sen jälkeen en pystynyt käyttämään hajuvettä ja se jäi kaapin perukoille. Missä hyvänsä tuoksuu Red Door, tuo se mieleen einestehtaan. Valkoisen työtakin ja myssyn. Työkaverit ronskeine juttuineen. Suvisalaatin, sienisalaatin, rosollin. Lihapyörykät ja pihvit. Kaalikääryleet. Ja ne eväsleivät.

[Tekstin kuvituksena lehmiä, tietenkin.]

maanantai 13. lokakuuta 2014

Henkilöhaastattelu: Näyttelijä Atso Akkanen


Monipuolisuudella maailmankartalle

© Virpi Velin

Mistä kiinnostuksesi näyttelemiseen sai alkunsa?

Kiinnostus on seurannut mukana koko ajan, tavalla tai toisella. Ala-asteella olin mukana koulunäytelmissä – kirjoitimme ja esitimme myös omia tarinoita. Lukion jälkeen olin dumppaamassa koko juttua. Kävin Kallion ilmaisutaidon lukion, ja siellä tuli jollain tavalla yliannostus näyttelemiseen ja esilläoloon, mutta se fiilis meni ohi.

Missä olet opiskellut?

Näyttelijän peruskoulutuksen olen saanut Commedia School:ssa, Kööpenhaminassa vuosina 2010-2012. Tätä ennen olen opiskellut tanssia sekä erilaisia kehonhoitomenetelmiä. Viime aikoina olen perehtynyt Michael Chekhov -tekniikkaan, elokuussa 2014 olin kaksi viikkoa Venäjällä kyseisen tekniikan intensiivikurssilla. Helmikuussa 2013 olin Berliinissä filmijuhlien aikaan viiden päivän pitching-kurssilla. Siellä paneuduttiin vuorovaikutuksen tärkeyteen ja oltiin mm. haastateltavina kameran edessä. Myös markkinoinnin ja nettisivujen tärkeyttä painotettin. Kurssin jälkeen tein omat sivut: http://atsoakkanen.com. Facebookissa minut löytää: https://www.facebook.com/AtsoAkkanenActor.

Millaista on kontaktien hankkiminen Suomessa kun ei ole opiskellut täällä?

Se ei ole ihan yksinkertaista. Töitä sen eteen pitää tehdä. Ulkomailla on monimuotoisempaa, siellä järjestettävistä auditioneista ilmoitetaan netissä aivan toiseen malliin kuin Suomessa. Suomessa opiskelleet luovat laajan kontaktitaustan jo opiskeluaikana. Toisaalta minulla on paljon kontakteja eri puolilla maailmaa. Syksyllä 2013 lähestyin suomalaisia tuotantoyhtiöitä meilitse, ehkä sitä kautta pääsin esimerkiksi Mielensäpahoittaja-elokuvaan. Aktiivisuus ja oma-aloitteellisuus on tärkeää.

Sinulla on toinenkin ammatti. Miten tulit lähteneeksi opiskelemaan kotitaloustiedettä?

Lukion jälkeen minusta tuntui, että tarvitsen vakaata, teoreettista & käytännöllistä tietoa elämästä. Kotitaloustieteen opiskelu oli juuri sitä. En myöskään ehkä uskaltanut heittäytyä kokonaan taiteilijajuttuun. Kotitalousopettaja on nk. ”oikea ammatti”, josta tarvittaessa saa perustulon. Ja itse asiassa kaikesta tähän aiheeseen liittyvästä tietotaidosta minulle on valtavasti apua myös näyttelijäntöissä. Tasapainon löytäminen ei kuitenkaan aina ole helppoa. Mutta toisaalta mielenvireys pysyy yllä kun on kiinnostunut monista eri asioista. 

Missä haluaisit erityisesti kehittää itseäsi?

Esiintymisen ja teatterin alalla kirjo on laaja. Kannattaisi ehkä keskittyä yhteen juttuun, mutta se olisi tylsää. Yksi vahvuuksistani on fyysinen teatteri, jota opiskelin Tanskassa. Siellä opiskelin mm. Commedia dell’artea, buffoonia, tarinankerrontaa ja klovneriaa, joita lajeina tunnetaan Suomessa vielä melko vähän. 

Haluaisin löytää ihmisiä, joiden kanssa voisi tehdä erilaisia juttuja. Oman itsensä markkinointi ja samanhenkisten ihmisten löytäminen on siis yksi kehittymisen paikka. 

Mihin keskityt tällä hetkellä?

Nyt työn alla on omien suunnitelmien kehittämistä ja eteenpäin viemistä. Koko ajan on myös erilaisia tuotantoja joko alkamassa tai työn alla. Vuoden 2016 tammi-helmikuussa on tarkoitus lähteä Mumbaihin kuvaamaan kuukaudeksi dokkaria suomalaisista miehistä, joita kiinnostaa Intia. Yksi pitkään mietinnässä ollut ajatus on muuttaa Karkkilassa sijaitseva vanha navetta teatteriravintolaksi. 

Oman aikataulun laatiminen ei ole helppoa, eri asia olisi olla mukana jossain tuotantotiimissä. Luovan työn tekijät tarvitsevat mielestäni vertaistukea ja tsemppaamista. Omista projekteista ja niiden edistymisestä kertominen voimaannuttaa. Yksin puurtamisen rinnalla olisi todella hyvä jakaa ajatuksia muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Siinä voisi löytyä ehkä jotain aivan uutta. Rahoitusjuttujenkin miettiminen ryhmässä olisi helpompaa.

Mikä saa sinut jatkamaan yrittämistä?

Työskentelin lukuvuoden 2013-2014 kotitalousopettajana yläasteella. Eräänä päivänä tuntui, ettei näyttelemisestä kerta kaikkiaan tule yhtään mitään. Sitten tapahtui ratkaiseva käänne: Sain kesken tunnin tekstarin: “Sinut on valittu Mielensäpahoittaja-elokuvaan, pääsetkö tulemaan?” 

Huonoja hetkiä kyllä tulee, ja hetkeksi niihin menee mukaan. Enää en kuitenkaan päästä itseäni sellaisiin alhoihin, joihin kompastuin kymmenen vuotta sitten. Ikäville ajatuksille pitää tehdä täyskäännös – naama mutrulla ei pääse eteenpäin. 

Positiivisten asioiden syöttäminen omaan mieleen pätee tähän sekä moneen muuhunkin asiaan. Voisin kirjoittaa ylös kaikkia näitä juttuja, joita olen tehnyt, ja joissa ollut mukana. Niiden lukeminen toisi positiivista energiaa. Ehkä jonain päivänä saan sen aikaan… 

Olen oppinut pitämään itsestäni huolta: perusasiat, kuten terveellinen ravinto on tärkeää. Lisäksi päivittäiset hengitysharjoitukset, jooga ja meditaatio auttavat. Ajattelen positiivisesti: jos jonnekin ei pääse, jossain muualla avautuu ovia. Ja kaikesta oppii. 

Missä näet itsesi 5-10 vuoden päästä? Päärooli jossain?

Haluan tehdä elokuvia ja näytelmiä. No nyt se on sanottu! Miksi pitäisi laittaa pää pensaaseen ja ajatella, että anteeksi kun haluan tätä. 

Päärooli, miksipä ei. Mutta meneekö se niin, että sitten kun saa pääroolin, sitten sitä on onnellinen. Onni ei saisi olla kiinni näistä jutuista. 

Kansainvälinen urakaan ei ole mahdoton ajatus. Saksan Potsdamissa (Berliinin naapurissa) osallistuin Taiteiden yö -tyyliseen varietee-kabaree-workshop:iin. Venäjällä meillä oli kurssin päätyttyä esitys. Lisäksi olen esiintynyt Tanskassa, Kanadassa ja Burkina Fasossa. Joten johan minulla on se, kansainvälinen ura ☺.

Minulle todettiin Venäjällä, että vahvuuteni näyttelijänä olisi hulluus. Miten sitä sitten pystyy ilmentämään, on eri asia. No, onhan minulla yksi hahmo, joka liippaa läheltä: sellainen hölmö Henderssonin pappa. Pappa Hendersson on tähän mennessä seikkaillut lähinnä vain Karkkilan torilla. Olisiko siinä toteamuksessa mahdollisesti jotain perää?


maanantai 29. syyskuuta 2014

Näin ei voi jatkua


Jotain tarttis tehrä, ja teenkin. 

Alan kirjoittaa ihmisistä, koska ihmiset ja ihmisten tekemiset ovat kiinnostavia. Haastattelen teatteri-, elokuva-, radio- ja tv-alan ammattilaisia sekä sellaisiksi pyrkiviä. Ehkäpä muitakin.

Näinä päivinä se alkaa.

torstai 25. syyskuuta 2014

Julkisen talouden kestävyysvajeen näkymät positiiviset (Pakina)

Kestävyysvajeen yhdeksi helpottamiskeinoksi on ehdotettu eläkeiän nostoa. Eläkeiän nosto ei kuitenkaan yksistään riitä ratkaisemaan yhteiskuntamme tämän vuosituhannen suurinta haastetta, joten on kehitettävä myös täysin uudentyyppisiä käytäntöjä. 

Työnantajajärjestöjen ehdotus ja sen haasteet


Eläkeikää tulisi työnantajajärjestöjen ehdotuksen mukaan nostaa maltillisen, 1,5-2 vuoden sijaan huomattavasti enemmän. Järjestöjen viimeisin ehdotus on nostaa eläkeikä 90 vuoteen, mistä aiheutuu, että sitä ei tarvitse tiettyjen vuosien välein tarkistaa vaan resurssit voidaan keskittää sinne missä niitä tarvitaan eli muihin, helpommin selvitettäviin ongelmiin.

Oletetaan, että eläkeikä alkaa 90-vuotiaana. Samaan aikaan eliniän odote on naisilla n. 83,4 vuotta ja miehillä n. 77,5 vuotta. Tästä saattaa syntyä isohko haaste. Eläkeikää nostettaessa on otettava huomioon, että on hyvin mahdollista, että maamme kansalaiset eivät elä ikuisesti vaan että he eläkkeelle pääsyä odottaessaan heittävät henkensä. Osa luonnollisista syistä, jotkut sairauden takia ja toiset oman käden kautta.

Ratkaisun avaimet


Yksi hyvin varteenotettava tapa muuttaa tätä elämää ikävästi lyhentävää seikkaa, jota kuolemaksikin kutsutaan on eliniänodotteen ruuvaaminen ylöspäin. Aluksi eliniänodotetta nostetaan maltillisesti, n. 3-5 vuodella. Pidemmän aikavälin suunnitelmiin on sisällytettävä paljon isompia lukuja. Työnantajaliitot eivät pidä sadankaan vuoden eliniän odotetta mitenkään mahdottomana.

Työnantajaliitot eivät ole neuvotteluissaan päässeet yksimielisyyteen siitä, koskeeko sadan vuoden eliniänodote molempia sukupuolia vai myönnetäänkö jommallakummalle sukupuolelle korkeampi eliniänodote. Tästä odotetaan aiheellisesti muodostuvan neuvottelujen vaikeimpia kysymyksiä.

Raskausajan muuttamisen hyödyt


Toinen erittäin potentiaalinen elinaikaa pidentävä seikka on raskausajan kokonaispituuden lyhentäminen. Se on nykyisellään kohtuuttoman pitkä, yhdeksän kuukautta. Raskausaikaa voisi lyhentää puoleen, mutta ottaen huomioon lyhyidenkin, elinaikaa pidentävien jaksojen yhteenlasketun vaikutuksen, suositeltavinta olisi lyhtentää raskautta kolmasosaan eli kolmeen kuukauteen. Toimenpiteellä saadaan kuusi kuukautta pidempi elämä.

Raskausajan kokonaispituuden lyhentämisen myötä sikiöt pääsisivät työelämään kiinni heti syntymän jälkeen. Sikiöiden nopean työllistymisen ansiosta voisimme lopettaa keskustelun opiskeluaikojen lyhentämisestä, jopa unohtaa opiskelun kokonaan sekä poistaa sen suomen kielestä. Muutos raskausajan kokonaispituuteen toisi kaksinkertaisen hyödyn, ja vaikuttaisi myös osaltaan kestävyysvajeeseen todella positiivisella tavalla. Omfg!