torstai 28. maaliskuuta 2013

Hullutko hölkkää?


Tänäänkö se taas on, kymmenen kilsan lenkkipäivä? Älä jaksa, kroppa huutaa, istutaan sohvalla, katsotaan telkkaria, juodaan viiniä. Vai kuka huutaa, minäkö? 

Treenaan puolimaratonille, kokopitkä matka jää tänä vuonna väliin. Pikkasen harmittaa, mutta penikkataudin takia harjoittelu ei todellakaan ole ollut sillä tasolla kuin maratonille pitäisi. Siinä ei kerta kaikkiaan olisi ollut mitään järkeä. Joku saattaa kysyä, onko juoksemisessa ylipäätään mitään järkeä. Saa kysyä, samaa mieltä olin vielä muutama vuosi sitten: hullut hölkkää. Tolkun hommasta löytää vasta kun itse aloittaa, eikä välttämättä vielä silloinkaan. Pikku hiljaa hyvä tulee. 

Jos haluat yrittää, mutta samalla pysyä juoksemisen vihaajana, koska eisiitämitäänkuitenkaantule, vedä vaikka kolmen kilsan lenkki niin täysillä kuin pystyt ja aloita tiukkaan ylämäkeen. Äläkä huoli, muitakin liikunnan ilon tappamiskeinoja varmasti löytyy.

Toissapäiväisen voimaharjoittelun jäljiltä ruumis on yhä väsynyt. Jos jotain olen oppinut, niin venyttely on aivan liian helppo jättää tekemättä. Erinäisiä kertoja olen unohtanut tai ”olen unohtanut”. Ihan miten vaan, lopputulos on sama. Eipä muuta voi todeta, kuin että tyhmästä päästä kärsii silloin melkein koko ruumis. Ja saa ne jalat muuten hyvin jumiin juoksemallakin, koska ”hei, mähän vaan juoksin, salitreeni on eri juttu”.

Ruuastakin voisi kirjoittaa, tosin kyllä mä mieluummin syön kuin kirjoitan siitä mitä syön. Ei ne ihan täyttä kukkua ole, ne ohjeet, joita liikuntaa harrastaville löytyy. Pari vuotta sitten aamuisilla cycling-tunneilla jaksaminen loppui kuin seinään. Syy oli hellyttävän yksinkertainen: melkein hiilihydraatiton ruokavalio eikä tietoakaan aamupalasta. Aivan.

Vaikka olenkin aika tunnollinen siinä mitä ja milloin syön, tänä iltana juon viiniä. Istun sohvalla ja katson telkkaria. Lenkille menen huomenaamulla.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Remontti sentään


Vessa uusiksi. Svedbergs, IDO, Temal, Kvik, Finnmirror. Onhan noita. Ääk! Kalusteiden valinta ei tuota suurta tuskaa, mutta ne laatat, ne laatat. Remonttifirman edustaja on melkoisen tuttavallinen. Luonnehdinta oksentavasta isännästä ei enää jaksa huvittaa kolmannella kerralla. Pesevät ja kuivaavat wc-istuimet ovat kuulemma tulevaisuutta: jos kätesi ovat savessa, pesetkö ne mieluummin vedellä vai pyyhitkö paperilla?

Pintaremontti. Värisilmä, Tikkurila, Bauhaus, K-Rauta, RTV. Kääk! Maalia, tapettia, laminaattia. Ja ne listat, ne listat. Valitse näistä ja ole sitten tyytyväinen. Apua, en jaksa enää, liikaa kaikkea! Entä jos laitan silmät kiinni ja tökkään sormella. Että siitä se ajatus sitten lähti? 

Sisustuslehtiä, netissä surffailua, pähkäilyä. Mistä edes lähteä liikkeelle? No, me tykätään harmaasta. Ja tiiliseinistä. Värisilmän suunnittelijan mukaan ensin kannattaa miettiä lattia. Varmaan ihan fiksu järjestys. Ai niin, tiesitkö, että suomalaisilla tulisi olla kotona kolme kertaa enemmän valaisimia? Näin sanoi Marko Paananen eilen telkkarissa. 

Tarjouspyyntö. Tästä saa kyllä oikein hyvännäköisen. Mitat. Pohjapiirros. Avaimet käteen -periaate. Kyllä, me hoidamme ilmoituksen isännöitsijälle. Summaan sisältyy kaikki, työt sekä materiaalit. Mikäkokoinen budjetti? Laitetaanko nimi paperiin? 

Kuten joka ikisessä asiassa, kaikki voi tässäkin mennä pieleen. Mutta ei mene, eihän??? Salaa toivon kuitenkin näkeväni edes yhden humalaisen remonttimiehen. Miksikö? En ole sellaista nähnyt, mutta niistä olen kyllä kuullut. Meni miten meni, kerrostaloremontti saa riittää. Omakotitaloasujaksi en kyllä ryhdy, koskaan, ikinä.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Tuotekehitystarina tuoksun taustalla


Käytän joskus pikkuhousunsuojia. Mukaan mahtuu tuoksullisiakin. 

TOO MUCH INFORMATION!, kuulen selvästi jonkun huutavan. Don’t worry, en paljasta enempää itsestäni – ainakaan omasta mielestäni kovin paljoa. Jos jollekin minua ajatellessaan lävähtää vastedes ensimmäisenä mieleen pikkuhousunsuojat, minkäs teet. Kenkumpiakin juttuja voisi mieleen tulla.

En tiedä teistä, mutta minua kiinnostaa kovasti tietää millaisen tuotekehitysprosessin hajustetut pikkuhousunsuojat ovat läpikäyneet. 

Siellä jengi on palaverissa pähkäillyt, että nyt tarttis keksiä jotain uutta. ”Meiltä löytyy eri pituisia, paksuisia, muotoisia, imukykyisiä jne. suojia. Myös yksittäispakattuja. Mistä seuraava idea?” Kerätään ehkä tuotekokemuksia. Heitetään ilmaan erilaisia ehdotuksia. Laaditaan SWOT-analyysejä. Olisiko koko tuo tuoksuajatus jopa käyttäjälähtöinen?

En pysty tarkastelemaan kokonaisuutta asiallisesti. Kieroutunut mieleni ottaa ohjat. Kuvittelen tuotekehittäjät tutkimassa käytettyjä pikkuhousuja, joita he poimivat liukuhihnalta. Osa käsittelee niitä hanskat kädessä, osa salaattipihtejä muistuttavilla työkaluilla. Silmämääräisiä arvioita, nuuhkaisuja, pään puistelua. 

Kyselykaavakkeet täyttyvät, jotkut raapustavat pitkiäkin vastauksia. Mitkä sanat kuvastavat aistikokemustasi parhaiten: haju, lemu, löyhkä, dunkkis, döfis, haisu, katku, käry? Joku toteaa, että jos katku äityy oikein pahaksi, kannattaa käydä lääkärissä, mutta työryhmän sosiaalisen paineen voima vaientaa hänet.

Tuotekehitystyöryhmän loppuraportissa lukee, että kyllä se on nyt niin, että niihin kerta kaikkiaan täytyy lisätä joku hyvä tuoksu. Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä pikkuhousunsuojarintamalla seuraavaksi tapahtuu. No, se hiljennetty tyyppi sai kuulemma potkut.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Nostalgianyrjähdys, tai jotain sinne päin



On se nyt perhana, kun tässä pitää nyrjähtää vielä nostalgiseksikin. Johtuuko se neljänkympin kriisistä vai mistä, mutta joskus tulee sellainen olo. 

Nel-jä-kym-men-tä. Vää, onks pakko jos ei haluu? Enhän mä ole vielä edes…niin, mitä?

Jaada jaada, nostalgia-asiaan!

Finnhitsit tuovat heti mieleen pitkät automatkat silloin joskus lapsena. Jokainen päivä on liikaa. Niitä kuunnellessa taannun jonnekin kahdeksanvuotiaan tasolle. Uneen aika vaipuu. Jonkun mielestä olen todennäköisesti jäänyt ikuisiksi ajoiksi tuohon ikävaiheeseen, enkä vähiten oman itseni mielestä. R-A-K-A-S. Sateen ropina auton katolla. Vasten auringon siltaa. Pyyhkimien ääni tuulilasin pinnalla, eestaas eestaas eestaas. Mamy Blue. Kuumottava odotus perille pääsemisestä. Tankeros love. Voipapereihin käärityt eväsleivät. Tumma nainen. Pissahätä. Paloma Blanca. Jee, ei enää pitkä matka. Onnestain on puolet sinun. Vihdoinkin perillä! Keskiyön aikaan.

Mitäs siitä vanhenemisesta, ei tässä kukaan nuorene. Ja aikuisiahan tässä kaikki ollaan. Ai ollaan vai? Kun kuulen jonkun äidin tai isän komentavan jälkikasvuaan kävelemään nopeammin, alan automaattisesti itse kävellä vauhdikkaammin. Kun vanhemmat käskevät lastaan olemaan hiljaa, minäkin vaikenen. - Vai heittäisinkö sittenkin legot mäkeen ja huutaisin kurkku suorana: Olkaa ite!

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Entten tentten teelika mentten


Pari vuotta sitten kroppani oli ajautunut täysjuntturaan, veri ei kiertänyt missään. Googlailin henkihieverissä hierojia lähialueelta, piti päästä oitis, samana päivänä. Löytyihän se, ovi onneen. Toimenpiteen teki poikkeukselliseksi se, että melkein alusta saakka tahdoin pois. Minne tahansa muualle. Ilmaisin haluni hölläyksestä, hieman hellemmästä käsittelystä. Alistuin kohtalooni – kun kyllähän hieronnan tehota pitää. 

- No kyllä kai mä tän kestän. Auuu, ai sssaatana. Ou nou, mitäköhän se nyt ajattelee? Tota, onks täällä kukaan muu kiroillut?
- Ykskin asiakas sanoi, että tää on ainoa paikka missä se kiroilee.
- No huhhhuh. Ei kukaan sentään lyönyt ole? Äsken oli muuten tosi lähellä.

Valitettavasti en muista vastausta. 

Vatkauksen jälkeen, lampsiessani kotiin, olin tyystin unohtanut piinan ja sadattelun. Olisin voinut halata vastaantulijoita, vetäistä ’The winner takes it all’ täydelle Olympiastadionille, kävellä Utsjoelle. Varasin seuraavan hoitokerran. Odotin ja pelkäsin, menin ja kärsin, tunne jälkeenpäin taas: Aaaah!!!

Ruumiini on taas ollut jumissa. Kävin hierojalla, jota mieleni ei tehdyt lyödä. Harkitsen vakavasti meneväni toistekin. Jälkeenpäin olo oli miellyttävän rento ja virkistynyt. Kyllä kyllä. Mikäs siinä. Mieleni ei kuitenkaan tehnyt halata vastaantulijoita, ei sen kummemmin laulaa tai kävellä pidemmälle kuin autolle. Hmm. Huomaan ajatuksieni peruuttavan takaisin kovakouraiseen käsittelyyn. Korjaus, sen jälkimaininkeihin. 

Mitäs tässä pitäis tehdä? Päätöksiä, päätöksiä. Joko ei satu, ja fiilis on mukavan rento. Tai sitten sattuu, mutta tuloksena hurmos. Kamoon, ihan helppo homma – vai onko?