maanantai 28. joulukuuta 2015

Leikkaaja Pekka Lehtikangas

”Hyvän leikkaajan tekee ennen kaikkea tunneherkkyys ja eläytymiskyky”


Pekan kiinnostuksen alaa kohtaan sinetöi lapsena nähty Jurassic Park. Leikkaamisessa häntä kiehtoo ongelmanratkaisu – haastavinta on säilyttää etäisyys työn alla olevaan teokseen. Pekka saavuttaa urallaan erään etapin, kun parikymmenvuotinen haave toteutuu 1. tammikuuta 2016.

Pekka oli ensin kiinnostunut ohjaamisesta, mutta leikkaaminen vei lopulta voiton.
Kuva © Heidi Myllyniemi

Mistä kiinnostuksesi alaa kohtaan lähti?


Ensikosketuksen elokuviin sain pienenä isältä, joka oli nuorena varsin aktiivinen elokuvaharrastaja – hän pitää erityisesti vanhoista komedioista, seikkailu- & lännenelokuvista. Mieleeni jääneitä elokuvaelämyksiä ovat Chaplinin komediat ja Indiana Jonesit ja ensimmäinen oma VHS-kasettini oli Steven Spielbergin E.T. Kiinnostuksen alaa kohtaan sinetöi lopullisesti kymmenvuotiaana nähty Jurassic Park. Sen jälkeen oli selvää, että tällaisten maailmojen luomista valkokankaalle haluaisin itsekin tulevaisuudessa tehdä. Siitä alkoi todella aktiivinen elokuvien seuraaminen.

Missä olet opiskellut?


Armeijan jälkeen hain Taideteollisen korkeakoulun ohjauslinjalle, mutten päässyt sisään. Kävin Helsingin evankelisessa opistossa (HEO) vuoden pituisen kurssin, joka tarjosi perustiedot kaikista elokuva-alan toimenkuvista. Opiskelujen alkaessa ajattelin yhä, että ohjaaminen olisi se juttu, mutta aika äkkiä huomasin leikkaamisen houkuttavan eniten. Siinä saa tehdä heti valmista ja vaikuttaa suoraan lopputulokseen – eikä kukaan pääse enää sen jälkeen koskemaan sisältöön J. Tavallaan se on juuri sitä mitä olin aiemmin kuvitellut ohjaajan tekevän.

HEOn jälkeen menin leikkauslinjalle Adultan radio- ja tv-opistoon Tuusulaan, vuoden mittainen koulutus sekin. Kurssiin kuuluvan harjoittelun suoritin Ylen uutisissa, minkä jälkeen jäin Ylelle töihin. Siitä lähtien olen ollut työelämässä.

Kerro hieman työskentelystäsi Ylessä


Yle on ollut loistava paikka edetä. Uutisten jälkeen tein paljon inserttejä eri ohjelmiin ja sain kokeilla genrejä laidasta laitaan: nuortenohjelmia, urheilua, viihdettä, realityä, lyhyitä dokumenttiohjelmia... Alusta saakka tähtäimessäni oli päästä käsiksi pidempiin sarjoihin, ja lopulta tekemään draamaa.

Ensikosketuksen draaman tekemiseen sain leikkaamalla Kotikatua, jonka parissa aloitin vuonna 2010. Kotikatu oli minulle erittäin merkittävä sarja. Sitä teki neljä leikkaajaa ja meillä kaikilla oli omat jaksomme työstettävänä. Kotikadun kautta pääsin todella hyvin käsiksi draaman tekemiseen: pohdin tarinan rakenteita ja tunnekerrontaa, opin lukemaan näyttelijäntyötä ja käyttämään erilaisia tehokeinoja, kuten kuvakokoja ja musiikkia. Sain työskennellä useiden eri ohjaajien kanssa ja tutustua ihmisiin, joiden kautta pääsin muihinkin draamasarjoihin.

Matti Kinnusen Elämää suurempaa (2012) oli ensimmäinen yksin leikkaamani draamasarja. Oli mahtava huomata minulle kertyneen jo tuolloin sen verran kokemusta ja itseluottamusta, että pystyin tarjoamaan ohjaajalle jatkuvasti ratkaisuja, joita hän ei itse ollut tullut ajatelleeksi. Esimerkiksi sarjan alku ei tuntunut minusta sellaisenaan riittävältä ja loin uuden alun käyttämällä lähinnä kameran testaukseen tarkoitettua materiaalia. Hevoset ja niiden edustama vapaus oli sarjassa iso teema, joten leikkasin kuvituskuviksi tarkoitettuja hevosen kavioita ristiin päähenkilön ajaman auton kanssa – ikään kuin auto ja hevoset juoksisivat kilpaa vierekkäin. Sitä kautta sarja sai mielestäni sopivan myyttisen ja vahvan aloituksen.

Kerro lyhyesti, mitä leikkauksella eri ohjelmissa yleisesti ottaen tavoitellaan?


Kaikissa ohjelmissa ja genreissä on omat ominaispiirteensä. Mutta oli kyseessä sitten lyhyt uutisinsertti tai pitkä elokuva niin pitää pystyä luomaan sellainen rytmi ja jännite mikä kantaa – ja mikä pitää katsojan kiinnostuneena alusta loppuun saakka.

Miten etenet käsikirjoituksen lukemisen jälkeen?


Tämä pätee erityisesti draamaleikkauksessa, mutta samaa systeemiä käytän sovellettuna muissakin ohjelmissa. Yleensä aloitan kohtauksella, joka ei ole kaikkein tärkein eikä käänteentekevin. Saan näin ajettua itseni paremmin materiaaliin sisään. Kokoan kaiken kohtaukseen liittyvän matskun yhteen ja katson sen kertaalleen läpi.

Pohdin mistä löytyvät kohtauksen käännekohdat ja tärkeimmät hetket – mitä pitää korostaa esimerkiksi eri kuvakokojen käytöllä tai tauotuksilla. Painan myös mieleen kaikki näyttelijöiden erityisiltä tuntuneet pienet ilmeet ja eleet, jotka haluan sisällyttää mukaan. Niiden pohjalta minulle alkaa hahmottua reitti materiaalin läpi: mitä kohtia haluan mistäkin otosta käyttää. Kun saan näin ensimmäisen version valmiiksi, on helppo alkaa käymään sitä läpi ja tehdä tarvittaessa muutoksia.

Ensimmäisen leikkaamani kohtauksen jälkeen jatkan aikajärjestykessä eteenpäin. Kun työstetystä materiaalista tulee riittävän hyvä fiilis, teen alun ja otan kiinni kohdan, mistä ensin lähdin liikeelle. Viimeiseksi teen loppukohtaukset.

Onko käytössäsi koko materiaali uuden projektin alussa?


Se ei ole aina itsestäänselvyys. Esimerkiksi Elämää suurempaa -sarjassa leikkasin yhtä aikaa kohtauksia kaikista kuudesta jaksosta, koska sarjaa kuvattiin samalla. Tällaisissa tapauksissa käsikirjoituksen tunteminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta tietää mistä hahmot tulevat ja minne menevät. Ihannetilanne olisi, että ehtisi katsomaan kaiken kuvatun materiaalin läpi ennen leikkaustyön aloittamista, mutta tämä ei ole tuotantoaikataulujen rajoissa useinkaan mahdollista.

Miten leikkauksella saa tuotua esiin nyansseja?


Kuvakokojen käyttö on ehkä se leikkaajan tärkein ase, jonka avulla saa hienovaraisesti kerrottua asioita, jotka eivät käy ilmi tekstistä. Esimerkiksi Ylen Toisen kanssa -sarjassa oli eräs pitkä ja haastava kohtaus, jossa kaksi henkilöä istuu puhumassa vierekkäin terapeutin edessä. Eri kuvakokoja ja -kulmia käyttämällä sain mielestäni onnistuneesti kerrottua hahmojen välisen henkisen etäisyyden kullakin hetkellä, ja osaksi sitä kautta kohtaukseen syntyi todella vahva intensiteetti. Tuollaiset hetket, jolloin pystyy löytämään materiaalista vielä yhden tason lisää, tuntuvat todella palkitsevilta.

Asetatko itsellesi määrällisiä tavoitteita valmiin materiaalin suhteen?


Koitan yleensä tehdä tietyn minuuttimäärän päivässä. Siitä tietää, että tuotanto etenee. Draamassa se on usein ensimmäistä versiota työstäessä kuudesta kahdeksaan minuuttia per päivä.

Mitkä elokuvat ovat mielestäsi leikkauksellisesti kiinnostavia?


Oliver Stonen JFK – avoin tapaus (1991) on kuuluisa teos, jossa on koostettu fiktiivistä materiaalia ja dokumenttimateriaalia todella intensiiviseksi kokonaisuudeksi. Steven Soderberghin Traffic (2000) elää jotenkin aivan omalla rytmillään. Se on todella kiehtova elokuva, mutta on vaikea hahmottaa tarkalleen miten se on rakennettu. Sofia Coppolan Lost in Translation (2003) on leikkauksellisesti hämmentävä: se koostuu hetkistä, joissa ei tapahdu oikeastaan mitään mutta mikään ei silti tunnu turhalta eikä liian pitkältä. Ensimmäinen Mad Max (1979) on äärettömän tehokkaasti leikattu toimintaelokuva, ja uusista elokuvista suurimman vaikutuksen on tehnyt Damien Chazellen Whiplash (2014).

Keitä pidät esikuvinasi?


Suurimmat esikuvani ovat ohjaajia tai ohjaaja-leikkaajakaksikkoja. Steven Spielberg ja useimmat hänen elokuvansa leikannut Michael Kahn. Martin Scorsese ja hänen vakioleikkaajansa Thelma Schoonmaker, jota varmaan jokainen maailman leikkaaja palvoo. Coenin veljekset, jotka leikkaavat itse elokuvansa, mutta salanimellä. Ensimmäisiä leikkaajia, joiden nimet aloin tunnistaa alkuteksteistä, ovat Pietro Scalia (mm. JFK, Gladiator) ja Stephen Mirrione (mm. Traffic, Ocean’s Eleven). Hienon leikkausteoksen In the Blink of an Eye kirjoittanut Walter Murch (mm. Ilmestyskirja Nyt) on myös ollut suuri innoittaja. Lisäksi esikuvien joukkoon voidaan laskea Ylen pitkäaikainen draamalceikkaaja Jorma Höri.


Pekka tapasi leikkaajalegenda Walter Murchin Puolan Camerimage-
festivaaleilla marraskuussa 2015.
Kuva © Ville Hakonen


Mikä työssäsi on haastavinta?


Suurin haaste on säilyttää tietty etäisyys materiaaliin ja ohjelmaan. Leikkaajan pitäisi edustaa prosessissa katsojaa ja ajatella miltä lopputulos katsojan mielestä näyttää. Tämä on pidettävä mielessä, kun kyllästymiseenkin asti pyörittää päivästä toiseen samoja kohtauksia. Kun ohjaaja kertoo mitä on ajatellut tiettyä kohtausta tehdessään, pitää hahmottaa miltä se näyttää henkilöstä, joka ei tiedä mitään ohjaajan näkemyksestä, mutta tulee näkemään lopullisen version televisiossa tai valkokankaalla.

Mikä työssäsi on palkitsevinta?


Aluksi materiaalin määrä tuntuu hallitsemattomalta, mutta kun teos alkaa hahmottua, on palkitsevaa nähdä miten työ etenee. Kun aineistoa käsittelee kärsivällisesti kohtaus kerrallaan, se alkaakin yhtäkkiä muotoutua oikean ohjelman tai elokuvan suuntaan.

Ratkaisun löytäminen ylitsepääsemättömän vaikeilta tuntuviin kerronnallisiin ongelmiin tuntuu myös hyvältä. Varsinkin jos pystyy ehdottamaan ratkaisua, joka on täysin muuta kuin mitä ohjaaja oli ajatellut, mutta on kuitenkin täysin hänen visionsa mukainen.

Yhden ongelman ratkaisu voi joskus avata kymmenen uutta ideaa, ja uusia polkuja loppuohjelmaan. Nuotin vierestä -elokuvassa pohdimme esimerkiksi miten aika epämiellyttävästi toimiva päähenkilö saisi yleisön sympatiat puolelleen. Poistamalla repliikkejä alkupään kohtauksista ja leikkaamalla erilaisia ilmeitä ratkaiseviin kohtiin saimme tehtyä henkilöstä samastuttavamman. Sen ansiosta pystyimme tekemään hahmosta jopa hivenen ilkeämmän tulevissa kohtauksissa ilman, että yleisö menettää uskoaan häneen. Käytöksen syistä piti kuitenkin muistuttaa tarpeeksi usein: kun leikkasimme loppupuolelta hetkeksi pois päähenkilön tilannetta selventävän kohtauksen, hänen toimintansa sen jälkeen ei tuntunutkaan enää ymmärrettävältä ja katsojien sympatiat katosivat.

Pystyykö leikattavan materiaalin jättämään hetkeksi ”lepäämään”?


Riippuu tuotannon aikataulusta. Aina sitä toivoo sillä on ihanteellista, että materiaalin pystyy hetkeksi jättämään – usein ongelmat ratkeavat niin. Jonkin ongelman kanssa voi painia vaikka kuinka pitkään ja jos vain malttaa jättää asian hetkeksi niin tajuaa, että tuostahan se on kiinni, ja saattaa ihmetellä miksi ratkaisua ei heti hoksannut.

Onneksi tuottajatkin ovat alkaneet ymmärtää tämän. Kun Nuotin vierestä -elokuvaa tehtiin, ohjaaja Lauri Nurkse sanoi heti alussa fiksusti, että hän haluaa pitää leikkauksessa selkeät tauot jotta saadaan materiaaliin etäisyyttä. Varasimme aikatauluun pari taukoviikkoa, joiden jälkeen asiat lähtivätkin kummasti edistymään.

Haasteena esimerkiksi tv-sarjoissa on, että ensimmäinen jakso pitää lyödä tosi nopeasti lukkoon, koska se on saatava ripeästi jälkitöihin ja näytettäväksi lehdistölle. Sarjan loppujaksoja leikatessa haluaisi monesti palata työstämään ensimmäistä jaksoa, koska sarja saattaa siinä vaiheessa olla muotoutunut ihan uusiin suuntiin.

Mikä mielestäsi tekee hyvän leikkaajan?


Ennen kaikkea tunneherkkyys ja eläytymiskyky, jotta pystyy ymmärtämään mitä tunteita tietty kuva, musiikki tai leikkaus katsojassa herättää. On osattava lukea mitä näyttelijöiden eleet ja ilmeet kertovat tarinan henkilöistä. Pitää myös hahmottaa laajoja kokonaisuuksia ja omata tietynlaista sinnikkyyttä, kun pyörittää isoa materiaalimäärää ja tekee asioita koko ajan uudestaan.

Rytmitaju on olennaista, jotta pystyy tulkitsemaan tunnetta ja tuomaan sitä esiin. On tiedettävä missä kohti on tärkeää viettää enemmän aikaa jättämällä taukoja ja käyttämällä pidempiä kuvia. Ja missä pitää edetä nopeammin ettei yleisö kyllästy, mutta niin ettei katsojalle tule sekava olo.

Ihmisten kanssa on tärkeää tulla hyvin toimeen, vaikka tekee paljon töitä yksin. Ohjaajan kanssa pitää tulla erittäin hyvin juttuun, jotta molempien näkemykset saadaan sovitettua yksiin. Kun oppii tuntemaan toisen hyvin, pystyy tarjoamaan asioita mitä ohjaaja ei itse ole ajatellut, jopa aavistamaan että hän oikeasti haluaa tehdä juuri tietynlaisen jutun, vaikka sanookin jotain muuta. Tarjotessaan ja puolustaessaan omia näkemyksiään ei kuitenkaan kannata olla liian itsepäinen.

Kaipaatko työssäsi ulkopuolisten näkemyksiä?


Tekee usein hyvää saada myös kolmas mielipide, esimerkiksi kollegalta tai kaverilta. Usein kyse on jostain selkeästi rajatusta jutusta, tyyliin: ”Miltä tämä kohtaus sinusta vaikuttaa?”. Ylellä oli helppo käydä kysymässä työkaverin näkemystä, koska suurin osa leikkaajista tekee töitä samassa kerroksessa.

Kuukausi sitten tein ensimmäistä kertaa dokumenttia yhdessä toisen leikkaajan kanssa. Siinä huomasi konkreettisesti, miten kumpikin meistä ajattelee leikkausta vähän eri kulmasta ja näkee eri asioita. Katsoimme toistemme kohtauksia ja annoimme niistä palautetta, mikä vei asioita tehokkaasti eteenpäin. Siitä oppii paljon, kun mielestään valmiin kohtauksen tehneenä saa tarkkaa kritiikkiä kollegalta, ja tajuaa miten paljon kohtausta voikin vielä parantaa.

Ensimmäinen leikkaamasi pitkä elokuva Nuotin vierestä saa ensi-iltansa 1.1.2016. Miten lähdit siihen mukaan?


Leikkasin Lauri Nurksen kanssa Toisen kanssa -sarjan Ylelle. Pitkän tv-tuotannon aikana ehdimme hitsautua hyvin yhteen. Hänkin ilmeisesti totesi yhteistyön olleen niin hedelmällistä, että uskalsi tarjota minulle tehtäväksi pitkää elokuvaa. Sellaisen tekemisestä olin haaveillut parikymmentä vuotta.

Kerro työn etenemisestä 


Nuotin vierestä -elokuvan valmis timeline.
Kuva © Pekka Lehtikangas

Lauri antoi minun tehdä elokuvasta ensiksi oman versioni. Hän halusi nähdä kohtauksia vasta kun olin leikannut kokonaisuuden kerran läpi. Tein aluksi yhteistyötä pääasiassa säveltäjä Lauri Porran kanssa: toimitin hänelle leikattuja kohtauksia, annoin palautetta demosävellyksistä ja sain paljon musiikkia kokeiltavaksi, mikä oli kaikin puolin ihanteellinen järjestely.

Kun ensimmäinen leikkausversio oli valmis, jännitti kovasti katsoa elokuva läpi yhdessä ohjaajan kanssa – oliko viisi viikkoa, jonka leikkaamiseen olin käyttänyt, mennyt ihan hukkaan... Leffa oli kuitenkin tosi hyvällä mallilla, se oli vain liian pitkä.

Tarina oli hyvin ja tiiviisti kirjoitettu. Suurin osa työstä oli sitä, että etsimme mitä voidaan poistaa. Kun karsimme materiaalia ja katsoimme leffan ilman tiettyjä kohtauksia, niiden merkityksen tajusi. Muut kohtaukset näyttäytyivät ihan eri valossa, kun tiettyä infoa esimerkiksi jonkun hahmon motiiveista ei enää ollut tarjolla. Käänteentekevä hetki oli, kun yksi iso sivujuoni päätettiin poistaa kokonaan ja aloimme tehdä sen aiheuttamia muutoksia muihin kohtauksiin.

Mitä työn alla on seuraavaksi?


Fiktion tekeminen on syy miksi lähdin alalle ja jossa koen olevani vahvimmillani, joten tarkoitus on jatkaa tällä tiellä ja tehdä mahdollisimman paljon pitkiä elokuvia ja draamasarjoja, ja lisäksi jatkaa dokumenttien tekemistä. Lähitulevaisuudessa on tulossa erilaisia lyhempiä projekteja. Parista pidemmästä tuotannosta odotamme tällä hetkellä tuotantopäätöstä.

Mikä työssäsi kiehtoo?


Se on jatkuvaa ongelmanratkaisua ja eräänlaista palapelin rakentamista: miten osat saa parhaiten sopimaan yhteen. Matemaattisten ja muiden ongelmien ratkominen kiehtoo minua kovasti, ja kun se yhdistyy luovaan, abstraktiin työhön, joka ei ole kahdessa projektissa samanlaista, syntyy todella mielenkiintoinen toimenkuva.

Jokainen projekti on aluksi vähän mysteeri. Ja joka ikisessä isommassa tuotannossa tulee jossain vaiheessa olo, etten tiedä yhtään mitä olen tekemässä. Kai ne epätoivon hetketkin ovat vain osa luovaa prosessia. Mutta onneksi huomattavan paljon useammin tulee tunne, että minähän olen oikeastaan aika hyvä tässä ja tämä on juuri sitä mitä haluan tehdä.







perjantai 27. marraskuuta 2015

Maskeeraaja Mari Nurminen

”Jos pystyn auttamaan esiintyjää niin, että hän tuntee olonsa varmaksi, se on parasta”


Marin maskeeraus-ura lähti liikkeelle päähänpistosta. Hän on perillä näyttelijöiden sielunelämästä sillä tietää myös millaista on olla lavalla. Käsillä tekemisestä nauttiva, monitaitoinen Mari haaveilee isoista ja mahdollisimman mielikuvituksellisista projekteista.


Mari Nurminen.

Miten kiinnostuit maskeeraamisesta?


Se oli täysin hetkellinen päähänpisto. Olin pitkään miettinyt, että haluaisin teatterialalle ja pohtinut mitä töitä alalta löytyy. Eräs tuttuni mainitsi hakeneensa maskeeraajakoulutukseen ja keksin, että se voisi olla minunkin juttuni.

Missä opiskelit maskeeraajaksi?


Valmistuin 2013 Maker Academy:stä, joka on yksityinen meikki- ja maskeerauskoulu Lönnrotinkadulla. Opiskelu on kokopäiväistä ja kestää puoli vuotta. Ensin opiskellaan meikkaajaksi ja halukkaat jatkavat maskeeraajiksi, jolloin perustietoutta syvennetään ja laajennetaan myös teatterialalle. Puolessa vuodessa pitää suorittaa koulun lisäksi sata tuntia työharjoittelua. Hyvin tiivis puolivuotinen siis.

Oletko tyytyväinen koulun antiin?


Oikein tyytyväinen, koska kaikki opettajat, esimerkiksi Mariela Sarkima, Jenny Jansson, body paintingin maailmanmestari 2014 Riina Laine ja saman lajin kaksinkertainen Suomen mestari Saara Sarvas ovat alansa huippuja, mukaan lukien rehtori-omistaja Iiris Virranta. Osa opettajista toimii maskeeraajina mm. MTV:llä, Yle:llä ja eri teattereissa. Koulusta saa myös tietoa työtilanteesta ja jo kouluaikana pystyy luomaan suhteita.

Mitä teit työksesi ennen maskeerausopintoja?


Olin siivoustyönjohtajana Orionin kurssikeskuksessa Vihdissä 13 vuotta. Viimeiset kymmenen vuotta mietin alan vaihtoa mutta vakituista työtä ei kannattanut siinä elämänvaiheessa jättää. Lapsen syntymän jälkeen asiat muuttuivat ja lopulliseen vaiheeseen ajatus uran vaihtamisesta kypsyi palattuani äitiyslomalta takaisin töihin. Järkeilin asian niin, että työpäivän jälkeen olisi mukavampi palautua mieluummin jostain mielekkäästä työstä.

Mikä veti sinua niin vahvasti teatterialalle?


Aloitin teatteriharrastuksen 12-vuotiaana nuorisotalon yhteydessä
toimineella Vantaan Lähiönäyttämöllä vuonna 1991. Olin tosi ujo ja minulla oli korkea kynnys esiintyä edes harjoituksissa. Teatteri veti kuitenkin heti mukanaan – se oli sekä minun että monen muunkin siellä pyörivän nuoren pelastus. Sain kanavoitua siellä teiniangstiani eikä tullut lähdettyä sen pahemmille teille.

Harrastatko teatteria vielä nykyään?


Rosvo Roope -musikaali, kohtaus Barbaran soolosta, KTN 2010. 
Mari Barbarana (etualalla). 
Barbaran vaatteet ja hattu Marin omaa tuotantoa. 
Kuva © Virpi Lepistö
Harrastukseen tuli kahdeksan vuoden tauko elämän pyörteissä. Muutimme lisäksi silloisen mieheni kanssa Karkkilaan vuonna 2004. Kävin pari vuotta katsomassa Karkkilan Työväen Näyttämön näytelmiä, mistä tarttui kova hinku takaisin teatterihommiin. Paikallislehdessä haettiin vuonna 2007 ilmoituksella väkeä Näyttämön 100-vuotisjuhlamusikaaliin Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Ryysäsin oitis mukaan. Taustakuorossa laulaessani innostukseni huomattiin ja sen jälkeen aloin saada muitakin rooleja. Aistin alusta lähtien että siellä on tosi mahtava porukka, heistä onkin tullut minulle kuin toinen perhe.

Viisi vuotta sitten Karkkilaan syntyi toinen teatteriryhmä, Teatteri Perä, joka syntyi paikallisen kulttuuriaktiivin kiertueteatteri-ajatuksesta. Karkkilassa on paljon pieniä syrjäkyliä, joihin kuljemme peräkärryn kanssa esittämään näytelmiä. Teatteri Perä tekee puolen tunnin kestoisia koko perheen juttuja. Se on saanut todella hyvän vastaanoton ja täyttää ensi vuonna (2016) viisi vuotta.

Asun nykyään Helsingissä, mutta käyn Karkkilassa tekemässä teatteria. Viime kesänä toimin Teatterin Perän tuottajana, ja Karkkilan Työväen Näyttämöllä olin mukana Kummituskievari-näytelmän kantaesityksessä. Näytelmä dramatisoitiin Lasse Pöystin samannimisen elokuvan pohjalta. Roolihahmoni Pusikko-Saara ei kuulu alkuperäiseen elokuvaan – hänen esikuvansa on La Saraghina Fellinin elokuvassa . Valmistin Pusikko-Saaralle valtavan hiuspehkon ompelemalla hiuslisäkkeitä vanhaan peruukkiin, mukaillen La Saraghinan tyyliä. Lisäksi maskeerasin näytelmän päähenkilön, Hurja-Mantan jokaiseen näytökseen sekä mainoskuviin.

Miten kokemuksesi näyttämöltä tukee maskeeraajan työtä?


Uskon että siitä on suurta hyötyä. On ihan eri asia tehdä työtä maskihuoneessa kun tietää millaista on olla lavalla. Kerran yhden nopean vaihdon aikana minulla jäi oma vyö jumiin enkä meinannut saada housuja pois jalasta. Siinä olivat apukädet todella tarpeen!


Meikin teossa.
Kuva © Emilia Savolainen

Mikä tekee mielestäsi hyvän maskeeraajan?

Ennen kaikkea on uskottava itseensä. Huomaan, että jos vähänkin alan epäröidä omaa osaamistani, en tosiaan osaa. Kun eteen tulee juttu, jonka tiedän vain teoriatasolla, on pakko tsempata ja lähteä toteuttamaan.

Kuvaus- ja teatterimeikeissä aikataulut ovat yleensä erittäin tiukkoja. Takahuoneessa tehdään välillä todella nopeita vaihtoja, jolloin näyttelijä pitää yhden laulun aikana saada täysin eri näköiseksi – joten maskeeraajan paineensietokyvyn on oltava hyvä. Kädet eivät saa täristä ja hermojen pitää kestää kun aikaa on viisi minuuttia ja näyttelijältä puuttuu vielä vaikka mitä.

Näyttelijä saattaa olla lavan takana todella hermona, mutta maskeerajan pitää pysyä viilipyttynä ja yrittää saada omalla toiminnallaan näyttelijä rauhoitettua:  ”Ei mitään hätää, kyllä tämä tästä menee”.

Mitä omista töistäsi on jäänyt sinulle parhaiten mieleen?


Tein hyvin vaalealle, loppukoemallinani olleelle tytölle tavallisen kauneusmeikin. Häntä ei meinannut sen jälkeen tunnistaa samaksi ihmiseksi. En missään nimessä tarkoita, että olisi kyse paremmuudesta tai huonommuudesta, lopputulos oli vain niin eri näköinen lähtötilanteeseen verrattuna. Mielestäni on ihanaa meikata ihmisiä, joilla ei luonnostaan ole kovin vahvoja piirteitä – niistä voi rakentaa melkeinpä minkälaiset vain.

Työn hauskimpia puolia on lasten kasvomaalaus. Harvassa ovat lapset, jotka eivät siitä tykkää. Esimerkiksi Hello Kitty -kuva riittää, eikä sitä haluta pestä moneen päivään. Se on aivan eri juttu kuin tarra. Tässä on varmaan jotain samaa kuin tatuointien vetovoimassa.

Tein eräässä kesäjuhlassa lapsille kasvomaalauksia. Siellä oli kaiken kaikkiaan kymmenen lasta ja loppuillasta ei löytynyt enää ihoa johon olisi mahtunut kuvaa. Mukana ollut erityislapsi, jolla oli todella erikoisia visioita, vaikutti todella onnelliselta toteuttamistani kuvista. Ja hän esitteli kuvia kaikille. Vanhempien mukaan lapsi ei ollut koskaan aiemmin isossa porukassa noin rohkea. Hän ei normaalisti tykkää päästää vieraita ihmisiä lähelleen, että jännä taika näillä maalausjutuilla. 

Mistä jonkun toisen maskeeraajan työstä olet vaikuttunut?


Kokovartalomaalauksista, joista ensi katsomalta ei tajua, että siinä on ihminen. Tai useampi ihminen. Kun katsoo tarkemmin niin sieltä alkaa erottua jalka. Esimerkiksi usean maskeerauksen Suomen mestaruuden voittanut Emma Räsänen tekee todella upeita töitä varsinkin erikoisefekteissä. Hänen maalaamiensa haavojen ja ruhjeiden aitouden tunne hätkähdyttää joka kerta.

Marin loppukoetyö: Dragonman
Malli: Ilari Leskinen.
Kuva © Mia-Maria Länsivuori.

Oletko itse tehnyt kokovartalomaalauksia?


Kokeilin sitä koulussa ja olisi kyllä hauska päästä tekemään lisää. Sille ei ole Suomessa tällä hetkellä kovin paljon kysyntää. Kokovartalomaalauksille on omat tekijänsä, jotka ovat alansa huippuja ja työt menevät ymmärrettävästi heille.

Olen jonkin verran tehnyt maalauksia raskausvatsoihin baby shower -kutsuilla. Siitä saa hauskan ja erilaisen odotusajan muiston. Kotona harjoittelen omiin käsiini ja jalkoihini. Myös 4,5-vuotias tyttäreni toimii innokkaasti mallina, mutta ei luonnollisestikaan jaksa olla paikallaan tuntikausia.


Mitkä maskeerauksen osa-alueista viehättävät sinua eniten?


Leikkiminen valoilla, varjoilla, väreillä ja häivytyksillä. Myös partojen, viiksien ja peruukkien solmiminen on omalla tavallaan ihanan haastavaa ja pitkäjänteistä työtä, kun jokaista karvan kasvusuuntaa täytyy huolella miettiä. Mielenkiintoista on lisäksi historian tutkiminen ja ajan ilmiöiden vaikutus muotiin.

Mikä maskeeraamisessa on haastavinta?


Minulle henkilökohtaisesti haastavinta on pitää hallinnassa koko tavaramäärä. Kun aamulla lähden keikalle niin sen lisäksi, että pakkaan kaikki omat tavarat mukaan, pitää huolehtia lapsi oikeissa varusteissa päiväkotiin. Tähän mennessä kaikki hommat ovat kyllä hoituneet J

Naistenlehtien tai alan blogien lukeminen olisi varmasti hyväksi. Ajan hermolla pysyminen kauneustrendejä seuraten ei ole ihan ominta juttuani. Monesti meikkaajalta kysellään suosituksia tuotteista. Käytän itse hyvin pitkälti samoja hyväksi havaittuja, kouluaikana hankkimiani tuotteita.

Maskeeraajan työ on käsityötä. Pidätkö käsillä tekemisestä?


Kyllä. Teatteripuolen ammatteja miettiessäni olisin yhtä hyvin voinut lähteä lavastajan tai puvustajan opintoihin. Karkkilassa olen myös tehnyt pukuja, peruukkeja, hattuja sekä lavasteita. Olisi todella hauska päästä rekvisitööriksi, etsimään kaikenlaista omituista tavaraa eri prokkiksiin.

Kotona harjoitellessani saatan uppoutua meikkaamaan tai maalaamaan yhtä ja samaa kohtaa tuntikausiksi. Kerta kerralta tekeminen muuttuu harjaantuneemmaksi ja varmemmaksi. Joskus virkkasin paljon, mutta se on jäänyt vähemmälle. Nykyään sivellin tarttuu käteen herkemmin kuin koukku.

Mari on käyttänyt harjoitusalustana omaa kättään.
Kuva © Mari Nurminen

Millaisin silmin seuraat teatteriesityksiä?


Menen mielelläni istumaan mahdollisimman eteen, mistä näkee hyvin. Joskus huomaan jossain vaiheessa näytelmää, että en tiedä yhtään missä juonellisesti mennään. Monesti tuntuu, että kaikki näytelmät pitäisi katsoa kaksi kertaa. Ensin seuraisin maskeja, pukuja ja muuta visuaalista toteutusta ja toisella kerralla keskittyisin itse asiaan.

Mikä maskeeraamisessa on palkitsevinta?


Jos pystyn auttamaan esiintyjää omassa työssään niin, että hän tuntee olonsa varmaksi. Eräällä aralla ja ujolla tytöllä oli iso rooli tanssinäytöksessä. Tyttö esitti ristilukkia, jonka oli tarkoitus olla pelottava ja uhkaava. Tein hänelle aika hurjan hämähäkkimaskin eikä hänen kasvojaan tunnistanut. Maskista tyttö sai niin paljon itseluottamusta, että hänen oli turvallinen olla lavalla ja hän pääsi helpommin rooliinsa. Sain jälkeenpäin kuulla, että tyttö ei ollut koskaan esiintynyt niin varmasti ja hyvin. 

Tässä työssä näkee kättensä jäljen. Jokainen näytös on erilainen. Vaikka on kyse samasta näytelmästä niin on hauska vähän leikitellä, mutta on sanomattakin selvää, että tietty linja on säilytettävä.

Maskeeraushetkellä voidaan puhua todella syvällisiä ja luottamuksellisiakin asioita. Meillä maskeeraajillahan on vaitiolovelvollisuus: se mitä sillä hetkellä jutellaan, jää siihen, eikä niitä puhuta kenellekään.

Miten markkinoit itseäsi?


Suurin osa kyselyistä tulee Facebookin kautta: Design Mari Nurminen. Saan tietää keikoista myös eri Facebook-ryhmien kautta. LinkedIn-profiili ja portfoliosivu ovat työn alla.

Marin loppukoetyö: erikoisefekti.
Malli: Mia Tetri.
Kuva © Mia-Maria Länsivuori.

Millaisia tavoitteita sinulla on?


Suurin unelmani olisi päästä oopperaan, balettiin, isoon teatteriin tai Ylen Naamiointiosastolle toteuttamaan lasten fantasia/satu-produktiota. Että saisi maskeerauspuolen lisäksi väkertää kaikkea mahdollista –  esimerkiksi kaikenlaisia päähineitä. Mitä utopistisempaa, sen parempaa. 


Löytyykö hihastasi näiden ohella vielä muita ässiä?


Teen graafista suunnittelua. Olen mukana monessa eri kulttuurijärjestössä ja aina tarvitaan julisteita eri tapahtumiin. Pari vuotta sitten sain ensimmäisen maksullisen keikan Helsingin Kaupunginteatterilta, sen jälkeen on tullut muitakin tilaustöitä. Olen itse opiskellut käyttämään suunnitteluohjelmaa, jota olisi ihana oppia hyödyntämään monipuolisemmin.

Mikä maskeerauksessa kiehtoo?


Se miten erinäköiseksi saman ihmisen voi saada pienilläkin muutoksilla, on mielenkiintoista. Ihmisen kasvot ja keho ovat moniulotteiset ja siksi kiehtovat. On täysin eri asia maalata kaksiulotteista pintaa, kuten taulua. Lisäksi iho reagoi peräkkäisinäkin päivinä eri tavalla, esimerkiksi jos on juuri käynyt kosmetologilla tai itse kuorinut ihoa.


KUVA ENNEN
MASKEERAUSTA
Loppukoetyömalli 
Henna Blomroos.


KUVA MASKEERAUKSEN JÄLKEEN
Marin loppukoetyö: vanhennus 60-vuotiaaksi.
Malli: Henna Blomroos (30 v.)
Kuva © Mia-Maria Länsivuori    

Ihmisten reaktiot onnistuneesta työstä. Kun morsian katsoo peiliin ja sanoo ”Wau! En ole ikinä näyttänyt näin hyvältä!”, onhan se ihanaa! Toisen hyvästä olosta tulee itsellekin tosi hyvä fiilis.

Tietenkin työssä pääsee tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä, näyttelijöitä ja muita esiintyviä taitelijoita.

Tämä on loputtomien mahdollisuuksien työ kaikkine ulottuvuuksineen. En keksi mitä rajoja siinä voisi olla. Eikä tässä ole koskaan täysin valmis!