keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Näyttelijä Tero Salenius

”Kauhuskenaario-workshopit” todellakin vahvistavat koe-esiintymislihasta


© Viva Images

Mistä kiinnostuksesi näyttelemiseen lähti?


Mustavalkoisista, Ylen kanavilla 1980-luvun alussa näytetyistä vanhoista elokuvista. Silloin olin ehkä viisivuotias. Ohukainen ja Paksukainen oli varmaan suosikki, sitten Chaplin, Harold Lloyd ja Buster Keaton. En silloin tiennyt mitä työntekö on, mutta tiesin että kaikki aikuiset tekevät jotain. Ja ajattelin, että kun olen aikuinen niin tuo on se juttu mitä minä aion tehdä.

Olitko mukana koulunäytelmissä?


En uskaltanut, paitsi joissain missä oli pakko olla, ja silloin jännitti hirveästi. En koskaan ole ollut teatteri-ihminen tai live-esiintyjä. Olen yrittänyt sitä tosi paljon, kun olen luullut että se on välttämättömyys. Että jos haluaa näytellä kameran edessä niin pitää myös näytellä lavalla. Mutta ei se mene sillä tavalla. Nuorempana en tajunnut tätä asiaa. Yritin Teatterikorkeakouluun ties kuinka monta kertaa.

Vedin kaksikymppisenä imitaatioshowta, joka oli ihan hirveän huono. Ensimmäinen show oli Läsnä-rockissa Pieksämäellä 1997. Michael Jackson oli tuolloin Suomessa, ja esitin siellä Michael Jackson -imitaatiota. Anna-lehden toimittaja soitti ja halusi tehdä jutun, kun itse artistikin oli täällä. Sen jälkeen otin yhteyttä erääseen managerin, joka hankki muutaman keikan.

Mistä tuli se fiilis, että pitää näytellä myös lavalla?


Suomessa on aina toitotettu, että teatterikouluun vaan niin sieltä se lähtee. Harvalla se menee sillä tavalla tuolla maailmalla. Suomessa painotetaan sitä lavaesiintymistä millä ei minun mielestäni kuitenkaan ole mitään tekemistä kameranäyttelemisen kanssa.

Onko kameran edessä luonnollisempi olo?


Kun olin Uutisvuodossa vieraana, mietin että miten minua ahdistaa näin paljon. Tuossa on kuvausryhmä, tässä muut henkilöt, mutta sitten tajusin, että no tietysti: studioyleisö. Joku siinä livenä arvioi minun tekemistäni ilman että itse osallistuu siihen. Siinä on jotain sellaista mikä ei minulle sovi.

Kun nauhoitetaan liveyleisön edessä, se tuomarointi on ikään kuin heidän vallassaan. Se on intiimi tilanne ja siinä on jotain pelottavaa. Mutta jos ohjelma menee siinä samalla telkkariin niin liveyleisö sulautuu osaksi sitä koko tv:n ääressä istuvaa kansaa ja muuttuu nimettömäksi massaksi, joka ei hermostuta samalla tavalla.

Olit pitkään Ylessä. Milloin aloitit siellä ja mitä teit?


Tammikuussa 2004 aloitin radiosketseillä ohjelmassa KromosomiX, jota Jenny Lehtinen, Marja Hintikka, Lasse Nousiainen ja minä tehtiin YleX:lle kaksi vuotta. Kun siitä vapautui ohjelmapaikka, laadittiin Lassen kanssa omasta sketsisarjasta demo, joka meni läpi, ja pyöritettiin Keskusradiota kolme vuotta. Sen jälkeen tuli Radio Millennium, joka sekin oli kolmen vuoden rupeama. Lisäksi mukana oli liuta muita tekijöitä.

Radio Millenniumista päätettiin tehdä myös tv-versio lakkautetun musiikki-tv:n tilalle. Sitä tehtiin samoissa tiloissa kun musiikki-tv:tä, jota samalla myös parodioitiin. Kaksi tuotantokautta ohjelma tuli ulos kakkoselta puoli yhdeltä yöllä, mutta yleisö löysi sen netissä. Kolmannen kauden piti tulla primetimeen eli kello 21. Toisin kävi, ohjelmapaikalle tulikin Hilander-tv.

Mitä olet tehnyt sen jälkeen?


Vierailin Millenniumin jälkeen mm. Radio Suomen Viraston väkeä -kuunnelmassa. Tiina Lepisto käsikirjoittama Radiomeedio oli pelkkää minun monologiani. Summeri-ohjelmassa vedin sketsihahmoa. Sitten oli kaikenlaisia nettijuttuja Ylen nettiin. Aina pyydettiin johonkin; tule tekemään tämmöinen juttu tänne.

Märät säpikkäät ja Suorana: Kortesmäki tulivat limittäin 2012 ja 2013. Kimmo-sarjassa piipahdin tänä vuonna (2014).

Finnkinon mainoskamppikseen pääsin koekuvauksen kautta. Sitä tehtiin kolme eri kampanjaa, kesällä & jouluna 2013 ja kesällä 2014.

Mielenkiintoinen kokemus oli tämä yhdeksän kuukauden rysäys aamujuontajana Energyllä. Se ei ollut mitenkään rentoa niin kuin näytteleminen. Roolin vetäminen on luontevin olotila minulle. Joka aamu piti herätä 4.30. Kolmen kuukauden jälkeen kroppa alkoi tottua, että selvä, mennään tässä rytmissä, mutta ihan sumussa olin silti. Kun aamujuontaja sanoo olevansa väsynyt niin tiedän täsmälleen miltä se tuntuu.

Mitä olet opiskellut?


Kirjoitin Leppävirran lukiosta ylioppilaaksi 1997, pari vuotta sen jälkeen kävin Helsingin evankelisen opiston tv- ja elokuvakulttuurin linjan. Sen lisäksi erilaisia työpajoja, joissa koe-esiintymistilanteesta tehdään todella vaikea. Olen käynyt kuuden tai seitsemän eri acting coachin (valmentaja) ja casting directorin (roolittaja) workshopeissa Los Angelesissa ja Cannesissa.

Hyvä vertaus tällaisesta workshopista on, että jalkapallotreeneissä laitetaan kentälle autonrenkaita, jolloin pelaajan täytyy nostaa jalkoja korkeammalle. Oikeassa pelissä ei tietenkään ole mitään renkaita, mutta näin treenamalla lihakset vahvenevat. Samalla tavalla workshopeissa tilanteita harjoitellaan hankalamman kautta.

Miten workshopeja löytää, miten niihin pääsee ja mitä maksavat?


Tietoa hakemalla: netin roolitussivustoilla on ilmoituksia ja erilaisissa alan julkaisuissa mainoksia. Kurssit ovat maksullisia, joihin pääsee kuka vaan. Niiden pituus vaihtelee muutamasta tunnista useampaan viikkoon. Muutaman tunnin pituiset maksavat muutamasta kympistä muutamaan sataan dollariin. Jokainen osallistuja pistetään todella koville. Jos sinusta ei ole siihen, niin tulee kyllä hirveää olemaan.

Mitä tarkoitat sillä, että ”… tulee kyllä hirveää olemaan”?


Ei se mitään Jouko Turkka -meininkiä ole, mutta jotkut huutavat kovaa ihan muutenkin. Jos menee välinpitämättömällä asenteella niin kyllä se sanotaan suoraan. Ja kun siinä ovat kaikki ne muut paikalla kuuntelemassa niin eihän se ole mukavaa. Olen nähnyt joidenkin saavan läksytystä siitä kun eivät ole rehellisiä, kun heiltä kysytään jotakin.

Millaisissa workshopeissa olet ollut?


Yksi lyhyt kurssi oli sellainen, että annettiin käsikirjoitus käteen, meidät jaettiin kahden hengen ryhmiin ja sitten oli viisi minuuttia aikaa sisäistää teksti. Sen jälkeen se esitettiin kaikkien edessä. Esitys kuvattiin ja sen piti näyttää siltä, että ei lue käsikirjoituksesta – mutta pakkohan se on, ei niin nopeasti voi oppia neljää sivua. On erilaisia tekniikoita, joilla se saadaan näyttämään siltä ettei lukisi tekstiä. ”Kauhuskenaario-workshopit” ovat hyödyllisiä ja todellakin vahvistavat pään sisäistä koe-esiintymislihasta. Kun menen mainosta varten koekuvauksiin niin siellä on hirveän rento olo.

Amerikan aksentti -kurssi oli ihan älyttömän hyvä. Siellä lausuttiin itse valittu monologi. Kurssin vetäjä analysoi sen sanasta sanaan: mitä sanon väärin ja miten sanotaan oikein – todella seikkaperäisesti, melkein tavu kerrallaan. Muiden kurssilaisten kohdalla pystyi tekemään muistiinpanoja. Siihen menen ehkä uudestaan.

Olit marraskuussa 2014 Hollywoodissa. Kerro siitä.


Olin siellä viikon. Järjestävänä organisaationa toimi Industry Hollywood, jota brittiläinen näyttelijä Richard Burke on monta vuotta pyörittänyt. Los Angeles ja nimenomaan Hollywood toimivat sillä mekanismilla, että kukaan ei voi mennä suoraan sanomaan kenellekään mitään. Aina pitää olla agentti, manageri tai joku muu, joka sanoo, että hei, täällä olisi tämmönen tyyppi. Jos menet suoraan itse, sinua pidetään hulluna ja tyrkkynä.

Richard vie näyttelijäporukkaa pikkubussilla ympäri Los Angelesia mitä ihmeellisempiin paikkoihin. Meitä oli yksitoista Britanniasta, yksi Uudesta Seelannista ja minä. Joka päivä oli jotakin: räätälöityjä workshoppeja ja tapaamisia alan ihmisten kanssa. Ensimmäisenä päivänä oli yksi workshop, muina päivinä menoa riitti suurin piirtein aamuseitsemästä iltaseitsemään. Viikko maksoi pari tonnia ja oli todellakin sen arvoinen. Kaksi vuotta aiemmin osallistuin Hey Hollywood, here I come -juttuun, mutta se ei ollut mitään tähän verrattuna.

Saitko itsellesi managerin?


Viikon lopulla näytti siltä, ettei käteen jää mitään. Kaksi manageria katsoi torstaina meidän monologit. Sitten meidät pyydettiin lukemaan ne toiseen huoneeseen, jossa oli kaksi muuta miestä. Homman päätteeksi tiettyjä henkilöitä pyydettiin poistumaan. Lopuille sanottiin, että tykättiin siitä mitä esititte, haluamme tehdä yhteistyötä, sopiiko palaveri ensi keskiviikkona? Minä lähdin viikon päätteeksi takaisin Suomeen, joten palaveri piti hoitaa puhelimitse. Mutta mikäs siinä, sopimus tuli sähköpostilla. Tammikuussa 2015 menen pistämään nimet alle. Sitten katsotaan jos koekuvauksia tulisi.

Mihin manageri kiinnitti sinussa huomiota?


Hän sanoi heti, että olen selvästi hyvin innostunut siitä mitä teen, ja energia on hyvä. Olin kuulemma outo tyyppi, Steve Buscemi -osastoon menevä omituinen hahmo.

Oletko luonnostaan komedianäyttelijä?


Koominen näytteleminen on aina jonkunlainen ääripää. Brittiläinen kuiva komedia on tosi realistista. Radio Millenniumin tuottajahahmoni on komediajatkumon toisessa ääripäässä edustaen high energy farce -tyyppiä, kuten Pitkän Jussin majatalo ja Kolmas kivi auringosta -sarjat, jotka ovat fyysistä sitcomia.

Haluatko näytellä myös draamaa?


Olen tehnyt lyhytelokuvan Closest Enemies, jonka kuvasin, ohjasin, käsikirjoitin, tuotin, leikkasin, valaisin, roudasin, järjestin ja jossa myös näyttelin. Kokeilin miltä tuntuisi olla Hannibal Lecter -tyyppinen hahmo. Se oli hauska kokeilu.

Katsoin juuri yhden jakson Hannibal tv-sarjasta. Psykopaatin roolissa näyttelee Eddie Izzard, joka on tullut kuuluisaksi stand up - koomikkona. Tv-sarjassa hän on demoninen ja synkkä psykopaattihahmo. Jännä juttu, kun monissa komedianäyttelijöissä on vahvasti olemassa se toinen, draamallinen puoli. Sitä olisi kiva kokeilla. Mutta siis molempia haluaisin tehdä, sekä komediaa että draamaa.

Mitä vaatii, että tavoittelee haluamaansa?


Ainakin epämukavuusalueelle menemistä. Kun tekee sen reissun ja lähtee lähestymään tavoitetta niin näkökulma alkaa vaihtua. Olen tuhansien kilometrien päässä ja manageri höpöttää pöydän toisella puolella. Sinne pitää vaan sukeltaa ja se on helvetin pelottavaa. Mutta pelottavampaa on se, että jää istumaan sohvalle.

Se on kuin menisi viidakkoon liaanilla ja tekisi svingin alakautta ylös. Ei voi tietää tuleeko svingi takaisin ja kaikki menee plörinäksi vai saako kiinni jostakin mistä voi jatkaa eteenpäin. Sitä ei voi suunnitella. Jonkun verran voi, mutta sitten joutuu muuttamaan peliä sitä mukaa kun menee eteenpäin.

Sinulla on kirkkaana ajatus, että tuonne päin olen menossa?


Nyt se alkaa selkiytyä. Tähän asti on ollut aika sumua. En ole tiennyt, että saanko sieltä mitään edustajaa, joka voi auttaa eteenpäin. Nyt minulla on sellainen, joten katsotaan tekeekö hän työnsä hyvin.