perjantai 1. maaliskuuta 2013

Entten tentten teelika mentten


Pari vuotta sitten kroppani oli ajautunut täysjuntturaan, veri ei kiertänyt missään. Googlailin henkihieverissä hierojia lähialueelta, piti päästä oitis, samana päivänä. Löytyihän se, ovi onneen. Toimenpiteen teki poikkeukselliseksi se, että melkein alusta saakka tahdoin pois. Minne tahansa muualle. Ilmaisin haluni hölläyksestä, hieman hellemmästä käsittelystä. Alistuin kohtalooni – kun kyllähän hieronnan tehota pitää. 

- No kyllä kai mä tän kestän. Auuu, ai sssaatana. Ou nou, mitäköhän se nyt ajattelee? Tota, onks täällä kukaan muu kiroillut?
- Ykskin asiakas sanoi, että tää on ainoa paikka missä se kiroilee.
- No huhhhuh. Ei kukaan sentään lyönyt ole? Äsken oli muuten tosi lähellä.

Valitettavasti en muista vastausta. 

Vatkauksen jälkeen, lampsiessani kotiin, olin tyystin unohtanut piinan ja sadattelun. Olisin voinut halata vastaantulijoita, vetäistä ’The winner takes it all’ täydelle Olympiastadionille, kävellä Utsjoelle. Varasin seuraavan hoitokerran. Odotin ja pelkäsin, menin ja kärsin, tunne jälkeenpäin taas: Aaaah!!!

Ruumiini on taas ollut jumissa. Kävin hierojalla, jota mieleni ei tehdyt lyödä. Harkitsen vakavasti meneväni toistekin. Jälkeenpäin olo oli miellyttävän rento ja virkistynyt. Kyllä kyllä. Mikäs siinä. Mieleni ei kuitenkaan tehnyt halata vastaantulijoita, ei sen kummemmin laulaa tai kävellä pidemmälle kuin autolle. Hmm. Huomaan ajatuksieni peruuttavan takaisin kovakouraiseen käsittelyyn. Korjaus, sen jälkimaininkeihin. 

Mitäs tässä pitäis tehdä? Päätöksiä, päätöksiä. Joko ei satu, ja fiilis on mukavan rento. Tai sitten sattuu, mutta tuloksena hurmos. Kamoon, ihan helppo homma – vai onko?

Ei kommentteja: