Kirjailija, näytelmäkirjailija Jussi Wahlgren

Kun on pari päivää kirjoittamatta, kaikki on vähän paskamaista

Miten ja milloin aloit kirjoittamaan?

©Hannele Kirjavainen

Olin varmaan alle kouluikäinen kun tiesin, että elämäni on kirjoittamista. Kuusivuotiaana ajattelin, että minusta tulee runoilija tai näytelmäkirjailija. Kouluaikana kirjoitin ja maalasin, molempia yhtä paljon. Maalaaminen jäi koulun jälkeen, koska kynän kanssa oli helpompi matkustaa. Matkustelin paljon ympäri maailmaa, kulkurina merillä ja mantereilla.

Milloin ajattelit, että voisit olla hyvä siinä?

Lukioaikana olin varma, että osaan – kirjoitin hyviä aineita. Meillä oli suomenopettajana Pirjo Viksten, jonka mies Vilho Viksten oli Söderströmin kustannuspäällikkö. Oli tuntuma, että on henkinen tatsi Bulevardille; Söderströmille.

Rupesin kirjoittamaan romaania heti kun koulusta pääsin. Tein sitä kuutisen vuotta. Lähetin kolme tai neljä eri versiota WSOY:lle ja muille kustantajille. Muistan kun Anna-Leena Härkösen Häräntappoase ilmestyi. Minulla oli samaa tematiikkaa kuin hänellä, esimerkiksi viimeinen nuoruuden kesä. Jauhoin oman juttuni puhki. Kyllästyivät kustantamossakin: ”Ahaa, täällä on taas Wahlgrenin kyhäelmä, siinä on jotain pilkkuja muutettu vähän.” Sitä ei julkaistu koskaan.

Milloin aloit saada kirjoittamisella elannon?

Enhän minä tällä elantoa saa, en ole koskaan saanut. Aina olen joutunut tekemään töitä niin kuin suurin osa taiteilijoista joutuu tekemään. Tottahan apurahaa on tullut, kun olen kirjailijaliitossa ja näytelmäkirjailijaliitossa, ja hirveästi siitä on ollut apuja.

Minkälaisia töitä olet tehnyt?

Kaikkea mahdollista. Joskus huumorilla sanon, että kun minulla ei ole koulutusta mihinkään niin voin tehdä ihan mitä haluan. Nuorempana matkustelin ympäriinsä, olin Aurinkomatkojen oppaana Välimerellä, Dubrovnikissa, Las Palmasissa. Sitten seilasin Karibialla ja olin deck handinä pari talvea. Suomessa olin matkailualalla: Saimaan Laivamatkoilla markkinointihommissa ja Lapissa markkinoin paria hotellia.

Pääsin Kauppa- ja teollisuusministeriön tiedotusosastolle töihin, koska tykkäsin pullasta. Haastattelussa oli kolme rouvaa, jotka kysyivät kaikkien asiallisten kysymysten välissä, että tykkäätkö pullasta. Ajattelin, että kompakysymys. Mietin pitäisikö sanoa, että en, siinä on kaloreita. Päätin sitten, että kyllä, tykkään pullasta. Viikon kuluttua ilmoittivat, että minut on valittu. Pullakysymyskin selvisi: kansliapäälliköllä oli vieraita vähän väliä ja sinne kiikutettiin hirveästi kahvileipää ja kahvia. Kaikki mitä jäi yli, siitä oli pysyvä käsky tuoda tiedotusosastolle.

Kirjoititko töiden ohessa?

Kirjoitin koko ajan. Oli hankalaa kirjoittaa kun olin töissä yhdeksästä viiteen. Vaimo oli tosi tyytyväinen, kun minulla oli joku vakituinen työ, etten norkoile kotona ahdistuneena ja yritä naputella jotain. Olin töissä, tuli palkka ja kaikki oli niin kauan hyvin. Kun ei ollut töitä ja kirjoitin, oli kotona ahdistavaa. Silloin ei ollut vielä kustantajaa. Kirjoitin näytelmiä, joita ei esitetty missään.

Oletko opiskellut kirjoittamista?

Kävin yksityisillä mentorointitunneilla Matti Paavilaisella, kun hän oli Kotkassa kirjallisuuden läänintaiteilijana. Pari vuotta sen jälkeen menin Kriittisen korkeakouluun, jossa Paavilainen veti nelivuotista luovan kirjoittamisen kurssia. Kävin sitä kaksi vuotta, mutta Paavilainen sanoi, että kyllä sinä vielä julkaiset.

Oliko sinulle selvää kumman valitset, faktan vai fiktion?

Fiktio oli itsestään selvää. Vähän alle nelikymppisenä, pitkän prosessin jälkeen, aloitin pakinoista. Minulla oli käsittämättömän huono onni. Helsingin Sanomilla oli siihen aikaan viikonloppuisin ilmestyä liite. Sen toimituspäällikkö osti viisi pakinaa, 1 500 markkaa kappale – helkkarin hyvä raha. Seuraavassa kuussa toimituspäällikkö soitti, että hän ei tee näillä pakinoilla mitään, koska liite on lakkautettu, mutta hän maksaa yhden niistä vaivanpalkaksi.

Sitten sovimme Demari-lehden kanssa kerran viikossa ilmestyvästä pakinapalstasta. Olin onnellinen, että nyt elämä on kunnossa, kun kerran viikossa tulee fyrkkaa. Tuli vaalit, demarit hävisivät ja kaikki budjetit menivät ihan perseelleen. Sain soiton, että ei edes aloiteta tätä pakinasarjaa. Ajattelin, että kyllä nyt maailma pistää hanttiin.

©Hannele Kirjavainen

Jatkoitko kirjoittamista vastoinkäymisistä huolimatta?

En ollut varsinaisesti ajatellut näytelmäkirjailijan hommia, mutta nelikymppisenä siirryin näytelmiin, koska olin näytellyt koulussa ja tykkäsin teatterista paljon. Rupesin kirjoittamaan näytelmiä tietämättä niistä oikeastaan mitään.

Meni viisi-kuusi vuotta niin olin tehnyt noin kymmenen näytelmäkäsikirjoitusta. Otin 30-40 kopiota jokaisesta ja lähetin teattereihin ympäri Suomea. Joku kysyi Oulun teatterista neljän käsikirjoituksen jälkeen, että ”Kuka sinä oikein olet? Käsiksiä tulee joka neljän kuukauden kuluttua. Kukaan ei ole ikinä kuullutkaan sinusta.”

Suomessa yleensä kasvetaan jossain teatterikoulussa, sinut tiedetään ja tunnetaan, sinulla on kaveripiirit siellä. Minä tulin ihan tyhjästä ja olin vielä vanha äijä, neljissäkymmenissä. Mutta sitten niitä ruvettiin tekemään. Hämeenlinnasta alkoi ensimmäinen, Selvänäkijä. Sitten niitä tehtiin Helsingissä, Lontoossa, Pietarissa, New Yorkissa, Clevelandissa, Espanjassa, ties missä. Minulla oli oma teatterituotantoyhtiö. Hain rahoitusta, ja tein puoliksi ulkomaalaisten agenttien ja ohjaajien kanssa.

Muistatko miltä tuntui nähdä oma teksti näyttämöllä ensimmäisen kerran?

Muistan kyllä, se oli ihan mieletön fiilis. Palkatut ammatti-ihmiset ihmiset ovat oikeasti vakavissaan tehneet minun tekstiäni. Kyselleet otsa rypyssä: ”Miten olit tämän ajatellut?” Sitä tunsi itsensä tosi tärkeäksi, mutta samalla siinä oppi yhteistyötä. Välillä tuntui siltä, että eikö tämä saa olla näin kun olen näin tämän kirjoittanut. Viimeisiin harjoituksiin asti kyseenalaistetaan paljon asioita.

Tein näytelmiä 10-15 vuotta ja saavutin jonkun tason, johon olin itse tyytyväinen. Sitten tuli hemmetin hyvät arvostelut edesmenneeltä Jukka Kajavalta: kolme palstaa Helsingin Sanomissa kuvan kanssa Yllättäjä-näytelmästä. Tuli ensimmäinen täyttymys, että nyt olen oikeasti tehnyt jotakin. 

Kirjoititko kirjoja ja näytelmiä samaan aikaan?

Vuonna 2000 kesken vilkkaimman teatterituotantoelämän tuli ero. Elämän muuttuessa palasin romaanin pariin. Kaikki oli siihen asti ollut uomissaan ja mennyt rutiinilla, ja sitten piti aloittaa alusta kirjan kirjoittamisen kanssa. Entiset meriitit eivät merkinneet enää mitään. Romaanikirjoittaminen on ihan jotain muuta kuin näytelmän kirjoittaminen, vaikka siinä käytetään samoja draaman lakeja.

Mikä kirjoittamisessa kiehtoo, mikä ajaa kirjoittamaan?

Jaa-a…saan leikkiä pikkujumalaa, luoda uusia maailmoja ja ihmiskohtaloita, kaikkea mahdollista. Saan päättää ja hallita. Kaikki on tavallaan minun, ”diktaattorin” käsissä. Jotkut sanovat, että se on sublimaatiota milloin millekin puutteelle tässä elämässä. Jos se niin on, olkoon. Olen koko elämäni ollut tyytyväinen, nyt olen 62-vuotias, ja kun katson taaksepäin, niin nyökkäilen mielessäni, että ainakin olen tehnyt sitä mitä olen halunnut.

Kirjoitatko joka päivä?

Lähestulkoon, varmaan kuutena päivänä viikossa. Päätalo kirjoitti kahdeksan tuntia päivässä, mikä tuntuu ihan mahdottomalta. Jos kaksi tuntia pysyn koneen äärellä ja kirjoitan siitä 40 minuuttia konkreettisesti, siinä on päivän työ.

Ei tarvitse tehdä hirveitä määriä. Kun on tehnyt pari-kolme sivua, tulee todella hyvä fiilis – sitä vain hymyilee ja myhäilee. Kun on pari päivää kirjoittamatta, tulee ärtyisäksi ja kaikki on vähän paskamaista.

Lokakuussa 2014 sinulta ilmestyi uusi romaani Viisi kuukautta, viisi viikkoa. Mistä se kertoo?

Se on rakkausromaani, joka kertoo mahdottomasta rakkaudesta. Päähenkilö on kuusikymppinen mies. Siinä on kahden ihmisen tarina, hirveän raadollista meininkiä. Yleensä kirjoissani on aina mukana raskas sivujuonne. Tällä kertaa käsitellään tabua, sisarusten välistä eroottista jännitettä.

Mikä kirjoittamisessa on haastavinta?

Vaikea sanoa. Muistan silloin aikoinaan, että vaikeinta oli päästä koneen ääreen. Sitä pakoili hirveästi. Se meni ohi kun pääsi tekemisen alkuun ja makuun. Ja luottamaan, että kun teen jotain, se on ihan hyvä ja se riittää. Ei tarvitse olla Jumalan sanaa.

©Hannele Kirjavainen

Mikä kirjoittamisessa on palkitsevinta? Valmis teos?

Olen miettinyt, että onko se se kun laittaa pisteen. Se on pikemmin haikeaa, tavallaan vähän kuin antaisi lapsensa pois. Niin kauan kun tekee töitä, se antaa rytmiä päivään ja elämään, hyvän olon fiiliksiä, pikku kiksejä joka päivä.

Yksi hieno hetki on, kun saa kirjan konkreettisesti käteen. Siinä on älyttömän hyvä fiilis. Sitä ennen on hipelöinyt sitä valtavaa paperinippua.

Jos haluaa kirjoittaa kirjan, mitä neuvoja antaisit?

Teksti ei synny kirjoittamatta. Vaikka sinusta tuntuu, että tuli huono juttu tänään, kirjoita se silti, saahan sen pois. Älä anna sen häiritä, että ei ole selvästi mielikuvaa siitä mitä kirjoitat tänään. Anna mennä vaan, luota itseesi. Kirjoittaminen ruokkii itse itseään ja siinä aukeaa näkökulmia.

Tee välitsekkaus, kun olet tehnyt 20 tai 50 sivua. Jos teksti pysähtyy johonkin, syy lähes koskaan ei ole siinä kohdassa, johon se pysähtyy vaan jossain aikaisemmassa kohdassa. Jos kirjoitat yhden sivun päivässä, vuoden päästä sinulla on 365 sivua. Älä haukkaa liian isoa palaa. Tärkeintä että teet, vaikka puoli sivua päivässä.