keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Näyttelijä Vilma Kinnunen

"On äärimmäisen tyydyttävää, kun tapahtuu maailman pienin ’klik’, ja juttu osuu kohdalleen”


Vilma työskenteli ravintola-alalla, kunnes teatteri vei mennessään. Draaman ja pahisten monikerroksisuus kiehtovat häntä, mutta naurullekin löytyy sijaa. Jatkuvasti päässä pyörivän työkarusellin Vilma saa aisoihin kutomalla – taidon hän opetteli YouTubesta.


Näytteleminen ja teatterin tekeminen ovat aina olleet iso osa Vilman elämää. 
Kuva © Heidi Myllyniemi


Mistä kiinnostuksesi näyttelemiseen lähti?


Vanhempani ovat näyttelijöitä, joten näytteleminen ja teatterin tekeminen ovat aina olleet iso osa elämääni. Olin varmaankin 20-vuotias kun halusin kokeilla onko minusta näyttelijäksi. En muista kokeneeni mitään erityistä valaistumisen hetkeä tai tiettyä päivää, jolloin se tapahtui.

Näyttelit lapsena Pekko ja unissakävelijä -elokuvassa. Mitä muistat siitä?


Se oli elokuvadebyyttini kahdeksanvuotiaana. Roolini ’Pipsa pienenä’ oli äitini Satu Silvon roolihahmon lapsuusmuisto. Äitini nalle, vuodelta 1964, oli mukana elokuvassa, ja tuo paikattu Nallukka on minulla yhä.

Muistan että kuvattiin yöllä tehdashallissa ja oli tosi kylmä, vaikka oli kesä. Näyttelemässäni kohtauksessa pikku Pipsa nukkuu sängyssä, kun hänen äitinsä lähtee jättäen tytölle kirjeen ja korun. Kun näin elokuvan, ajattelin että näyttelen huonosti, ei kukaan nuku tuolla tavalla viivasuorana.

Olet tehnyt töitä ravintola-alalla. Millaisissa paikoissa?


Aloitin 15-vuotiaana ja tein yhteensä kymmenen vuotta ravintolatöitä, ensimmäiset noin viisi vuotta ruokaravintoloissa. Kun kyllästyin siihen, siirryin työskentelemään baareissa –  siinä hommassa on rytmiä ja tahtia. Välillä tulee fiilis, että mitä jos kävisin yökerhossa tekemässä yhden lauantaiyön, ettei pääsisi totuus unohtumaan.

Viimeksi olin ravintolapäällikkönä Erottajan Cuba! Bar & Café:ssa, jonka tilalla nyt on Ravintola Pastor. Työskentelen edelleen ajoittain äitini omistamassa ravintola Silvopleessa, tehden sosiaaliseen mediaan ja markkinointiin liittyvää työtä.

Koetko saaneesi ravintolatyöstä apua näyttelemiseen?


Aika paljonkin. Kun näyttelijä katselee jotain tyyppiä, hän samalla kerää omaan pankkiinsa materiaalia ammennettavaksi. Maailma on täynnä hirveän erilaisia ihmisiä, joten materiaalia sai runsaasti. Lisäksi ihmistuntemukseni on kehittynyt siinä työssä.

Ravintolatyön kautta ihmiseen tulee tietynlaista sitkeyttä ja lujuutta. Se on sekä fyysesti että henkisesti hyvin raskas ala eikä todellakaan sovi ihan kenelle tahansa.

Mitä ajattelet näyttelemisestä ja samanaikaisesti jollain toisella alalla työskentelystä?


Jotkut näyttelijäksi haluavat ovat samalla töissä Stockmannilla tai päiväkodissa, kuka missäkin. Se on ihan fine, koska on pakko tienata rahaa, mutta tästä duunista on todella vaikea saada kiinni, jos tätä ei tee kokonaisvaltaisesti. Minun oli pakko valita ja siksi lähdin ravintola-alalta, koska en voi tehdä molempia täysipainoisesti.

Oletko opiskellut näyttelemistä?


Pääasiassa olen oppinut työn kautta. Työväen akatemialla olen suorittanut Teatterikorkeakoulun avoimen puolen kursseja, mm. perusnäyttelijäntyön tekniikkaa, teatterihistoriaa ja improvisaation perusteita. Klovneria- ja Suzuki-metodin kurssit olivat loistavia, samaten vierailevat opettajat.

Vuonna 2009 Laajasalon opistossa lanseerattin linja nimellä Estradiviihde ja esiintyminen. Olimme ensimmäinen ryhmä, joka opiskeli siellä mitään teatteriin liittyvää. Nykyään Laajasalossa on Näyttelijäntyön linjat 1 ja 2.

Millaisena näyttelijänä pidät itseäsi?


Olen aika analyyttinen, todella tarkka ja muistan helposti asioita. Pidän tekstilähtöisyydestä ja diggaan tehdä perinteistä teatteria, varsinkin kun on hyvä teksti. Yksi kiinnostavimpia asioita harjoitusprosessissa ja näyttelijäntyössä on käsikirjoituksen läpikäyminen läpi kollegoiden kanssa.

Pidän valintojen tekemisestä ja olen todella itseohjautuva. Mutta tietenkin jos ohjaaja on sitä mieltä, että vien roolihenkilöäni väärään suuntaan, on minun tehtäväni kuunnella häntä ja korjata kurssia.

Millaisia tavoitteita sinulla on näyttelijänä ja esiintyjänä?


Teatterikorkeakouluun olisin mennyt todella mielelläni. Jäin ensimmäiselle varasijalle, ja siellä puhuivat siihen tyyliin, että ”Jatka vaan tekemistä”. Koulu on edelleen tavoite.

Totta kai on olemassa todella mielenkiintoisia rooleja, vaikka en ole asettanut päämääräkseni, että joskus vielä teen jonkun tietyn roolityön. Minna Canthin Anna-Liisan rooli olisi äärimmäisen kiinnostava alkuperäistekstinä. Tai miksei sen voisi adaptoida nykypäivään.  

Kirjoitatko itse?


Joskus nuorempana kirjoitin todella paljon. Teini-ikäisenä raapustin pari näytelmätekstiä, mutta viime vuosina en ole kokenut paloa siihen. Olen niin kriittinen omista jutuistani ja tarkka kielestä ja siitä, että se omanlainen nokkeluus olisi siellä läsnä. Kirjoittamisessa menee niin kauan, että en senkään takia ole siihen ryhtynyt.

Kumman valitset, draaman vai komedian?


Teatterissa katson mieluummin draamaa ja myös teatterintekijänä saan siitä enemmän. Pidän siitä, että esityksestä on jotain keskusteltavaa jälkeenpäin.  Draamassa on erilaisia tasoja ja kerroksia, se on kiinnostavampaa katsottavaa. Draama ei ole hyvää, jos siinä ei ole jotain koomista – ranteet auki -draama on kyllästyttävää.

Välillä on farssin aika. Joskus haluan mennä nauramaan ja nauttimaan siitä, ettei tarvitse kauheasti ajatella. Farssin tekeminen on todella vaativaa. Näyttelin Mustion kesäteatterin Täydellinen tätini -farssissa kesällä 2013. Se oli kivaa mutta vaikeaa. Hulluttelu ei onnistu ellei työtä tee todella tarkasti. Arvostan hyviä farssinäyttelijöitä, he tekevät hirveän hienoa duunia.

Mikä hiljattain näkemäsi esitys on jäänyt mieleesi?


Kävin katsomassa Häiriötekijän elokuvaversion, se oli hyvä komedia. Olen nähnyt myös teatteriversion kahdesti. Teatteriesityksen muisto elokuvaa katsoessa sävähdytti, koska se oli elokuvaa paljon hurjempi. Teatteriversiossa oli tosi raskaita aihioita, jotka eivät olleet päässeet elokuvaan. Leffaan oli otettu hauskat jutut. Siitä oli selvästi haluttu tehdä komedia, vaikka oli mukana pari ällöttävääkin juttua.

Näyttelemisessä ei Vilman mielestä ole vain yhtä parasta asiaa.
Kuva © Heidi Myllyniemi


Mikä näyttelemisessä on palkitsevinta?


Ei ole yhtä parasta asiaa, esimerkiksi se kun saa tuoreen käsikirjoituksen tai kun ensi-ilta on mennyt hienosti, vaikka tietenkin ne ovat todella hienoja hetkiä. Aina kun teen mitä tahansa aiheeseen liittyvää, se on silloin parasta. Hienointa on se mitä työ kokonaisuudessaan ilmentää.

Harjoituskauden puolessa välissä on yleensä olemassa yksi vittumainen juttu, joka ei vaan mene. Sitä katsotaan eri kulmista, funtsataan, ja sen onnistuminen on koko ajan tosi lähellä, mutta jostain syystä se ei vaan mene. On äärimmäisen tyydyttävä hetki, kun tapahtuu maailman pienin ’klik’, ja juttu osuu kohdalleen. Tuo ’klik’ voi tapahtua myös esityskaudella

Näyttelijä ei työpäivän jälkeen pääse työstä irti vaan se on prosessi, ja karuselli pyörii päässä jatkuvasti, varsinkin treenikaudella. Siksi varmaan nukun huonosti kun siellä rullaa koko ajan joku juttu. Mutta pidän tästä työstä niin paljon, koska tämä on myös ajatustyötä.

Mikä näyttelemisessä on haastavinta?


Vaikeudet ovat vaihtelevia produktiosta, hahmosta ja omasta mielentilasta riippuen. Joku kohta on hankala eikä millään loksahda kohdalleen, kollega tai itse ei saa kiinni mistään. Onhan näitä. Asiaan voi vaikuttaa itsekin. Jos pidättelee ja himmailee eikä suostu heittäytymään hetkeen, työ on silloin tuskallista.

Krapulassa näytteleminen on vaikeaa eikä siitä seuraa mitään hyvää. Sen takia en juo edellisenä iltana alkoholia, jos tiedän että seuraavana päivänä on harjoitukset tai esitys. Hatunnosto niille, jotka tekevät hyvää duunia darrassa.

Miten rentoudut?


Opettelin joutessani kutomaan YouTuben avulla. Olen aina kovilla kierroksilla, mutta kutoessa pääsee levähtämään. Silloin en mieti paljon mitään ja joku tv-ohjelma, vaikka Sons of Anarchy, voi pyöriä sivussa. Pidän eniten kantapään tekemisestä, koska siinä on jotain ratkaistavaa. Pelkän suoran vetäminen on tylsää.

Olit viimeksi mukana Ylioppilasteatterin Katoamistempussa. Kerro siitä.


Punaisena lankana toimi viihdemylly, missä esiintyivät performanssitaiteilija, vloggaaja ja taikuri. Esityksessä käsiteltiin paljon yksinäisyyttä ryhmässä ja perheiden sisäisiä ongelmia. Se oli jonkinlainen hyvän ja pahan taistelu.

Roolihenkilöni nimi oli Supersaatana, joka lyhennettiin Sisi:ksi. Supersaatana oli niin kauhea henkilö, että aluksi kyseenalaistin hänet, kunnes tapasin samantyyppisen ihmisen. Pahiksia on kaikkein kivoin ja kiinnostavin tehdä, koska kukaan ei ole vain paha. Siellä on aina muitakin kerroksia.

Se oli pitkähkö prosessi, mutta siitä tuli hyvä juttu. Kaikkien kanssa oli mahtava tehdä töitä. Meillä oli hieno ensemble ja sekä Henkka Hyökyvirran tekemä, käsittämättömän upea musiikkimaisema. Ohjauksesta vastasi ansiokkaasti Kiia Laine.

Mitä seuraavaksi on tulossa?


Perustimme keväällä 2015 naisten taiteilijakollektiivin ’Ensemble Sielutar’. Produktiomme ’Sanoja joita et haluaisi kuulla’ on esitetty kahdesti: kantaesitys oli Helsinki-päivänä Kallion kirjaston kupolisalissa ja Art Goes Kapakassa estradina toimi Ravintola Kosmos. Mietimme esitämmekö sitä myös pikkujoulukaudella vai kehittelemmekö jonkun uuden esityksen.  

Mistä ’Sanoja joita et haluaisi kuulla’ kertoo?


Se on esittämäni monologi, joka perustuu kuvataiteilija Nanna Suden nuoruuden päiväkirjoihin ja runoihin, joita hän on kirjoittanut opiskeluaikanaan. Tekstit on valikoitu ja järjestelty kokonaisuudeksi, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Dramaturgia on tehty yhdessä Sanna Paula Mäkelän kanssa ja hän vastaa myös ohjauksesta. Musiikki on Vuokko Hovatan käsialaa.

Vilma Ensemble Sieluttaren monologissa Sanoja joita et haluaisi kuulla.
Kuva © Charlotta Boucht

Mikä näyttelemisessä kiehtoo?


Haluan välittää tarinoita ja samalla herättää ajatuksia ja tunteita. On siinä kai myös jotain narsistista. En ole koskaan tavannut näyttelijää, jolla ei olisi narsistisia piirteitä.

Näytteleminen on minun maailmanparannustyötäni. Näyttämöllä esitettävät asiat pitää tehdä näkyväksi, jotta ihmiset tarkastelisivat itseään ja elämäänsä ja sitä mikä yhteiskunnassa ja maailmassa kulloinkin on pinnassa. Näyttelijän ja teatterin tehtävä on heijastella tätä päivää, ei pyytää anteeksi keneltäkään.



Ei kommentteja: