sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Esikoiskirjailija, käsikirjoittaja Lasse Nousiainen

”Komediassa täytyy olla rohkea. Ja tietysti aina heikomman puolella.”


Osallistuin Konttaava koomikko -kirjan lämminhenkisiin julkaisubileisiin tammikuussa 2017. Seuraavana iltapäivänä esikoiskirjailija Lasse Nousiainen odottaa edessään olevan teen jäähtyvän. ”Hyvä fiilis, ehkä vähän rapsakka olo, meni aika myöhään.”

Esikoiskirjailija Lasse Nousiainen.
Kuvaaja: Carl Bergman

Mistä esikoiskirjasi Konttaava koomikko kertoo?


Se kertoo noin kolmekymppisestä koomikosta, joka kuolee ja syntyy uudestaan. Koomikko havainnoi vauvan kehossa perhe-elämää ja samaan aikaan yrittää muistella kuka hän entisessä elämässään oli. Kun kaikkivoipaisen miehen ajatukset ovat avuttoman taaperon kropassa, siitä aiheutuu monenlaista ristiriitaa.

Muistatko sen hetken kun päätit, että kirjoitat kirjan?


Jäin vuorotteluvapaalle Yleisradiosta ja muutin perheeni kanssa Moskovaan kesällä 2013. Siellä tiesin että tulen kirjoittamaan pitkää tekstiä. Vähitellen muodoksi hahmottui romaani. Aihe ei ollut selvillä alusta saakka. Ensimmäiset kuukaudet tein taustatyötä ja opiskelin itsekseni lisää komediakirjoittamista. Jonkin ajan päästä havahduin siihen, että minulla on kiinnostava aihe. Sellainen, jonka kanssa jaksan tehdä töitä niin kauan kun kirjan kirjoittaminen vaatii.

Mistä kirjan idea tuli?


Minua kiinnosti ulkopuolisuuden teema. Halusin jollain tapaa kirjoittaa siitä. Vaikka viihdyin Moskovassa, sinne muutto ei helpottanut ulkopuolisuuden tunnetta, jota olen silloin tällöin kokenut. Päinvastoin. Uusi ympäristö ja uusi kieli tarjosivat otollisen maaperän käsitellä aihepiiriä: ”Entäs jos koomikko syntyisi uudestaan? Mitä se ajattelisi, jos olisi vauvan kehossa?” Koti-isyys kahden pienen lapsen kanssa antoi oivan pohjan kirjoittaa vauva- ja lapsiarjesta. Ja viihdemaailma oli minulle tuttu aiemmista töistäni. Nämä kaksi maailmaa yhdistyivät luontevasti koomikossa, joka havainnoi perhe-elämää.

Kirjoititko kirjaa päivittäin?


Alussa potkin itseäni kirjoitusvimmaan. Olen tottunut radio- ja tv-hommissa tuottamaan tekstiä ns. virka-aikana eikä silloin ole aikaa writers blockeille tai luoville tauoille. Tein samaan tyyliin romaanikäsikirjoituksen kanssa. Alussa toinen lapsista oli vain osan viikosta tarhassa, ja minulla oli vähemmän aikaa kirjoittamiseen. Silloin hengailimme usein kaupungilla. Myöhemmin lasten ollessa päivisin tarhassa ja koulussa työaikaa oli enemmän.

Kun meillä kävi vieraita, kirjoittaminen taukosi turistioppaana toimimiseen, mikä oli hauskaa sekin. Myöhemmin tekstin ollessa pidemmällä jäin Moskovaan kun muu perhe lähti hiihtolomalle Suomeen. Silloin pystyin kirjoittamaan tarinan ehdoilla ja työskentelin öisinkin.

Kauanko kirjan ensimmäiseen versioon meni aikaa?


Karkeasti noin vuosi. Tein ensimmäisen version Moskovassa. Muutimme kesällä 2016 Brasiliaan, missä viimeistelin kirjan. Luulin moneen kertaan sen jo olevan valmis mutta työtä oli vielä paljon ja aina teki mieli hioa tekstiä lisää. Kokonaisuudessaan kirja valmistui kolmessa vuodessa. Välillä kirjoittamisessa oli toki taukoja.

Mikä oli ensireaktiosi kun kustannusyhtiöstä otettiin yhteyttä?


Onnenitku. Sain sähköpostia syksyllä 2015. Tammen kustannustoimittaja lähetti viestin, että teksti on hyvä. Tarkkaa sanamuotoa en muista. Yhteydenotto vahvisti sen, että olen tehnyt oikeita valintoja. Kun kirjoittaa kuukausia, jopa vuosia ilman mitään takuita siitä että tekstiä ikinä julkaistaan, niin välillä epäilee itseään. Positiivinen palaute antoi varmuuden että, jes, olen oikealla polulla. Varmuutta ei kustannussopimuksesta vielä tuolloin ollut. Se tehtiin keväällä 2016.

Kannen kuva: Jussi Karjalainen

Mikä kirjan kirjoittamisessa oli parasta?


Tehokkaasta työpäivästä jolloin saa paljon aikaan, tulee hyvä fiilis. Flow-tilan löytyminen on mahtavaa. On todella nautinnollista kun teksti kulkee. Ajattelen kirjoittamisena myös ihan vapaata kaupungilla kävelemistä, mietiskelyä ja sitä kun mieleen juolahtaa, mitä jollekin henkilölle pitää tapahtua. Sitä kirjoittaa päässäänkin, se ei tapahdu ainoastaan näppäimistön ääressä. Kai se on myös alitajunnan työskentelyä. Palojen napsahtaessa kohdalleen ja epämääräisyyden ja epäselvyyksien jälkeen tulee tunne, että juuri näin sen pitää mennä. Se on hienoa.

Päästessäsi flow-tilaan, kirjoitko niin kauan kun sitä riitti?


Painoin siihen asti kun lapset tulivat kotiin. Yritin jatkaa heti kun pystyin. Loppuvaiheessa kirjoitin iltaisinkin ja yöaikaan. Työ on paljon peruspuurtamista, mutta tykkään siitäkin. Kunnon flowta ei kovin usein tule. Harvinaisessa flow-tilassa on hyvä, jos pystyy jatkamaan kellosta huolimatta. Sen takia ihmiset hakeutuvat taiteilijaresidensseihin kirjoittamaan, että pystyvät menemään tekstin ehdoilla.

Mikä kirjan kirjoittamisessa oli vaikeinta?


Vaikeita hetkiä ovat ne kun teksti ei heti aamulla lähde etenemään ja tekisi mieli lukea uutisia ja tsekata sosiaalinen media. On vain pakko kirjoittaa, vaikka tulisikin huonompaa tekstiä. Tässä kirjassa vaikeinta oli ensimmäisen version jälkeisen palautteen saaminen. Lähetin tekstin kolmelle hyvälle ystävälleni. Olin tehnyt pitkään töitä tekstin kanssa ja siinä oli heidän mielestään silti paljon keskeneräisyyttä ja huonoja juttuja. Yksi ystävistäni toimi ateljeekriitikkona, hän on opiskellut kirjallisuutta, joten hänellä oli ammattitaitoa palautteen antamiseen. Aluksi olin hänelle vihainen kriittisistä palautteista ja vähän kiukuttelinkin. Hetken aikaa oli fiilis, että jatkanko tätä ollenkaan. Silloin piti pyöriä Moskovassa ja käydä vähän baareissakin. Asiaa sulateltuani ajattelin, että ehkä oikeasti pitää tehdä nämä muutokset.

Millaista oli työskennellä kustannustoimittajan kanssa?


Tosi hienoa ja hedelmällistä. Kävi hyvä tuuri. Kustannustoimittajaksi osui juuri minulle sopiva henkilö, jonka kanssa yhteistyö sujui erittäin hyvin. Sain sopivasti apua ja kriittistä palautetta. Koko ajan tuntui siltä, että Tammessa uskotaan minuun.

Halusin haastaa itseni pitkässä tekstissä, mikä kirkastui minulle vasta myöhemmin. Radio- ja tv-käsikirjoituksissa saattaa joskus käydä niin, että ohjaaja ymmärtää tekstin toisella tavalla ja tekee sketsin ihan eri suuntaan mitä käsikirjoittaja on ajatellut, jolloin alkuperäinen idea katoaa. Voi ohjaaja toki viedä sitä parempaankin suuntaan. Sama pätee näyttelijöihin.

Oli kiva testata pitkää tekstiä hyvässä ja pahassa. Kirjasta ei voi ”syyttää” ketään muuta kuin minua itseäni. Tein sen sellaiseksi kuin halusin ja tuntuu hyvältä etten joutunut tekemään väkisin mitään kompromisseja. Nyt harmittaisi jos pitäisi tehdä uusi versio ”näin olisin kirjoittanut, jos olisin saanut”. En tiedä onko sellaisia kirjailijakokemuksia. Toivottavasti ei.

Miten hallitsit pitkää tekstikokonaisuutta ja sait pysymään sen kasassa?


Tykkäsin tosin paljon kokonaisuuden hallitsemisesta. En kirjoittanut tekstiä kronologisesti. Käytin aluksi muistivihkoja – rakastan erityisesti mustia vahakantisia muistikirjoja, joissa on punainen reuna. Oli minulla keltaisia muistilappujakin. Kirjan perusidea on se, mitä koomikko ajattelee avuttoman lapsen kehossa ja kuinka hän havainnoi perhe-elämää ja ympäröivää maailmaa. Kirjoitin vihkoon erilaisia tunnistettavia tilanteita lapsiperhearjesta kuten neuvola, leikkipuiston hiekkalaatikko, lääkärin vastaanotto, 1v-synttärit... Niiden listaaminen helpotti kirjoittamista. Sitten vain kirjoitin ne auki.

Lapsiperhehavainnoinnin rinnalla kulkivat samaan aikaan koomikon mennyt elämä ja viihdemaailma. Koomikko yrittää muistella kuka hän oli ja miksi hän kuoli. Word-tiedostossa siirtelin palasten järjestystä. Sain kiksit siitä kun palaset loksahtelivat kohdalleen. Vähitellen siitä alkoi kehittyä kaari. Ensimmäisen version jälkeen oli helppo hoksata että ”tuohon väliin tulee vielä tuo”. Mukaan tuli käänteitä ja yllätyksiä, joita en alun perin ollut ajatellut. Koomikon entinen elämä kirjoittautui matkan aikana.

Eräs kirjailija (en nyt muista kuka) kertoi jättävänsä tekstin edellisenä päivänä nk. cliffhanger-kohtaan, josta seuraavana päivänä on helppo jatkaa.


Yritin tehdä samoin. Päätin mistä olisi hyvä jatkaa seuraavana päivänä ja jätin sen kehittymään. Lähtiessäni kirjoittamaan kokonaista lukua luonnostelin ensin ranskalaisilla viivoilla suunnilleen mitä siinä tapahtuu. Oli turvallisempi palata tekstin pariin, kun illan aikana alitajunta oli päässyt valloilleen. Jos ei ole suunnitellut etukäteen mitään, seuraava aamu on vaikeampi.

Oliko sinulla kirjoitusprosessissa muita ässiä hihassa?


Kirjassa oli ydinkuva, johon palasin aina. Konttaava koomikko makoilee vauvan kehossa mustalla karvalankamatolla. Käynnissä on juhlat. Sohvalla istuu kaksi naista, jotka ovat lopullisen kirjan sivuhenkilöitä. Koomikko katselee naisia. Mitä hän ajattelee kauniista naisista kun hän aikuisen koomikkomiehen mielellä varustettuna makaa lattialla, eikä pääse liikkumaan? Mitä hän ajattelee ympäristöstä, sukulaisista? Ydinkuvan avulla pystyin palauttamaan mieleen mistä kirja todella kertoo.

Kirjoitat muutakin kuin kirjoja. Missä ja mitä olet kirjoittanut?


Aloitin vuonna 2003 Yleisradiossa, Radioviihteen osaamiskeskuksessa, joka toimi Radioteatterin kyljessä. Samaan aikaan kun tein Radio Suomelle juttuja, tein töitä myös YleX:lle. Kirjoitin Radio Suomeen pienoiskuunnelmia ajankohtaisista aiheista, seassa oli poliittista satiiriakin. Perhe Kärkinen, jossa olin yhtenä käsikirjoittajana, oli todella kuunneltu ohjelma Radio Suomen lauantaiaamuissa ja minulle tärkeä kirjoittajakoulu. YleX:lle tein 2004-2005 huumoriohjelmaa Kromosomi X, jossa olin kirjoittajana sekä näyttelijänä. Muita tekijöitä olivat lisäksi mm. Marja Hintikka, Jenny Lehtinen sekä hyvä ystäväni Tero Salenius. Teron kanssa on tehty muutakin huumoripitoista, kuten YleX:n Keskusradiota 2006-2008 sekä Radio Millenniumia 2009-2011.

Kun radioviihdettä valitettavasti alettiin vähentää, siirryin luontevasti käsikirjoittamaan tv-ohjelmia. Olin aiemmin opiskellut tv-ilmaisua ja käsikirjoittamista. Radio Millenniumia tehtiin pari vuotta myös televisioon ja yksi tuotantokausi Yle Areenaan. Välillä ”harhauduin” huumorin poluilta tekemään sekalaisia viihdeohjelmakäsikirjoituksia, mm. perheviihdettä. Ylen ohjelmista Nenäpäivä on ollut minulle tärkein. Nenäpäivä on minulle merkittävä hyväntekeväisyysaspektin takia, on mahtavaa yhdistää huumori ja auttaminen. Sketsien lisäksi olen käsikirjoittanut myös itse show:ta.

Komedialla on vahva rooli työssäsi käsikirjoittajana. Miten löysit sen?


Se on varmaan löytänyt minut vuosien varrella. Taustalla piillee hieman vinksahtanut ja ironinen tapani ajatella. Minusta piti tulla rokkitähti, se oli plan A. Opiskellessani kansanopistossa radiotyötä kuvittelin voivani tehdä jääkiekkoselostajan hommia. Eräässä työharjoittelupaikassa tajusin, että se ei ole kuitenkaan minun juttuni. Ammattikorkeakoulun radio- ja tv-ilmaisuopinnoissa homma kääntyi vähitellen niin, että halusin nyrjäyttää asiat päälaelleen.

Muistan kun harjoittelimme tv-studiossa monikameraohjausta. Jotkut halusivat treenata vakavasti uutisten lukemista. Koulutukseen liittyi maskeeraukseen liittyviä opintoja, joissa meille oli näytetty tekoverta. Kun esitin asiantuntijavierasta leikkiuutisissa, puraisin suussani olleen tekoverikapselin rikki. Muistan erityisesti uutistenlukijan suuttuneen sillä hän halusi itselleen uutistilanteesta asiallisen demon. Uutistenlukijana toiminut luokkakaverini on sittemmin tullut tutuksi MTV:n uutisankkurina. Terveisiä vaan sinne uutismaailmaan ja kaikkea hyvää!

"Huumorilla saa ja pitää ottaa kantaa."
Kuvaaja: Carl Bergman

Mikä komiikassa kiehtoo?


Tarinankerronta on kiehtonut minua aina. Tein lapsena c-kasettimankalla omia radiojuttuja ja keksin tarinoita takapenkillä pitkillä automatkoilla. Viihdemaailmakin on aina kiinnostanut.

Jo kauan minua on houkuttanut ajatus ’entäs jos’? Se on varmaan yksi syy siihen, miksi komedia kiehtoo. Siinä katsotaan asioita eri kantilta, käännetään asioita päälaelleen, yllätetään. Vaikka nauran myös turhanpäiväisille hokemille tai kaksimielisille vitseille, olen sitä koulukuntaa, että huumorilla saa ja pitää ottaa kantaa. Ettei tehdä vaan turhaa hömppää – vaikka monesti se siltä saattaa näyttääkin.

Komedia on joskus vallitsevien totuuksien kyseenalaistamista. Jos luonteenpiirteenä on, että haluaa kyseenalaistaa ja katsoa asioita eri tavalla, komedian tekeminen ammattina on luonteva valinta.

Millaisen huumorin katsomisesta nautit erityisesti?


Monty Python on erittäin kova. Pythonit ovat tehneet vaikka mitä hauskaa ja muut ovat tehneet perässä. Sitä kuinka rohkeita ja edistyksellisiä he ovat olleet aikoinaan, ei välttämättä ymmärretä nykyään. Komediassa täytyy olla rohkea. Ja tietysti aina heikomman puolella.

Pidän paljon hyvästä tilannekomiikasta. Tykkään myös komediasarjoja katsoessa miettiä ja bongata, mitä komediatyökaluja on hyödynnetty. On hauskaa todeta, että tuossa käännettiin asia päälaelleen, tuossa liioiteltiin ja tuossa yhdistettiin kaksi tuttua asiaa uudella, yllättävällä tavalla. Rakastan juttuja, joissa viitataan nerokkaasti johonkin aiempaan petaukseen. Kirjoittaessa en analysoi mitään, ainakaan alussa, työkalut tulevat selkäytimestä. Ne kannattaa tietää, mutta kirjoittaessa pitää antaa mennä vapaasti. 

Mille voi ja saa nauraa?


Käsikirjoittajakollegoiden kanssa on puhuttu oman sisäisen sensorin nujertamisesta. Sen lisäksi että muut saattavat yrittää vaientaa humoristeja, jokaisella on oman pään sisällä tyyppi joka toitottaa, että tälle ei saa nauraa. Mielestäni melkein kaikelle pitää voida nauraa ja kaikkein eniten itselle, se on tosi tärkeää. Kun huomaa oman naurettavuutensa, sillä pääsee pitkälle.

Mistä kumpuavat sketsien ideat?


Radio-ohjelmia tehdessä juttuja täytyi saada aikaan viikoittain, jolloin oli selkeästi tietyssä moodissa. Siihen moodiin piti virittäytyä ja sen ollessa päällä tuntosarvet olivat valmiudessa mm. ympäristön havainnoimiseen. Lehtiä lukiessa mietin mitä artikkeleista saisi väännettyä. Muistivihkossa ja kännykän muistiinpanoissa oli aina jonkun verran juttuja valmiina mennessäni koneen ääreen. Kun ei ole muutamaan vuoteen ollut viikoittaista deadlinea, ei välttämättä tarvitsisi kerätä ideoita. Kirjoitan kuitenkin edelleen ylös näkemiäni kommelluksia ja hauskoja tarinoita. Ja niin kivaa kuin sketsien kirjoittaminen onkin, siitä moodista on hyvä olla välillä lomalla.

Miten kuvailisit itseäsi kirjoittajana?


Kirjoittamisessa nautinnollista on kun tekstin saa kulkemaan. En ota stressiä siitä, jos heti ei synny timanttia. Tekstiä voi aina editoida eikä minua haittaa kirjoittaa uudestaan. Kun olen päässyt eroon sisäisestä sensorista, olen aika estoton kirjoittaja. Sitten muokkaan tekstin muille toimivaksi: ajatus pitää kirkastaa, jotta yleisö tajuaa sen. Ajattelen mielelläni yleisöä ja kohderyhmää kenelle kirjoitan. Olen halukas kirjoittamaan suurillekin yleisöille, mikä ei välttämättä ole helppoa.

Vaikka olen kirjoittanut vuosia radiolle ja tv:seen ja samaan aikaan mm. näytellyt ja tehnyt vähän tuottamistakin, kunnon kirjoittajaidentiteetti alkoi vahvistua vasta Moskovassa. Tiedä sitten vaikuttiko Moskovan loistava kulttuurihistoria. Kaupunki on täynnä klassikkokirjailijoiden koteja, museoita ja patsaita. Monia venäläisten romaaniklassikoiden henkilöitä on sijoitettu seikkailemaan Moskovaan. Niissä kulttuurimaisemissa tuli vietettyä aikaa.

Millaisin silmin havainnoit maailmaa?


Näen luontaisesti monien asioiden absurdiuden ja ironisuuden. Yritän kyllä kovasti katsoa optimistisesti ja lempeästi. Olen tarkkailijaluonne enkä halua porukan ensimmäisenä mennä säätämään. Minulle sopii paremmin jäädä katsomaan miten hommat etenevät. Siinä taustalla ehtii mainiosti seurata kaikkea koomista.

Mitä kirjoitat seuraavaksi?


Lähden pian takaisin Brasiliaan ja alan selailla siellä muistivihkoja. Suunnitelmissa on yksi pitkä teksti, jota kehittelin nyt vuodenvaihteessa myös Moskovassa, jossa kävin lomailemassa vanhoissa kotimaisemissa. Katsotaan miten palaset loksahtavat kohdalleen.

Ei kommentteja: