perjantai 15. helmikuuta 2013

Kyllä siinä kesti!

Odotan bussia. Editseni kävelee vanhempi herrasmies taluttaen bulldoggia, jolle taatusti maistuu kuivamuona yltäkylläisillä ruuan”tähteillä” ryyditettynä – suoraan posliinilautaselta hotkittuna. Matka taittuu arvokkaasti ja sellaisella vauhdilla, joka sopii oivallisesti vanhemmalle herrasmiehelle ja hänen bulldoggilleen. Tietämättä varmasti onko mies koiran isäntä, annan itselleni kuitenkin luvan olettaa näin tarkastellessani vuorotellen molempien naamatauluja.

Nelijalkaiselle kaverille on puettu vartaloa nuoleva villapaita. Kuvittelenko vain, vai eikö piski haluaisi, että sen paitaa tapitetaan? En halua sisäisen hymyni muuttuvan kokovartalokäkätykseksi kuvitellessani miehen ujuttamassa lemmikkinsä käpäliä hihoihin. Kummankohan kärsivällisyyttä siinä koetellaan enemmän?

Isäntä käyskentelee edellä. Miehen ja koiran välissä on muutama metri löysää hihnaa. Bulldoggi yrittää kaikin koiravoimin nostaa käpäläänsä. Mitään ei tapahdu. Uudestaan. Se luovuttaa ja nostaa katseensa kohti isäntää. ”Ei tästä tule lasta eikä paskaa”, se pohtii itsekseen. Hä? Ei eläimet mitään pohdi. Ei kai sitten.

Mies pitää käsiään selän takana, kuin mittailisi hehtaarisia tiluksiaan.  Talutushihna muuttuu maata laahaavasta lötköstä kireäksi pyykkinaruksi. Koiran katse pysyy tiukasti talutushihnan toisessa päässä. ”Mayday mayday! Vilkaisepa tänne, vanha kurppa”, se ajattelee. Ei eläimet…! Joo joo. Hurtta ei pysty ottamaan askeltakaan. Ei mihinkään päin. Lopulta tapahtuu väistämätön: se mätkähtää kyljelleen. Se makaa siinä sillä kaikella bulldoggin ylpeydellä, mitä jäljellä on. Isäntä jatkaa askeltamista ja päivittelee itsekseen maitolitran hintaa – tai mitä minä vanhempien herrasmiesten aivoituksista tiedän. Lemmikkinsä senhetkistä horisontaalista asentoa hän ei ainakaan pohdi.

Isännän vetäistessä hihnasta bulldoggi raahautuu maassa puolisen metriä. Toisella vetäisyhetkellä mies tajuaa että kaikki ei ole normaalilla tolalla. Hän katsahtaa taakseen, näkee koiransa makaavan kylkiasennossa ja lampsii se luo. Jos koirat puhuisivat, niin nyt jos koskaan tämä olosuhteiden uhri huutaisi, että äkkiä nyt, ettei koko maailma nää. Isäntä tarkastelee lemmikkiään ja toteaa sen ainakin olevan elävien kirjoissa. Sitten hän tarttuu yhteen käpälään ja laittaa sen sinne minne se kuuluu: omaan hihaansa. Bulldoggi kompuroi ylös neljälle jalalle. Vihdoinkin! Mikä siinä kesti? Arvokkaasti taittuva eteneminen voi jatkua. 

Ei kommentteja: