Ohjaaja-käsikirjoittaja Antti Heikki Pesonen

”Naiivia tulevaisuudenuskoa on pakko olla”

Antti Heikki Pesonen sai parhaan käsikirjoituksen Jussin ensimmäisestä pitkästä elokuvastaan Päin seinää, jonka ensi-ilta oli 26.12.2014. Myös hänen lyhytelokuvansa Korsoteoria (2012) on saanut useita palkintoja Suomessa sekä ulkomailla.

Antti Heikki Pesonen.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy

Millaista on ollut aika Päin seinää ensi-illan jälkeen?

Positiivista, erityisesti siinä mielessä, että jos minulla olisi taipumusta alkoholi- tai muuhun päihdeongelmaan ne olisivat jo puhjenneet.

Mikä sinulle on jäänyt päällimmäisenä mieleen Päin seinää kuvauksista?

Jatkuva shokkitila, joka oli hyvin hämmentävä. Alitajunta teki tepposet ja pisti sellaiseen vireystilaan, jota en ollut ollenkaan odottanut. Nukuin joka yö kahden tunnin pätkän, jonka jälkeen heräsin tunniksi miettimään jotain leffan ongelmakohtaa. Sitten nukahdin uudestaan. Kahden tunnin päästä sama juttu alkoi alusta.

Joku narsistinen persoonallisuushäiriö ehkä auttaisi nauttimaan estottomasti siitä, että saa olla koko homman pomo. Minulle siitä nauttiminen on aika vaikeaa. Vaikka olen ollut paljon kuvauksissa, tehnyt lyhytelokuvaa ja telkkaria, tällä kertaa se oli kymmenen kertaa omituisempaa ja shokeeraavampaa. Kun jälkeenpäin kysyin ihmisiltä, vaikutinko oudolta tai paniikissa olevalta, kaikki sanoivat että ei, vaikutit ihan normaalilta. Päänsisäinen myrsky ei aina välity kaikille.

Jos ei olisi käynyt niin hyvä tsägä, että lyhärini menestyi, minkä myötä sain tietyn luoton, olisi saattanut olla hyvin vaikea lunastettua ihmisten luottamus osaamiseeni. Elokuvanteko on niin subjektiivista, että kukaan ei tiedä ovatko ratkaisut jotka tehdään, hyviä. Jos ratkaisut tekevään ihmiseen ei löydy luottamusta, koko korttitalo sortuu.

Kuinka paljon elokuvien tekoon liittyy ongelmanratkaisua?

Minun näkemykseni mukaan elokuvanteko on pelkästään ongelmien ratkaisua. Koko ajan tapahtuu pieniä ja isoja asioita, joita ei pysty ennustamaan ja ne pitää pystyä ratkaisemaan siinä hetkessä. Se on käytännön elokuvatyötä.

Making of Päin seinää. Valmistautumista tappelukohtaukseen.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy

Anna esimerkki ongelmanratkaisusta Päin seinää -elokuvassa

Kuvasimme teinien tappelukohtausta peltoaukealla. Aina kun tapellaan, siihen menee enemmän aikaa kuin muiden kohtausten tekemiseen, koska tarvitaan stunt-työtä ja varovaisuutta. Olimme kuvanneet puolet kohtauksesta ja kaikki sujui hyvin, kunnes alkoi kaatosade. Alkupuoli materiaalista ei täsmännyt sen jälkeen kuvattuun, koska siinä ei satanut vettä. Jouduimme miettimään odotetaanko sateen loppumista vai kuvataanko alku uudestaan.

Kävin nopeasti kaikki skenaariot läpi, päädyin siihen, että alkupuoli kuvataan uudestaan ja toivoin että se olisi oikea ratkaisu. Kenelläkään siinä ryhmässä ei ollut tietoa siitä oliko valintani hyvä vai huono – se selvisi valmiista materiaalista. Toisaalta jää ikuiseksi arvoitukseksi olisiko kohtauksesta tullut parempi, jos se olisikin toteutettu toisin.

Kuinka kauan kirjoitit Päin seinää -elokuvaa?

Aloitin sen keväällä 2012. Yhteensä kirjoittamiseen meni puolisen vuotta. Ensimmäinen aukikirjoitettu versio oli valmis kolmessa kuukaudessa. Siitä kolmen kuukauden päästä sain tehtyä version, jonka lähetin ulkopuolisille luettavaksi.

Käsikirjoitus tuli aika nopeasti lihaksi?

Jokaista tekstiä kirjoittaa tietämättään koko elämänsä. Tässäkin pätee klassinen sanonta siitä, että elokuvakäsikirjoitukset eivät koskaan valmistu vaan ne hylätään jossain vaiheessa kun ei enää ole aikaa, tahtoa tai voimia kirjoittaa niitä.

Oliko tarina valmiina päässäsi ennen kirjoittamista?

Mielikuva monista hahmoista oli varma. Itselläni on pitkälle aikuisikään ollut vääriä luuloja ylivertaisesta auteur-tekijästä, jolla on sekunnissa koko elokuvan tai tv-sarjan koko kaari mielessään. Mutta se on epäinhimillistä. Riittää että on olemassa joitain palikoita ja tietää miten niitä kannattaa käyttää. Katsoo mitä hahmot tahtovat ja mihin päin ne alkavat orgaanisesti kehittyä. Loppu on sitä, että pystyy hallitsemaan omaa epävarmuuttaan ja pelkoaan siitä että epäonnistuu.

Eräässä haastattelussa sanoit, että luit lapsena paljon sarjakuvia ja kuvailit itseäsi epäonnistuneeksi sarjakuvapiirtäjäksi. Millaisia tv-ohjelmia muistat lapsuudesta tai nuoruudesta?

Kun olin lapsi, tv:stä tuli Sergio Leonen spagettiwesterneitä ja muistan kiinnittäneeni huomiota niihin. Teini-iän kynnyksellä, ollessani ehkä 12-13, Yleisradio näytti Hayao Miyazakin Porco Rosson ja lapsille suunnatun Totoro-animen. Nämä kaksi anime-leffaa jäivät televisiosta tosi vahvasti mieleen.

Tv-sarjat löysin oikeastaan vasta päälle parikymppisenä. Tällä hetkellä on parikin, joihin olen koukussa: Game of Thrones ja True Detective. Fanitan suuresti myös Breaking Bad -sarjaa. Viimeksi katsoin HBO:n neljäosaisen minisarjan Olive Kittridge, joka jätti aika syvän vaikutuksen.

Kulkevatko ohjaaminen ja käsikirjoittaminen sinulla käsi kädessä?

Aloin kirjoittaa vasta koulussa. Ohjaaminen oli se mihin tähtäsin, ja sivutuotteena huomasin nauttivani kirjoittamisesta. Silloisessa Taideteollisessa korkeakoulussa tehtiin 5-15–minuuttisia lyhytelokuvia tai yksittäisiä kohtauksia, jolloin kirjoittaminen oli nautinnollista, koska se käsitti vain muutaman liuskan tekstiä. Siinä ei ollut samaa tekstin tuottamisen painolastia, mikä liittyy jatkuvajuoniseen tv-sarjaan tai pitkään elokuvaan. Ei ole enää kevyttä, kun pitää tuottaa yli 30 liuskaa tekstiä – siinä vaiheessa pitää olla tietty rutiini. Työmäisyys astuu kuvaan, kun materiaalia tarvitaan satoja liuskoja. Tai sitten olen vain tehnyt lyhyempien tekstien kirjoittamisesta päässäni valheellisen ruusuista, tiedä näistä sitten.

Olisitko käsikirjoittaja-ohjaaja, jos et olisi päässyt kouluun?

Olen miettinyt tuota monesti. En koskaan harrastanut elokuvantekoa missään kaveriporukassa. Katsoin elokuvia ja kuvittelin omassa päässä millaisia omat elokuvani voisivat olla. Koulu tarjosi konkreettisen tavan toteuttaa jotain ihan oikeasti. Jos en olisi päässyt kouluun, en osaa sanoa, olisinko jatkanut taistelua vai olisinko päätynyt postinkantajaksi. Ehkä siellä vaihtoehtoisessa universumissa olisin yhtä onnellinen tai jopa onnellisempi kuin nyt. Ikinä ei voi tietää.

Making of Päin seinää.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy

Teitkö opiskelujen ohessa töitä?

En halunnut tuolloin apulaisohjata – tai minulla ei mielestäni ollut kykyjä siihen, mikä on outoa, koska jälkeenpäin kaikki ovat puhuneet siitä miten järjestelmällinen osaan olla. Syystä tai toisesta se ei ollut minun juttuni, joten tein siivouskeikkaa, hanttihommia ja varastoduuneja. Jälkeenpäin ajatellen se oli varmaan positiivinen asia, koska kaikki mitä näkee muusta elämästä auttaa tässä ammatissa.

Maisterivaiheessa tein paljon leffahommia valo- ja puomimiehenä oman koulun – ja muidenkin koulujen – harjoitteluprojekteissa. Jossain vaiheessa pääsin Ylelle harjoittelijaksi kolmeksi kuukaudeksi, jolloin luin 3000 sivua käsikirjoituksia Yle Draamalla ja kommentoin niitä. No joo, eihän kukaan parikymppiseltä harjoittelijalta halua dramaturgista palautetta. Olin lisäksi kuukauden Tampereella TV2:sen maalaissarjoissa tekemässä kamerarataa ja roudaamassa sekä asentamassa valoja. Vaikka niin sanotut oikeat elokuvatuotannot jäivät näkemättä, niin näin varmaan keskivertoa enemmän käytännön hommaa.

Mitä opit opiskelijatuotannoista?

Aika usein opiskelijatuotannoissa ei tehty päätöksiä ja päivä saattoi olla siinä vaiheessa kestänyt 22 tuntia. Päähavaintoni oli se, että ihan sama päättääkö oikein vai väärin, mutta on päätettävä jotain. On pakko mennä eteenpäin. Homma hajoaa käsiin, jos alkaa pelkäämään päättämistä. Tehtyjä päätöksiä ehtii kyllä katua loppuelämänsä, mutta koneiston on pysyttävä käynnissä.

Miten hahmottelet tarinaa ennen aukikirjoittamista?

Kirjoitan käsin ideavihkoon sensuroimattomasti kohtaus- ja hahmoideoita ja yksittäisiä havaintoja ranskalaisilla viivoilla tai joskus pidemmillä kappaleilla. Kirjoitan sitä niin kauan kun on tarvis, joitakin viikkoja tai kuukausia. Sen jälkeen kirjoitan numeroidun kohtausluettelon, josta käy ilmi jokaisen kohtauksen funktio. Siitä näen hyvin helposti koko jutun rakenteen. Sitten alan kirjoittaa sitä auki.

Milloin kirjoitat?

Aiempina vuosina minulla oli monesti tapana kirjoittaa vain öisin. Nyt kun ikää on tullut, saatan joskus yksinkertaisesti nukahtaa näppäimistölle. Yleensä aloitan myöhään aamupäivällä tai aikaisin iltapäivällä ja kirjoitan kuuteen-seitsemään asti illalla. Ei mitään yhdeksästä viiteen meininkiä, mutta koska elämäntilannekin on muuttunut niin tunnit ovat nykyään hieman normaalimmat.

Kirjoitatko joka päivä?

Pyrin kirjoittamaan viitenä päivänä viikossa. Joskus saan sinä aikana tehtyä vain yhden kohtauksen. Toisinaan taas kirjoitan 20 sivua yhdessä päivässä ja pidän loppuviikon vapaata. Yleensä pääsen deadlineen mennessä sovittuun liuskamäärään.

Miten suhtaudut deadlineen?

Jos deadlinea ei ole, teen sen itselleni. Sovin itseni kanssa, että johonkin tiettyyn päivään mennessä minun pitää saada työn alla oleva versio valmiiksi. Noin kaksi viikkoa ennen sitä käynnistyy kehossa paniikinomainen hormonimyrsky, joka pakottaa alitajunnan tuottamaan materiaalia. Deadline on olemassa myös sen takia, että minun ei tarvitse määritellä kuinka monta sivua pitää kirjoittaa per päivä, vaan että tiettyyn päivään mennessä minulla on ne sivut valmiina.

Pilkotko kirjoitustyötä pienempiin osiin?

Pilkon sen helpommin hahmotettaviin sivumääriin tai kokonaisuuksiin. Esimerkiksi Päin seinää -elokuvassa se oli 15 liuskaa, joka tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin 15 minuuttia elokuvaa. Haaveilen kuitenkin siitä, että veisin tietokoneen puistoon ja kuin vahingossa kirjoittaisin kahdessa viikossa pitkän leffan. Toisaalta puistossa alkaisi kuitenkin sataa rakeita.

Making of Päin seinää.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy 

Minkä verran kysyt muiden mielipiteitä?

Monesti mietin minkälaisia jutuista tulisi, jos en kysyisi kenenkään mielipidettä. Että olisivatko ne parempia tai huonompia. Elokuvanteko, tai yleisesti taiteen tekeminen on usein aika yksinäistä puuhaa ja siinä kaipaa kumppania, jonka kanssa pallotella asioita. Suuri pettymys on, jos sellaista ihmistä ei löydy.

Päin seinää -elokuvan leikkausprosessissa se näytettiin noin 50 ihmiselle. Siinä sai aika ison kirjon mielipiteitä. Kun monet ihmiset vilpittömästi tarjoavat omaa palautettaan, siitä tulee aika kuluttavaa ja raskasta. Itsekin olen aika kriittinen enkä pidä omista jutuistani vaan yleensä näen niissä pikemmin virheitä kuin mitään positiivista. Joskus tulee sellainen olo, että jospa tämän voisikin tehdä niin ettei puhuisi puoleen vuoteen kenenkään muun kuin leikkaajan kanssa. Puhtaasti itsekkäisitä syistä se saattaisi olla vähemmän kuluttavaa.

Mikä työssäsi on haastavinta?

Pitää olla aika vahva minäkuva ja tietää kuka on. Itsensä joutuu kohtaamaan koko ajan, koska palautetta ja kyseenalaistamista tulee siitä mitä on tekemässä. Kun keskustellaan asiasta mikä edustaa minua, tarkoittaa se monille ainakin alitajuisesti, että oikeastaan keskustellaankin minusta. Yksi keino sudenkuoppien välttämiseen on, ettei samastu liikaa omaan juttuunsa, mutta toisaalta on kuitenkin pakko samastua, jotta pystyy tekemään työtään. Tasapainon löytäminen on välillä hankalaa.

Mikä työssäsi on palkitsevinta?

Kun tein varastolla kahdeksan tunnin päiviä, työ jatkui samanlaisena päivästä toiseen. Taiteen ja teosten tekemisessä on se hieno juttu, että ne valmistuvat, niissä on alku ja loppu. Niitä ei enää ikinä tarvitse tehdä uudestaan.

Mutta esimerkiksi kun seisoin pellon laidalla kaatosateessa ja piti kertoa 50:lle ihmiselle mitä tässä seuraavaksi tehdään, tuli mieleen, että eivät ne varastohommat loppupeleissä hullumpia olleet. Sellaisina hetkinä joku muu työ tuntuu mukavalta.

Oletko joskus miettinyt tekeväsi jotain muuta?

Vakavasti ottaen olen miettinyt tekeväni jotain ruumiillista. Ettei tarvitsisi ajatella työtä enää kahdeksan tunnin jälkeen. Kun stressikynnys ylittyy niin mietin, mitä jos palaisin varastoon tai hakisin esimerkiksi postin lajittelulinjalle. Se olisi helpottava vastakohta freelancer-taiteilijan jatkuvaan epävarmuuteen.

Mikä työssäsi kiehtoo?

Sama asia mikä pelottaa: epävarmuus ja haasteellisuus. Yhtä paljon kun se laukaisee pelkohormoneja niin onnistuessaan se laukaisee kaksin verroin mielihyvähormoneja. Siinä on sellainen jännä kaksinaisuus, että sama asia mitä pelkää on myös se mistä saa paljon nautintoa.

Making of Päin seinää.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy

Mitä sinulla nyt on työn alla?

Yritämme saada tuotantoon kolmiosaista minisarjaa (3 x 50 min). Aika monet tarinankerrontakonventioistamme liikkuvassa kuvassa, jos puhutaan narratiivisesta mainstream-viihteestä, ovat amerikkalaista alkuperää. Siksi 3 x 50 minuuttia saattaa tuntua kummalliselta, koska muotona se on hyvin epäamerikkalainen. Kyseinen muoto on olemassa Pohjoismaiden lisäksi ainakin Britanniassa. 

Kaikki elokuvaprojektit eivät välttämättä pääse valkokankaalle asti. Miten asennoidut alan epävarmuuteen?

Elokuvasäätiö julkaisee vuosittain tilastot siitä kuinka monta projektia on saanut käsikirjoitustukea. Parhaimmillaankin vain alle 40% käsikirjoitustuen saaneista projekteista toteutetaan.

Aina kun lähtee tekemään jotain ja katsoo sitä kylmän tilastollisesti niin on todennäköisempää että juttua, jota teet monta kuukautta, ei tehdäkään. Sen epävarmuuden kanssa on elettävä, koska muuten ei saa mitään aikaiseksi. Pitää ajatella niin, että jos se juttu on tarpeeksi hyvä niin jossain vaiheessa se tehdään. Naiivia tulevaisuudenuskoa on pakko olla.