Ohjaaja-tuottaja-näyttelijä Heidi Lindén

Monta rautaa tulessa

© Theofanis Kavvadas

Olet laulanut, näytellyt, ohjannut ja tuottanut. Mistä kaikki sai alkunsa?

Olen tuijottanut leffoja pakkomielteisen tarkasti tosi pienestä asti, varsinkin toimintaelokuvia. Laulamisen aloitin 13-vuotiaana Pop & Jazz Konservatoriossa, ja samoihin aikoihin menin harrastelijateatteri Narriin. Kaikki samassa ryhmässä Narrissa olleet ovat alalla, jokaisesta tuli joko näyttelijä tai ohjaaja. Esimerkiksi Elena Leeve, Jussi Nikkilä, Antti Holma ja Iris Olsson.

Hain lukion jälkeen Taideteollisen korkeakoulun (nyk. ELO Helsinki Film School, Aalto Yliopisto) elokuvaohjauksen linjalle, mutta putosin viimeisessä vaiheessa. Keisarikunta-elokuvan kuvauksien aikana, kun olin työharjoittelussa Mandart Entertainment:issa, Mikko Nousiainen tokaisi, että mikset hae näyttelijälinjalle. Hain ja pääsin Tampereelle Näyttelijäntyön laitokselle (Näty).

Oltuani kolme vuotta Nätyllä, hain MA-opintoihin New Yorkiin. Opiskelin ensin näyttelijäntyötä ja sen jälkeen tuotantoa. Halusin tietää miten esisuunnittelu ja kaikki muu elokuvissa tehdään. Näyttelijä tulee mukaan yleensä niin myöhään (kuvaukset), kun monet suuret taiteelliset valinnat on jo tehty. Viimeisen opiskeluvuoden opiskelin siis näyttelijäntyön lisäksi ohjausta ja tuotantoa, kunnes valmistuin teatteritieteen maisteriksi.

Kun YLEn tv-sarja Radio Millennium alkoi, tulin Suomeen. Sitä edellisenä kesänä kuvasimme Pystyssä/Indebted-leffan, mutta ensi-ilta oli vasta Millenniumin jälkeen. Olin elokuvan toinen tuottaja sekä yksi päänäyttelijöistä, ja se voitti Best Debut -palkinnon Lontoon Elokuvajuhlilla vuonna 2012. Millenniumin aikana näyttelin monessa eri teatterissa ja tuurasin musikaaleissa. Oli sairaan kiireistä – illalla näytöksiä, päivisin kuvauksia. Sitten ajattelin, että nyt on ihan pakko hakea opiskelemaan ohjausta.

Kannattiko pyrkiä opiskelemaan ohjausta? Sinulla oli jo kaksi tutkintoa.

Kun seurasin Pystyssä/Indebted-leffan tuotannollista prosessia alusta asti niin huomasin, että on tosi vaikea tuottaa, jos ei tunne koko tuotantosysteemiä Suomessa alusta asti. Ei ole olemassa maksullisiakaan kursseja, missä asiaa opetettaisiin. Onneksi ELO Helsinki Film School:issa kerrottiin, ja hain sinne hyvästä syystä.

Teitte Pystyssä/Indebted-elokuvan indietuotantona. Millainen on Suomen indie-skene?

Suomessa on sellainen kulttuuri, että tuntemattomana leffantekijänä sinua ei oteta oteta alussa tosissaan, tai anneta edes aikaa esitellä produktiota, joten alalle pääsy on “todellisen vuoren takana”. Keväällä 2014 asuin Saksassa Goethe-instituutin stipendin turvin ja kävin leffakurssin, jossa opetettiin alan saksalaista sanastoa. Soitin kaikkiin mahdollisiin firmoihin kysyen voinko tulla käymään ja minulle sanottiin, että saat viisi minuuttia aikaa. Kävin vaikka missä, tosi isoissa firmoissa. Siellä oli tosi vastaanottavainen ilmapiiri ja sain parissa kuukaudessa hyödyllisiä kontakteja, nopeammin kuin Suomessa muutamassa vuodessa.

© Thomas Smith

Millaista on tasapainoilu kaikkien osa-alueiden (laulaminen, näytteleminen, ohjaaminen, tuottaminen) kanssa?

Yhtä helvettiä ☺. On hyvin mahdollista, että joku homma ei mene koskaan tuotantoon, vaikka sen eteen on tehnyt paljon töitä. Siinä tapauksessa teen projektin, joka saa rahoituksen tai jotain muuta: menen roolittamaan toiselle ohjaajalle tai näyttelen. Kunhan voin olla hyödyksi ja koen, että pystyn tuomaan tuotantoon jotain mitä se tarvitsee.

Olet tehnyt myös roolitusta?

Minulta kysytään jatkuvasti miksi Suomessa aina valitaan samat näyttelijät. Olen 13-vuotiaasta saakka pohtinut samaa asiaa, mikä on yksi syy siihen, että olen sekaantunut roolitukseen. Olen ollut mukana roolittamassa muun muassa tv-sarjoja kuten Mustat Lesket, josta tehdään adaptaatio USA:aan (onnea Moskito Television!) ja monia muitakin, vielä esituotannossa tai kuvausvaiheessa olevia sarjoja.

Tavallinen katsoja ei mieti kuka leffan on ohjannut tai kirjoittanut tai kuvannut. Tavallinen katsoja miettii, että tuo tyyppi vetää tuon roolin, tarina on tämä, ja eläytyy tietyn ihmisen elämään. Näyttelijät ovat näkyvin osa elokuvaa.

Koska olen ikuinen casting-haukka, jostain jää aina joku mieleen. Näin erään näyttelijän lavalla Ruotsissa vuonna 2005, ja vuonna 2014 soitin hänelle. Haluan tavata uusia ihmisiä ja ehdottaa lahjakkaita uusia kasvoja. Kiinnitän paljon huomiota siihen kuka missäkin näyttelee, kuka sopisi johonkin rooliin, ja tarvittaessa otan saman tien yhteyttä.

Onko sinulle koskaan tullut sellainen olo, että pitäkää alanne, ryhdyn vaikka teurastajaksi?

Varmaan joskus tulee sellaisia fiiliksiä. Monet produktiot ampaisevat käyntiin yhtäkkiä, kaikella on jatkuvasti kiire ja kaikki on super urgent. Vaikka sinun oletetaan olevan aina tavoitettavissa, on se välillä mahdotonta. Eräs tuottaja sanoi, että kannattaa vaan suoraan tehdä itselleen ajat, jolloin vastaa puhelimeen sillä jos jatkuvasti vastailee, senhetkinen tekeminen keskeytyy koko ajan. Fiksu oppii priorisoimaan –  sitä opettelen koko ajan, onneksi vasta 10 vuotta alalla takana ;).

Joillain ihmisillä on selkeät työajat, mikä on ihanaa. Itsekin voisin jättää vastaamatta puhelimeen kello 16 jälkeen. Mutta loppujen lopuksi en kuitenkaan voi. Kun itsellä on projekti menossa, pitää minunkin voida tavoittaa ihmisiä. Enää en vastaa viikonloppuöisin enkä soita myöskään muille miten sattuu. Omaa ja muiden aikaa oppii arvostamaan kun on jatkuvasti kolme kännykkää ja läppäri auki ja istuu samaan aikaan palaverissa. Kun menen lomalle, menen to-del-la lo-mal-le.

Miten aikataulutat tekemisesi?

Otan mahdollisimman ajoissa selvää tärkeistä projekteista, sekä ELO Helsinki Film Schoolissa että alan palkkahommissa. Esimerkiksi tällä hetkellä suunnittelen koulun lopputyöleffaa, ja kaikkiin muihin aikoihin sovin töitä. Teen mieluiten luovan alan produktoita, koska niissä on sellaiset aikataulut, että voin itsekin päättää minä aikoina teen töitä. Eli toisin sanoen en nuku ollenkaan...

© Theofanis Kavvadas

Mikä on parasta ohjaajan työssä?

Projektin ihan alku, kun kaikki on inspiroivaa, ja voi keskittyä tarinaan. Se on minulle luovin ja eniten aikaa vievin ajanjakso. Se on myös tuotannollisesti kevein, koska siinä vaiheessa mukana on vasta suhteellisen vähän ihmisiä.

Toinen unelmien etappi on tietysti projektin loppuvaihe, kun koko homma lähestyy loppua, se haikeus ja jännitys samaan aikaan. Kaikki siinä välillä on silkkaa, sairasta duunia: se kaikki mitä on suunniteltu, pitää toteuttaa.

Mikä on haastavinta ohjaajan työssä?

Leffan joka osa-alueella on tiiminjohtaja, jolla pitäisi olla johtamis- ja ihmissuhdetaitoja. Työryhmien kokoamista opetetaan kuitenkin todella vähän. Samaten ihmissuhdetaitoja.

Kävellessäni kuvauksiin, joissa minua odotti 120 ihmistä, tuli epätodellinen olo. Mietin mitä minä täällä teen ja pystynkö tähän. Minun pitäisi sanoa niille mistä ne kävelevät mihin, miten koko homma toimii ja miten pysytään aikataulussa – mutta kukaan ei ole kouluttanut minua oikeastaan koskaan, vaikka olenkin ollut paljon kuvauksissa. Eikä epätodelliseen oloon voi jäädä hetkeksikään makaamaan, kun joka sekunti maksaa.

Miten kuvailisit itseäsi elokuvantekijänä?

Minua kiinnostavat trillerit ja rikostarinat. Leffaesikuviani ovat Terminator 2, The Game, Marathon Man ja Polanskin elokuvat.

Ohjaajana tykkään tietää etukäteen tasan tarkkaan miten homma menee. En halua tulla paikan päälle tsekkailemaan enkä improilemaan.

Näyttelijänä tykkään pienestä vaarasta, että mitä tulee tapahtumaan. Ohjaajana haluan, että kaikki on mietitty, stoori ja se mitä kuvataan ja miten. Näissä on myös genre-ero. Ohjaan lähinnä psykologista trillerimatskua, mutta olen näytellyt vain komedioissa. Toki koen nykyään, että trilleri ja kauhu eivät sittenkään ole niin kaukana komediasta.

Mitä leffanteon eri osa-alueista haluat nostaa esille?

Ennen kuin kirjoitan käsikirjoitusta tai ideaa, minulla on musiikki jo päässä. Ei välttämättä mikään tietty kappale, mutta saan inspiraatiota jostain tietystä rytmistä. Tykkään miettiä musaa paljon, äänisuunnittelu on melkein siistein vaihe.

Sinulla on työn alla on pitkä elokuva, Collection. Kerro siitä. 

Collection kertoo muun muassa tästä ajasta ja ahdistuksesta. Se ei ole skifileffa, mutta sijoittuu ajassa hieman eteenpäin, tuhoon. Tämä mikä meillä nyt on tulee kaatumaan ja murenemaan. Maailmanlopun meininki kiinnostaa tosi paljon.

Pääosissa ovat 13-vuotias tyttö, Lily ja 27-vuotias militian sotilas Ven, mieheksi tekeytynyt nainen. Heidän välilleen syntyy pakkomielteinen, Lolita-tyylinen rakkaustarina. Lue lisää: www.collectionfilm.com

Missä vaiheessa Collection on?

Ensimmäinen käsikirjoitusversio on tehty, nyt yritetään löytää sille sopiva tuotantoyhtiö. Kun olin syksyllä 2014 pitchaamassa käsikirjoitusta kehittelyklinikassa, se jakoi mielipiteet kahtia: tuottajat, levittäjät & sales agentit joko lumoutuivat tai pitivät maailmaa todella ällöttävänä. Ulkomailla on osoitettu kiinnostusta, mutta Suomestakin olisi kiva löytää yhteistyökumppani.

© Thomas Smith

Kun miettii Pystyssä-elokuvaa ja Collectionia, tulee mieleen, että et halua päästä katsojaa helpolla.

Minua eivät kiinnosta yhtään keittiöpöytädraamat. Eikä juoppoväkivaltalähiöongelmat tai inhorealismi. Että viilletään ranteet auki kun lähdetään teatterista ulos. On mahdollista tehdä vaikuttavia, aidon tuntuisia stooreja, jotka samalla kertaa sekä koskettavat, pistävät ajattelemaan ja myös viihdyttävät. Se on vain vaikeampaa.

***

PS. Katso teaser Heidin Premiere-elokuvasta. Sen ensi-ilta on maaliskuussa 2015: https://vimeo.com/82113136

(Olen korjannut blogiin vuosilukuja (Lindénin ikää) sekä tarkennuksia koulutukseen liittyen).

Näyttelijä, tuottaja & ohjaaja Erja Manto

Näytteleminen, vaikka se tapahtuisi missä, on parasta

© Erja Manto

Miten kiinnostuit näyttelemisestä?

Polku oli ilmiselvä sillä teatteri oli osa perhe-elämää: vanhempani Kapo Manto ja Ritva Juhanto olivat myös näyttelijöitä. Kun olin vähän yli 10-vuotias, Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka tulivat Turun kaupungiteatteriin johtajiksi. Satuin olemaan ”imevässä iässä” ja istuin teatterissa kaiken aikaa.

Ylioppilasvuonna näyttelin pienen roolin Kallen ohjauksessa. Alan Seymour oli tehnyt teatterisovituksen turkkilaisen Yaşar Kemalin romaanista Tasangolta tuulee. Roolihahmoni oli kapisen Mahmutin vaimo. Heikki Kinnunen näytteli Mahmutia, jolla oli kapi (eli syyhy). Kallen kehotuksesta minulle laitettiin maha, etten näyttäisi alaikäiseltä teinihupakolta. Kirjoitin näytelmästä ylioppilasaineenkin, joka julkaistiin vuoden 1975 Ylioppilasaineissa.

Pääsit samana päivänä ylioppilaaksi sekä Teatterikorkeakouluun. Mitä teit Teatterikorkean jälkeen?

Menin Lahden kaupunginteatteriin. Ensimmäiset neljä vuotta tein töitä kuin hirvi: näyttelin neljää pääroolia ja harjoittelin viidettä. Praktiikkaa oli valtava määrä, koska jouduin näyttelemään kaikkea laidasta laitaan: kotimaista draamaa ja absurdia, musikaalista farssiin ja Sheakespearen tragedioihin. You name it, I did it.

Kun Ylen Radioteatterissa nuoren naisen näyttelijävakanssi tuli auki niin äiti sanoi, että hae sitä. No piru vie, ajattelin, yrittänyttä ei laiteta ja naputin hakemuksen pikavauhtia.

Kävin Ylessä tekemässä koenauhan, ja olin vakuuttunut, että se siitä sitten. Muistan Radioteatterin ohjaaja Raiku Kempin sanoneen kuivasti: ”Tämä ei ole iso näyttämö, täällä on mikrofonit jotka jännästi ottaa ääntä, ei tarvitse karjua niin mielipuolisesti”.

Raiku ja näyttelijä Tuula Nyman soittivat yhtenä aamuna kertoakseen, että minut oli valittu. Olihan se aika ihmeellistä. Hakijoita oli 24, joukossa aika kovia nimiä. Ottivat riskin ottaessaan minut, koska minulla ei ollut mitään radiokokemusta. Niin siinä kuitenkin kävi, ja vuonna 1983 räpsähdin tänne.

Millaista oli päästä kiinni työhön radiossa?

Aluksi oli tietysti hankalaa, mutta upeat kollegat Tuula Nyman ja Hasu (Heikki) Määttänen olivat minulle suuria mentoreita. Kaikki muutkin opettivat minua, esimerkiksi Eeva Litmanen, Eriikka Magnusson ja Voitto Nurmi.

Pelkästään siihen, että totuin kuuntelemaan omaa ääntäni meni varmaan kaksi vuotta. Oma ääni kuulostaa omaan korvaan niin erilaiselta kun miltä se kuulostaa toisten korvissa. Yritä siinä sitten tehdä töitä kun koko ajan mietin, että kuka puhuu – en tuo ole minä!

Tein koko ajan myös teatteria. Samana syksynä kun aloitin Ylessä, menin Kom-teatteriin. Lisäksi kävin ensimmäisenä syksynä näyttelemässä Lahdessa vanhoja rooleja. Tein töitä mielettömästi, ihan joka päivä. Viikonloppuna menin bussilla Lahteen, näyttelin lauantait ja sunnuntait siellä ja tulin takaisin Helsinkiin nauhoituksiin.

Millä tavalla harjoitit ääntäsi radiota varten?

Kun tulin Yleen niin l-kirjaimeni oli mielestäni tosi huono: oli mahdotonta sanoa esimerkiksi tiltaltti. Eikä ä-kirjain ollut sen parempi, joten tein tietoisesti hirveästi töitä. Ensimmäisiä vuosina kävin lukemassa sokeille, että sain praktiikkaa kuntoon ja ”härveliä” treenattua. Oli varmaan Hasun neuvo, että lue kaikki, joten luin aamiaispöydässä miljoonalla eri tavalla maitopurkin tekstit. Luin kaikkea mahdollista ääneen koko ajan. Ja kuuntelin taitavia kollegojani.

Näyttelet Tohtori Raimossa. Miten lähdit mukaan siihen?

No kun kysyttiin! Ja minä sanoin että joo. Olen tehnyt niin paljon poliittista satiiria, että se tuntui luontevalta. Iltalypsyssä olin seitsemän vuotta, Itse valtiaita tein toiset seitsemän vuotta. Jukka Puotila imitoi, itse en ole imitaattori vaan tämmöinen hullu. Sitä on ollut hirveän hauska tehdä.

Miten purat Tohtori Raimon hahmoja?

Kuuntelen onko puheessa joku tietty päälletuleva asia. Yritän löytää jonkun asenteen, johon pääsen kiinni. Siitä asenteesta väännetään komediaa ja liioitellaan asioita.

Esimerkiksi Taru Tujunen puhuu kovia asioita pehmeällä äänellä. Hän ei pahemmin käytä ä:n pilkkuja, ja kiroilu on kova juttu. Hänellä on lisäksi toistosanat ’eiks nii’. Hirveän herkullinen tyyppi. Olen tosi pahoillani, että hän lähti pois politiikasta.

Jenni Haukiosta ei saa mistään kiinni, hän on kuin saippua. Lähdin siitä liikkeelle, että mitään tunteita ei koko ihmisessä ole ollenkaan.

Kauako kuunnelman tekeminen kestää?

Periaatteessa 50 minuuttia pitkässä kuunnelmassa, jossa ei ole

© Erja Manto

musiikkia eikä hirveän haastava äänimaailma, studio- ja edit-osuudet kestävät kolmesta neljään viikkoa. Jos lasketaan siitä kun kirjoittaja alkaa kirjoittaa, se on ainakin vuoden projekti.

Joskus ollaan nopeita, tämä välinehän mahdollistaa sen. Tohtori Raimoa tehdään ripeällä syklillä. Tarkoitus on olla nopeasti tehtävää, koska se on kiinni sen päivän asiassa. Tykkään nopeasta tekemisestä ja nautin siitä, että jokaisen asian voi muuttaa vielä.

Millaista näytteleminen radiossa on?

Radio on kauhean vaativa, koska totuudellisuuden vaatimus on niin suuri. Näyttelijänä sinun täytyy uskoa, että olet roolihenkilösi. Asiat täytyy tehdä loppuun asti. Sen kaiken täytyy olla pirullisen totta, koska tämä on niin sensuelli ja sensitiivinen väline. Ääni paljastaa ihmisestä kaiken ja kaikkinainen laiskuus, ohimennen lonkalta tekeminen ja rutiinitekeminen kuuluu. Olen niin harjaantunut kuulija, että kuulen sen heti.

Opetan Teatterikorkeassa paljon ja sanon aina ensimmäiseksi, että en ole mikään ääninäyttelijä, semmoista ei minun mielestäni ole. Tämä on kokonaisvaltaista näyttelemistä siinä missä kaikki näytteleminen. Ääninäyttelijä nimityksenä kuulostaa siltä, että näytellään äänellä ja perkele sitä, joka sen tekee. Siinä on valmis tie epäuskottavuuteen ja valheeseen, se ei toimi. Kaikkea pitää tehdä kaikilla aisteilla niin voimakkaasti kuin kykenee.

Mikä näyttelemisessä kiehtoo?

Kai se on se, että on vähän aikaa onnellinen. Kun ei ole kiinni tässä vaan elää jonkun toisen ihmisen elämää hetken. On jännittävää ja kiinnostavaa yrittää hetken olla joku toinen. Siihen liittyy minun henkilökohtaisessa psykologiassani onnen tunne, riippumatta siitä mitä näyttelen.

Mikä on radion tekemisessä parasta?

Näytteleminen, vaikka se tapahtuisi missä, on parasta. Kun onnistuu tekemään asiat niin että tuntuu siltä, että ne tapahtuvat oikeasti. Parasta tietysti radiossa ylipäätään on, että se kuva minkä näkee, on jokaiselle omansa. Kun kuuntelet, voit nähdä esimerkiksi roolihenkilöt ihan eri tavalla kuin minä näyttelijänä ne näen. Silloin kun se tuottaa paljon henkilökohtaisia assosiaatioita, se on silloin koskettanut ihmistä.

Mikä on radion tekemisessä haastavinta?

Tekniikka ei ainakaan, se on selkärangassa. On ihmisiä, joilla on mikrofonipelkoja, mutta minulle se on luonteva työkumppani. Minä hallitsen mikrofonia eikä se minua. Se on minulle ilmaisun apu ja väline. Se antaa mahdollisuuksia eikä ota niitä pois.

Tuleeko kuulijoilta ohjelmaideoita ja -ehdotuksia?

Aika paljonkin, varsinkin Pikkujuttu-ehdotuksia – lyhyt muoto vetoaa ihmisiin. Aika monella pöytälaatikkokirjailijalla tuntuu olevan idea siitä mitä sen pitäisi olla. Pitkiäkin kuunnelmia tulee jonkun verran.

Näkökulman hakeminen on yksi tärkeimpiä asioita. Ristiriitaisia ja kiinnostavia ihmisiä, joiden tekemistä katsotaan oivaltavasta, erilaisesta näkökulmasta. Tosi taitava saa olla, että löytää näkökulman. Sitä täytyy pirusti väännellä ja vielä senkin jälkeen katsoa, että mitä sitten jos.

Turun Sanomien haastattelussa 2007 sanoit, että joskus ajattelit ryhtyväsi lammasfarmariksi?

Se sattui neljäkympin vaiheessa. Ajattelin jossain syvässä murheen myrskyssä, että muutan maalle ja ryhdyn lammasfarmariksi. Olin varma, että minulla on käänteinen Midaksen kosketus; kaikki mihin kosken muuttuu paskaksi. Pian ymmärsin, että vartin päästä lampailla olisi nimet enkä koskaan voisi tappaa ainuttakaan ja farmi olisi konkassa. En kuitenkaan koskaan vakavasti ole miettinyt, että pystyisin jättämään tämän. Koska en minä pysty vaikka haluaisin.

Mitä produktioita mieleesi on jäänyt Ylestä?

Viime vuonna tehtiin Mike Bartletin Contractions eli Vastaliikkeitä. Kuunnelma kertoo siitä miten nuoren naisen työpaikka alkaa puuttua tämän henkilökohtaiseen elämään todella raisulla tavalla. Outi Vuorenrannan kanssa näyttelimme työnantajan edustajaa ja työntekijää, ja sitä oli erittäin nautinnollinen näytellä.

Jokunen vuosi sitten näyttelin kanaa meidän joulukalenterissamme. Komedia kertoi Telma ja Liisa-nimisten lampaan ja kanan seikkailuista Suomenmaassa. Se oli älyttömän suosittu, aikuiset kuuntelivat sitä ihan yhtä lailla kuin lapsetkin. Kana oli minulle mielettömän rakas rooli.

Teen paljon luentaa ja vuosi sitten tarkoitus oli lukea James Joycen Odysseusta, Molly Bloomin monologeja siitä. Tekstissä ei ole välimerkkejä ollenkaan, se on ihan mieletöntä tajunnanvirtaa. Kun luin näytteitä yhdessä tilaisuudessa, yhtäkkiä tajusin saavani kiinni jutusta ja lukemisesta jäi ekstaattinen flowkokemus. En ikinä unohda sitä ilotulitusmaista tunnetta kun tajusin, että hallitsen tämän.

Nyt luen L. Onervan Mirdjaa, joka on semmoista kamaa että huh-huh. Kirjailija on ollut 26-vuotias kirjoittaessaan sen vuonna 1908. Käsittämättömän emansipoitunutta ja modernia kirjallisuutta. L. Onerva sai siitä valtion kirjallisuuspalkinnon mutta kyllä sitä paheksuttiinkin, koska Mirdja on eroottisesti avoin henkilö.

August Strindbergin Neiti Julie, 1988
© Erja Manto

Mitä työn alla on tällä hetkellä?

Keväällä 2015 isoin produktio on Esko Salervon dramatisoima Viktor Pelevinin Viides maailmanvalta -romaani, josta tulee kolmiosainen kuunnelma. Äärimmäisen mielenkiintoista nykyvenäläiskriittistä kirjallisuutta. Syksyyn on pakkautunut aika isoja paketteja. Johanna Vuoksenmaa tulee ohjaamaan Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet. Riina Katajavuoren romaanista Venla Männistö tehdään kaksiosainen musiikkikuunnelma, siitä tulee kova juttu. Se on Seitsemän veljestä -allegoria ja raikas kun mikä. Myös Miina Supisen uusi kuunnelma Hyasintti on tulossa. Lisäksi tuotan koko ajan Pikkujuttuja, näyttelen siinä sivussa mitä kerkiän, luen klassikkoluentaa ja teen Tohtori Raimoa.

Mitä sanoisit radion tekemisestä kiinnostuneelle?

Suosittelen välineeseen tarkkaan tutustumista ja kouluttautumista alalle. Tämä on teatterin alalaji, joten kaikkinainen teatteriin ja kirjoittamiseen liittyvä koulutus on hyväksi. Suosittelen musiikin kuuntelua, taidenäyttelyissä ja teatterissa käymistä, elokuvia, silmät auki kulkemista. Jos tarpeeksi tahtoo, niin jostain löytyy se kohta millä tavalla tekijäksi tulee.

Miten näet radion nykyisyyden ja tulevaisuuden?

Minulla on vankka usko genreen, koska olen sen tekijä. Toivon hartaasti, että siitä ei tulisi marginaalitaidetta, vaikka jotkut sitä sellaisena pitävät. Tohtori Raimolla on 400 000-
600 000 kuulijaa joka lauantaiaamu ja Pikkujutulla 400 000 arkisin, että ei se ihan marginaalia ole. Jos vertaa sitä teattereiden tai tv:n katsojamääriin, niin kyllä ne isoja lukuja kuitenkin ovat.

En halua uskoa, että pitkä kuunnelmakaan loppuisi. Se voi olla myös kuivaa ja tylsää, mutta parhaimmillaan se on hirveän elävää ja koskettavaa. Uskon siihen, ettei kukaan sellaisesta elämyksestä halua luopua. Tarinoiden kerronta ei lopu koskaan, oli julkaisualusta mikä tahansa.

Näyttelijä Tero Salenius

”Kauhuskenaario-workshopit” todellakin vahvistavat koe-esiintymislihasta

© Viva Images

Mistä kiinnostuksesi näyttelemiseen lähti?

Mustavalkoisista, Ylen kanavilla 1980-luvun alussa näytetyistä vanhoista elokuvista. Silloin olin ehkä viisivuotias. Ohukainen ja Paksukainen oli varmaan suosikki, sitten Chaplin, Harold Lloyd ja Buster Keaton. En silloin tiennyt mitä työntekö on, mutta tiesin että kaikki aikuiset tekevät jotain. Ja ajattelin, että kun olen aikuinen niin tuo on se juttu mitä minä aion tehdä.

Olitko mukana koulunäytelmissä?

En uskaltanut, paitsi joissain missä oli pakko olla, ja silloin jännitti hirveästi. En koskaan ole ollut teatteri-ihminen tai live-esiintyjä. Olen yrittänyt sitä tosi paljon, kun olen luullut että se on välttämättömyys. Että jos haluaa näytellä kameran edessä niin pitää myös näytellä lavalla. Mutta ei se mene sillä tavalla. Nuorempana en tajunnut tätä asiaa. Yritin Teatterikorkeakouluun ties kuinka monta kertaa.

Vedin kaksikymppisenä imitaatioshowta, joka oli ihan hirveän huono. Ensimmäinen show oli Läsnä-rockissa Pieksämäellä 1997. Michael Jackson oli tuolloin Suomessa, ja esitin siellä Michael Jackson -imitaatiota. Anna-lehden toimittaja soitti ja halusi tehdä jutun, kun itse artistikin oli täällä. Sen jälkeen otin yhteyttä erääseen managerin, joka hankki muutaman keikan.

Mistä tuli se fiilis, että pitää näytellä myös lavalla?

Suomessa on aina toitotettu, että teatterikouluun vaan niin sieltä se lähtee. Harvalla se menee sillä tavalla tuolla maailmalla. Suomessa painotetaan sitä lavaesiintymistä millä ei minun mielestäni kuitenkaan ole mitään tekemistä kameranäyttelemisen kanssa.

Onko kameran edessä luonnollisempi olo?

Kun olin Uutisvuodossa vieraana, mietin että miten minua ahdistaa näin paljon. Tuossa on kuvausryhmä, tässä muut henkilöt, mutta sitten tajusin, että no tietysti: studioyleisö. Joku siinä livenä arvioi minun tekemistäni ilman että itse osallistuu siihen. Siinä on jotain sellaista mikä ei minulle sovi.

Kun nauhoitetaan liveyleisön edessä, se tuomarointi on ikään kuin heidän vallassaan. Se on intiimi tilanne ja siinä on jotain pelottavaa. Mutta jos ohjelma menee siinä samalla telkkariin niin liveyleisö sulautuu osaksi sitä koko tv:n ääressä istuvaa kansaa ja muuttuu nimettömäksi massaksi, joka ei hermostuta samalla tavalla.

Olit pitkään Ylessä. Milloin aloitit siellä ja mitä teit?

Tammikuussa 2004 aloitin radiosketseillä ohjelmassa KromosomiX, jota Jenny Lehtinen, Marja Hintikka, Lasse Nousiainen ja minä tehtiin YleX:lle kaksi vuotta. Kun siitä vapautui ohjelmapaikka, laadittiin Lassen kanssa omasta sketsisarjasta demo, joka meni läpi, ja pyöritettiin Keskusradiota kolme vuotta. Sen jälkeen tuli Radio Millennium, joka sekin oli kolmen vuoden rupeama. Lisäksi mukana oli liuta muita tekijöitä.

Radio Millenniumista päätettiin tehdä myös tv-versio lakkautetun musiikki-tv:n tilalle. Sitä tehtiin samoissa tiloissa kun musiikki-tv:tä, jota samalla myös parodioitiin. Kaksi tuotantokautta ohjelma tuli ulos kakkoselta puoli yhdeltä yöllä, mutta yleisö löysi sen netissä. Kolmannen kauden piti tulla primetimeen eli kello 21. Toisin kävi, ohjelmapaikalle tulikin Hilander-tv.

Mitä olet tehnyt sen jälkeen?

Vierailin Millenniumin jälkeen mm. Radio Suomen Viraston väkeä -kuunnelmassa. Tiina Lepisto käsikirjoittama Radiomeedio oli pelkkää minun monologiani. Summeri-ohjelmassa vedin sketsihahmoa. Sitten oli kaikenlaisia nettijuttuja Ylen nettiin. Aina pyydettiin johonkin; tule tekemään tämmöinen juttu tänne.

Märät säpikkäät ja Suorana: Kortesmäki tulivat limittäin 2012 ja 2013. Kimmo-sarjassa piipahdin tänä vuonna (2014).

Finnkinon mainoskamppikseen pääsin koekuvauksen kautta. Sitä tehtiin kolme eri kampanjaa, kesällä & jouluna 2013 ja kesällä 2014.

Mielenkiintoinen kokemus oli tämä yhdeksän kuukauden rysäys aamujuontajana Energyllä. Se ei ollut mitenkään rentoa niin kuin näytteleminen. Roolin vetäminen on luontevin olotila minulle. Joka aamu piti herätä 4.30. Kolmen kuukauden jälkeen kroppa alkoi tottua, että selvä, mennään tässä rytmissä, mutta ihan sumussa olin silti. Kun aamujuontaja sanoo olevansa väsynyt niin tiedän täsmälleen miltä se tuntuu.

Mitä olet opiskellut?

Kirjoitin Leppävirran lukiosta ylioppilaaksi 1997, pari vuotta sen jälkeen kävin Helsingin evankelisen opiston tv- ja elokuvakulttuurin linjan. Sen lisäksi erilaisia työpajoja, joissa koe-esiintymistilanteesta tehdään todella vaikea. Olen käynyt kuuden tai seitsemän eri acting coachin (valmentaja) ja casting directorin (roolittaja) workshopeissa Los Angelesissa ja Cannesissa.

Hyvä vertaus tällaisesta workshopista on, että jalkapallotreeneissä laitetaan kentälle autonrenkaita, jolloin pelaajan täytyy nostaa jalkoja korkeammalle. Oikeassa pelissä ei tietenkään ole mitään renkaita, mutta näin treenamalla lihakset vahvenevat. Samalla tavalla workshopeissa tilanteita harjoitellaan hankalamman kautta.

Miten workshopeja löytää, miten niihin pääsee ja mitä maksavat?

Tietoa hakemalla: netin roolitussivustoilla on ilmoituksia ja erilaisissa alan julkaisuissa mainoksia. Kurssit ovat maksullisia, joihin pääsee kuka vaan. Niiden pituus vaihtelee muutamasta tunnista useampaan viikkoon. Muutaman tunnin pituiset maksavat muutamasta kympistä muutamaan sataan dollariin. Jokainen osallistuja pistetään todella koville. Jos sinusta ei ole siihen, niin tulee kyllä hirveää olemaan.

Mitä tarkoitat sillä, että ”… tulee kyllä hirveää olemaan”?

Ei se mitään Jouko Turkka -meininkiä ole, mutta jotkut huutavat kovaa ihan muutenkin. Jos menee välinpitämättömällä asenteella niin kyllä se sanotaan suoraan. Ja kun siinä ovat kaikki ne muut paikalla kuuntelemassa niin eihän se ole mukavaa. Olen nähnyt joidenkin saavan läksytystä siitä kun eivät ole rehellisiä, kun heiltä kysytään jotakin.

Millaisissa workshopeissa olet ollut?

Yksi lyhyt kurssi oli sellainen, että annettiin käsikirjoitus käteen, meidät jaettiin kahden hengen ryhmiin ja sitten oli viisi minuuttia aikaa sisäistää teksti. Sen jälkeen se esitettiin kaikkien edessä. Esitys kuvattiin ja sen piti näyttää siltä, että ei lue käsikirjoituksesta – mutta pakkohan se on, ei niin nopeasti voi oppia neljää sivua. On erilaisia tekniikoita, joilla se saadaan näyttämään siltä ettei lukisi tekstiä. ”Kauhuskenaario-workshopit” ovat hyödyllisiä ja todellakin vahvistavat pään sisäistä koe-esiintymislihasta. Kun menen mainosta varten koekuvauksiin niin siellä on hirveän rento olo.

Amerikan aksentti -kurssi oli ihan älyttömän hyvä. Siellä lausuttiin itse valittu monologi. Kurssin vetäjä analysoi sen sanasta sanaan: mitä sanon väärin ja miten sanotaan oikein – todella seikkaperäisesti, melkein tavu kerrallaan. Muiden kurssilaisten kohdalla pystyi tekemään muistiinpanoja. Siihen menen ehkä uudestaan.

Olit marraskuussa 2014 Hollywoodissa. Kerro siitä.

Olin siellä viikon. Järjestävänä organisaationa toimi Industry Hollywood, jota brittiläinen näyttelijä Richard Burke on monta vuotta pyörittänyt. Los Angeles ja nimenomaan Hollywood toimivat sillä mekanismilla, että kukaan ei voi mennä suoraan sanomaan kenellekään mitään. Aina pitää olla agentti, manageri tai joku muu, joka sanoo, että hei, täällä olisi tämmönen tyyppi. Jos menet suoraan itse, sinua pidetään hulluna ja tyrkkynä.

Richard vie näyttelijäporukkaa pikkubussilla ympäri Los Angelesia mitä ihmeellisempiin paikkoihin. Meitä oli yksitoista Britanniasta, yksi Uudesta Seelannista ja minä. Joka päivä oli jotakin: räätälöityjä workshoppeja ja tapaamisia alan ihmisten kanssa. Ensimmäisenä päivänä oli yksi workshop, muina päivinä menoa riitti suurin piirtein aamuseitsemästä iltaseitsemään. Viikko maksoi pari tonnia ja oli todellakin sen arvoinen. Kaksi vuotta aiemmin osallistuin Hey Hollywood, here I come -juttuun, mutta se ei ollut mitään tähän verrattuna.

Saitko itsellesi managerin?

Viikon lopulla näytti siltä, ettei käteen jää mitään. Kaksi manageria katsoi torstaina meidän monologit. Sitten meidät pyydettiin lukemaan ne toiseen huoneeseen, jossa oli kaksi muuta miestä. Homman päätteeksi tiettyjä henkilöitä pyydettiin poistumaan. Lopuille sanottiin, että tykättiin siitä mitä esititte, haluamme tehdä yhteistyötä, sopiiko palaveri ensi keskiviikkona? Minä lähdin viikon päätteeksi takaisin Suomeen, joten palaveri piti hoitaa puhelimitse. Mutta mikäs siinä, sopimus tuli sähköpostilla. Tammikuussa 2015 menen pistämään nimet alle. Sitten katsotaan jos koekuvauksia tulisi.

Mihin manageri kiinnitti sinussa huomiota?

Hän sanoi heti, että olen selvästi hyvin innostunut siitä mitä teen, ja energia on hyvä. Olin kuulemma outo tyyppi, Steve Buscemi -osastoon menevä omituinen hahmo.

Oletko luonnostaan komedianäyttelijä?

Koominen näytteleminen on aina jonkunlainen ääripää. Brittiläinen kuiva komedia on tosi realistista. Radio Millenniumin tuottajahahmoni on komediajatkumon toisessa ääripäässä edustaen high energy farce -tyyppiä, kuten Pitkän Jussin majatalo ja Kolmas kivi auringosta -sarjat, jotka ovat fyysistä sitcomia.

Haluatko näytellä myös draamaa?

Olen tehnyt lyhytelokuvan Closest Enemies, jonka kuvasin, ohjasin, käsikirjoitin, tuotin, leikkasin, valaisin, roudasin, järjestin ja jossa myös näyttelin. Kokeilin miltä tuntuisi olla Hannibal Lecter -tyyppinen hahmo. Se oli hauska kokeilu.

Katsoin juuri yhden jakson Hannibal tv-sarjasta. Psykopaatin roolissa näyttelee Eddie Izzard, joka on tullut kuuluisaksi stand up - koomikkona. Tv-sarjassa hän on demoninen ja synkkä psykopaattihahmo. Jännä juttu, kun monissa komedianäyttelijöissä on vahvasti olemassa se toinen, draamallinen puoli. Sitä olisi kiva kokeilla. Mutta siis molempia haluaisin tehdä, sekä komediaa että draamaa.

Mitä vaatii, että tavoittelee haluamaansa?

Ainakin epämukavuusalueelle menemistä. Kun tekee sen reissun ja lähtee lähestymään tavoitetta niin näkökulma alkaa vaihtua. Olen tuhansien kilometrien päässä ja manageri höpöttää pöydän toisella puolella. Sinne pitää vaan sukeltaa ja se on helvetin pelottavaa. Mutta pelottavampaa on se, että jää istumaan sohvalle.

Se on kuin menisi viidakkoon liaanilla ja tekisi svingin alakautta ylös. Ei voi tietää tuleeko svingi takaisin ja kaikki menee plörinäksi vai saako kiinni jostakin mistä voi jatkaa eteenpäin. Sitä ei voi suunnitella. Jonkun verran voi, mutta sitten joutuu muuttamaan peliä sitä mukaa kun menee eteenpäin.

Sinulla on kirkkaana ajatus, että tuonne päin olen menossa?

Nyt se alkaa selkiytyä. Tähän asti on ollut aika sumua. En ole tiennyt, että saanko sieltä mitään edustajaa, joka voi auttaa eteenpäin. Nyt minulla on sellainen, joten katsotaan tekeekö hän työnsä hyvin.

ltalypsy

Nostalgiapläjäys Tunteita ja tuoksuja -jutun innoittamana

Mitäs siinä tuijotat?

Eini-täti valmistautuu iltalypsylle pienessä ja hämärässä, mutta kodikkaassa navettakeittiössä. Täti on ollut kumaraselkäinen niin kauan kuin muistan, ja pitää aina päässään huivia. Hänen hauiksensa koosta olisi moni kateellinen.

Navettakeittiöön tulijan on astuttava korkean kynnyksen yli sekä muistettava kumartua, muuten kumauttaa päänsä yläkarmiin. Huone on kesälläkin hämärä, sen ainoa ikkuna on pieni ja niin likainen, että siitä tuskin näkee läpi. Mutta mitäs sitä turhaan pesee, kun valoa saa lampusta. Navettakeittiön epätasaisella kivilattialla on vieri vieressä ämpäreitä, lehmien kivennäisaineita ja maitojauhesäkkejä. 

Jääkylmää lähdevettä pulppuaa jatkuvalla syötöllä huoneen nurkassa sijaitsevaan kuution malliseen vesialtaaseen. Siellä säilytetään hopeanvärisiä maitotonkkia, joissa maito varmasti pysyy kylmänä. Virtaavan veden ääni ei lakkaa koskaan.

Täti asettaa maitotonkan päälle siivilän, ja kiinnittää sen pohjalle vanun: valkoisen ympyränmuotoisen pumpulin, johon isoimmat roskat jäävät maidon valuessa sen läpi. Hän pyyhkii utareet huolellisesti yksitellen. Ääni, joka syntyy maidon osuessa ämpäriin, on ensin metallisen kova, mutta pehmenee vähitellen. Einin lypsäessä maito osuu sinne minne pitääkin. Oman vähemmän tyylipuhtaan suoritukseni jälkeen farkkukangas on reisistä märkä. Tilkka kissoille, vähän taloon juotavaksi. Sitten lehmille heinää.

[Kuvassa ei ole mummulan lehmä. Täytyy joskus skannailla valokuvia niistä. Niitä on, samaten navettakissojen kuvia.]