HullunMyllyniemen ajankohtaiset / 2

Yllätyskäänne jättijärjestön synnyssä    

SAK:n ja STTK:n puuhaama yhteinen jättijärjestö on vastatuulessa. 

Kuuntele, niin kerron millainen käänne sen synnyssä piilee. Saatat yllättyä!

Käsikirjoittaja Hermanni Koppala

”Jos komediassa ei saa yleisöä nauramaan, niin se on sitten siinä”

Hermanni löysi oman alansa monen mutkan kautta. Komedia on hänelle kuningaslaji ja parasta sen tekemisessä on kun työstettävä teksti alkaa toimia. Tekijätiimin keskinäinen luottamus on Hermannin mielestä kirjoittamisessa ensiarvoisen tärkeää.

Hermanni alkoi opiskella kaupallista alaa, mutta huomasi pian, ettei se ole häntä varten.
Kuva © Heidi Myllyniemi

Miten kiinnostuit kirjoittamisesta?

Ala-asteella aineiden kirjoitus oli hauskaa, kun aiheet olivat kivoja. Muistan äidin esitelleen kouluvihkoista tarinoita kaiken maailman maahisista ja omista maailmoista. Mutta jos tehtävänantona oli, kuten lukiossa monesti, että pohdi tätä taideteosta tai lehtiotsikkoa, siitä tuli blokki, koska piti olla oivaltavampi kuin oikeasti onkaan.

Kirjoittaminen itsessään ei ole minulle ollut se juttu. Minulla on lapsesta lähtien ollut vilkas mielikuvitus ja on ehkä ennemmin niin, että on pitänyt saada ideat sellaiseen muotoon, etteivät ne pyöri ainostaan omassa päässä. Ja että niitä voi työstää muiden kanssa.

Mistä lähdit etsimään ammatillista polkuasi?

Opiskelin vajaan lukuvuoden englanninkielistä liiketalouden tutkintoa. Ajatus siitä, että työ sisältää sitä mitä tunneilla opetetaan, tuntui todella raskaalta. Kävin intin, jonka jälkeen palasin kouluun kokeilemaan tuntuisiko kaupallinen ala sittenkin oikealta. Tajusin, ettei se ikinä tule olemaan sitä mitä haluan tehdä.

Kävin Helsingin evankelisessa opistossa (HEO) lukuvuoden mittaisen radion ja äänituotannon linjan. Siellä tuntui ensimmäisen kerran, että pääsi tekemään sitä mitä haluaisi tehdä.

Mitä HEO:sta jäi päällimmäisenä mieleen?

Meidän vuosikurssin vetäjä, Satu Härkönen, oli todella hyvä opettaja. Hän halusi löytää jokaisen opiskelijan oman vahvuuden, etsi sentyyppistä tekemistä ja vielä koulun jälkeenkin kartoitti olemassa olevia mahdollisuuksia. Minulle hän ehdotti Ylen Radioteatteria, missä suoritin työharjoittelun.

Mitä tapahtui HEOn jälkeen?

Menin töihin osto- ja myyntiliikkeeseen Itäkeskukseen. Olin juuri aloittanut kun sain tietää päässeeni ammattikorkeakoulu Stadiaan (nyk. Metropolia) radio- ja televisiolinjalle.

Kirjoititko Ylelle harjoittelun jälkeen?

Kirjoitin sinne ammattikorkean ohessa kuunnelmia, mikä oli ideaali tilanne ja tuntui isolta mahdollisuudelta. Radio antaa paljon mahdollisuuksia eikä tarvitse miettiä hirveän paljon sitä mikä on tuotannon puolesta mahdollista toteuttaa. Elefantti voi lentää minibanaanilla, kunhan teksti toimii.

Kirjoitin YleX:n Keskusradio-ohjelmaan lyhyitä yksittäisiä sketsejä. Radio Suomelle tein noin neljän minuutin pituista Viraston väkeä -kuunnelmaa, jossa puitiin ajankohtaisia uutisaiheita. Lisäksi kirjoitin Yle Ykköselle lyhyitä huumoripätkiä. Kaikissa oli kattoteemana huumori ja niissä oli mahdollista kokeilla vapaasti erilaisia juttuja tiettyjen raamien rajoissa.

Onko komedian tekeminen ominta aluettasi?

Se on ollut minulle aina rakkain laji ja samalla kuningaslaji. Huumorin kirjoittamisessa on laaja skaala eri tyylilajeja, mutta siinä ei ole takaportteja. Muissa genreissä on helpompi luonnehtia tarina vaikka opettavaiseksi, mutta jos komediassa ei saa yleisöä nauramaan, niin se on sitten siinä.

Riittääkö, että juttu on sinusta hauska vai pyritkö naurattamaan mahdollisimman monia?

Se on aikamoista tasapainoilua. On pakko lähteä siitä mikä itselle toimii. Jos kirjoitan jotain minkä koen itse hauskaksi, se ei varmasti ole hauskaa edes kaikkien kolmekymppisten miesten mielestä. Eikä pidäkään olla, koska sellaista juttua ei olekaan joka naurattaa kaikkia. Paitsi pierut.

Jos saa palautetta siitä ettei joku juttu toimi niin on helppoa puolustautua sanomalla: ”Tää on mun mielestä hauska”. Huumori on todella henkilökohtaista, mutta kun tekee tätä ammatikseen, pitää pystyä laajentamaan kenttää. Ammattitaito tulee siitä, että kykenee miettimään oman boksinsa ulkopuolelta.

Mitä mieltä olet kohderyhmäajattelusta käsikirjoittamisessa?

On haastavaa kun pyydetään kirjoittamaan ihan mistä vaan: ”Tee jotain hauskaa”. Raamit auttavat kohdistamaan tähtäintä siihen mitä ollaan hakemassa ja helpottaa, jos ei pidä kohderyhmää rajoitteena vaan apuvälineenä siihen mistä maailmasta ammentaa. Tietyn kohdeyleisön havitteleminen voi silti olla aika hankalaa. Kun jutut pitää suunnata vaikka kolmekymppisille naisille, keitä he oikeastaan ovat? He voivat olla perheenäitejä Lapissa tai sinkkuja stadissa.

Ideointiprosessi on käynnissä jatkuvasti.
Kuva © Heidi Myllyniemi

Mistä ammennat ideoita?

Prosessi on koko ajan käynnissä ja ideointi tapahtuu usein tiedostamatta. Jos kirjoittaisin sketsiä juuri nyt, siinä olisi vahvasti mukana tämän päivän tapahtumia ja teemoja. Kannattaa syöttää aivoille jatkuvasti erilaisia impulsseja: olla ihmisten kanssa tekemisissä, käydä teatterissa, katsoa elokuvia, lukea kirjoja, ihan mitä tahansa. Minulle itselleni auttaa fyysinen tekeminen ja liikunta. Välillä parhaat ideat tulevat silloin kun teen kaikkea muuta, varsinkin jos olen lukossa jonkun jutun suhteen. Jos mukana ei ole muistiinpanovälineitä, kuten juoksumatolla, se tuntuu vapauttavan aivoissa jotain. Koitan silloin painaa ideoita mieleen avainsanojen avulla.

Miten saat päivittäin oman kirjoittamisesi käyntiin?

Kun kirjoittaa duunikseen, ei voi antaa itselleen loputtomasti aikaa fiilistellä vaan on pakko saada tuotettua tekstiä tasaisesti. Aivot oppivat siihen, että tyhjän paperin kammoa ei enää tule. Jos ei synny juuri haluttua tekstiä, siitä voi tulla jotain muuta. On tietenkin olemassa sekä hyviä että huonoja päiviä. Vaikka istuisin jonain päivänä kahdeksan tuntia koneen ääressä, saatan saada aikaiseksi sen verran mitä toisena päivänä tunnissa. Pitää vaan oppia luottamaan siihen, että huonojen päivien jälkeen tulee loistavia päiviä.

Millaisia tekijöitä ja ohjelmia arvostat?

On hirveän paljon sellaista mikä omaa maailmaani on värittänyt, esimerkiksi Peteliuksen ja kumppaneiden ohjelmat. Niistä on tiedostamattakin imenyt vaikutteita, että maailmaa voi katsella vinksahtaneesta vinkkelistä.

Arvostamiani tekijöitä ovat esimerkiksi Joaquin Phoenix, Andy Kaufman ja Ricky Gervais. Persoonia, jotka eivät istu yhteiskunnan normeihin ja jotka tuntuvat olevat sellaisia luonnostaan, eivätkä tee sitä pelkästään huomion takia.

Oma vaarini ei varsinkaan vanhoilla päivillään taipunut elämään tylsää perusarkea. Ravintolassa hän saattoi flirttailla tarjoilijan kanssa, laulaa kovaäänisesti tai tehdä jotain muuta pientä pahennusta herättävää. Vaikka hän huomiosta nauttikin, hän ei pelleillyt pelkästään sen takia. Vaarilla oli tapana etsiä ryhmän kaikkein vakavin tyyppi ja ottaa tavoitteekseen saada tämä nauramaan. Mielestäni on tärkeää, että on olemassa ihmisiä muistuttamassa siitä, että elämä ei loppujen lopuksi ole niin kauhean vakavaa.

Mikä käsikirjoittamisessa on mielestäsi parasta?

Komedian tekemisessä parasta on kun väännän tekstiä, joka alkaa toimia. Aivoissa tapahtuu pieniä nytkähdyksiä oivaltaessani miten siitä saa hauskemman. Oivallusten kautta voi päästä flow-tilaan, jossa teksti lähtee itse viemään itseään. Fiktiossa ja huumorissa luodaan jotain tyhjästä ja on mahtava huomata kun se maailma näyttelijöiden esittämänä toimii.

Sketsien kirjoittamisessa monesti hauskinta on kun ne luetaan ensimmäisen kerran ääneen. Radion puolella tykkäsin siitä ihan hirveästi, ja se on kirjoittajalle paras palkinto, kun jengi nauraa niin ettei pysty jatkamaan lukemista.

Mikä käsikirjoittamisessa on mielestäsi haastavinta?

Huumorintekijän pitää tuntea olevansa tilanteen päällä. Epävarmoista fiiliksistä syntyy harvoin kauhean hyvää lopputulosta. Siksi monet tekijät, esimerkiksi Monty Pythonit, keräävät ympärilleen ryhmän. Luottavaisessa ilmapiirissä voi vapautuneesti heittää ideoita ilmaan eikä tarvitse myydä jokaista ajatustaan.

Huumoria ei voi tehdä niin, että istuu koneen ääreen ja alkaa kirjoittaa hauskaa – täytyy löytyä oikea fiilis. Työkseen huumoria tekevän ei ole kuitenkaan varaa odotella päivätolkulla oikeaa tunnelmaa vaan kone pitää potkaista käyntiin. Mitä enemmän tekee, sitä luottavaisemmaksi tulee, että kyllä se siitä lähtee.

Mitä ajattelet palautteen antamisesta ja saamisesta?

Luonnollisesti kaikesta duunista haluaa hyvää palautetta. Hyvän feedbackin saamiseen jää helposti koukkuun.

Sketsien ja fiktion kirjoittaminen on usein hyvin henkilökohtaista, koska niihin laittaa myös paljon itseään. Kun luo tyhjästä jotain mihin uskoo, ja joku sanoo ettei se toimi, osutaan henkilökohtaisemmalle sektorille kuin esimerkiksi edit-käsiksessä, josta kova palaute on helpompi ottaa vastaan. Kaikki riippuu tietysti siitä millä tavalla palaute annetaan. Aina ei tiedosteta, että palautteen antaminen vaatii paljon kokemusta.

Minulla on kunnia välillä lukea ja kommentoida muiden tekstejä. Olen oppinut kuinka tärkeää palautteen antaminen on, koska väärin tehtynä se voi tappaa hienosti edenneen prosessin. Oikein tehtynä se vie homman toisiin sfääreihin.

Mitä projekteja sinulla on työn alla?

Olen Rabbit Filmsillä in house -kirjoittajana. Saturday Night Live on yksi osa viikkoagendaani ja sitä on hauska kirjoittaa huippulahjakkaiden tekijöiden kanssa. Tämän lisäksi osallistun myös muiden Rabbit Filmsin käynnissä olevien ohjelmien kirjoitus- ja suunnittelutyöhön, olen mukana uusien ohjelmien ideoinnissa ja autan yhtiön kansainvälisen myynnin puolta.

On mielenkiintoista seurata miten intohimoisesti huumoriohjelmiin suhtaudutaan kotikatsomoissa. TV:ssä ei moni vakavakaan yhteiskunnallinen ohjelma herätä niin paljon tunteita kuin vaikka Tanssii tähtien kanssa.

Olet käsikirjoittanut MTV:n Huippujengi-ohjelman. Miten lähdit siihen mukaan?

Tuottaja otti yhteyttä vanhojen näyttöjen perusteella ja kysyi haluanko lähteä mukaan. Alussa en tiennyt mitä kaikkea projektiin käytännössä sisältyy ja kuinka rankka reissusta tulee. Jos en olisi lähtenyt mukaan, ohjelman tullessa ulos olisin funtsinut, että miksi helvetissä en mennyt. Se oli ehdottomasti juttu, johon työn ulkopuolellakin olisin lähtenyt mukaan, ei epäilystäkään.

Kerro lisää Huippujengi-projektista

Se on joka kulmasta katsottuna poikkeuksellinen projekti myös kansainvälisesti. Todella haastava veto minulle tekijänä ja kaiken vaivan väärti. On hienoa tehdä juttuja, joiden takana voi seistä. 

Huippujengi on käsikirjoittamista monimuotoisimmillaan, olinhan itse fyysisesti mukana koko kuvausmatkan ajan ja pääsin osallistumaan ohjelman tekoon monella tapaa. Kaiken käsikirjoitetun realityn keskellä Huippujengi on erilainen ohjelma, koska siinä ei ole perinteistä juonimista ja pelailua, vaan olosuhteet ja vuori tuovat riittävän haasteen.

Miten Huippujengin käsikirjoittaminen käytännössä eteni?

Ensin luotiin sisältötiimillä – johon kuuluivat tuottaja, ohjaaja ja minä – ideaali sisällöstä ja jaksoista; hahmotelma siitä mitä haluttaisiin saada ”narulle”. Tietysti kuvauksissa usein tapahtuu jotain paljon parempaa. Paikan päällä elettiin olosuhteiden armoilla ja siksi myös projekti eli paljon. Alkuperäistä suunnitelmaa suhteutettiin koko ajan siihen mitä käytännössä tapahtui.

Kun kaikki oli saatu nauhalle, tein jälkitöissä edit-käsikirjoitusta, jota voi tehdä monella eri tapaa. Jotkut tekevät sitä melkein raakaleikkauksena eli leikkaavat juttuja valmiiksi. Työhön sisältyy paljolti materiaalin läpi kahlaamista. Yritin lisäksi auttaa leikkaajia mahdollisimman paljon. On mahtavaa jelppiä lahjakkaita leikkaajia, joilla on todella vahva oma visio.

Mikä sinulle on kirjoittamisen kannalta tärkeää?

Kun on käynnissä useampi projekti samaan aikaan, ei ole yhden projektin painetta, eikä joudu miettimään yhtä ja samaa juttua yötä päivää.

In house -kirjoittajana minulla on mahdollisuus luoda ja kehittää asioita myös pidemmällä aikajanalla. Tuttujen tyyppien kanssa on olemassa keskinäinen luottamus, jonka merkitystä ei voi korostaa liikaa. On mahdollista kokeilla rohkeasti ja myös tehdä virheitä. Luottamus säilyy silti.

HullunMyllyniemen ajankohtaiset / 1

Uuden ajankohtaisosion ensimmäisessä osassa pureudutaan Kokoomuksen talouspolitiikkaan. Luonnollisesti asiaan kuuluvalla vakavuudella :) :).

Leikkaaja Pekka Lehtikangas

”Hyvän leikkaajan tekee ennen kaikkea tunneherkkyys ja eläytymiskyky”

Pekan kiinnostuksen alaa kohtaan sinetöi lapsena nähty Jurassic Park. Leikkaamisessa häntä kiehtoo ongelmanratkaisu – haastavinta on säilyttää etäisyys työn alla olevaan teokseen. Pekka saavuttaa urallaan erään etapin, kun parikymmenvuotinen haave toteutuu 1. tammikuuta 2016.

Pekka oli ensin kiinnostunut ohjaamisesta, mutta leikkaaminen vei lopulta voiton.
Kuva © Heidi Myllyniemi

Mistä kiinnostuksesi alaa kohtaan lähti?

Ensikosketuksen elokuviin sain pienenä isältä, joka oli nuorena varsin aktiivinen elokuvaharrastaja – hän pitää erityisesti vanhoista komedioista, seikkailu- & lännenelokuvista. Mieleeni jääneitä elokuvaelämyksiä ovat Chaplinin komediat ja Indiana Jonesit ja ensimmäinen oma VHS-kasettini oli Steven Spielbergin E.T. Kiinnostuksen alaa kohtaan sinetöi lopullisesti kymmenvuotiaana nähty Jurassic Park. Sen jälkeen oli selvää, että tällaisten maailmojen luomista valkokankaalle haluaisin itsekin tulevaisuudessa tehdä. Siitä alkoi todella aktiivinen elokuvien seuraaminen.

Missä olet opiskellut?

Armeijan jälkeen hain Taideteollisen korkeakoulun ohjauslinjalle, mutten päässyt sisään. Kävin Helsingin evankelisessa opistossa (HEO) vuoden pituisen kurssin, joka tarjosi perustiedot kaikista elokuva-alan toimenkuvista. Opiskelujen alkaessa ajattelin yhä, että ohjaaminen olisi se juttu, mutta aika äkkiä huomasin leikkaamisen houkuttavan eniten. Siinä saa tehdä heti valmista ja vaikuttaa suoraan lopputulokseen – eikä kukaan pääse enää sen jälkeen koskemaan sisältöön J. Tavallaan se on juuri sitä mitä olin aiemmin kuvitellut ohjaajan tekevän.

HEOn jälkeen menin leikkauslinjalle Adultan radio- ja tv-opistoon Tuusulaan, vuoden mittainen koulutus sekin. Kurssiin kuuluvan harjoittelun suoritin Ylen uutisissa, minkä jälkeen jäin Ylelle töihin. Siitä lähtien olen ollut työelämässä.

Kerro hieman työskentelystäsi Ylessä

Yle on ollut loistava paikka edetä. Uutisten jälkeen tein paljon inserttejä eri ohjelmiin ja sain kokeilla genrejä laidasta laitaan: nuortenohjelmia, urheilua, viihdettä, realityä, lyhyitä dokumenttiohjelmia... Alusta saakka tähtäimessäni oli päästä käsiksi pidempiin sarjoihin, ja lopulta tekemään draamaa.

Ensikosketuksen draaman tekemiseen sain leikkaamalla Kotikatua, jonka parissa aloitin vuonna 2010. Kotikatu oli minulle erittäin merkittävä sarja. Sitä teki neljä leikkaajaa ja meillä kaikilla oli omat jaksomme työstettävänä. Kotikadun kautta pääsin todella hyvin käsiksi draaman tekemiseen: pohdin tarinan rakenteita ja tunnekerrontaa, opin lukemaan näyttelijäntyötä ja käyttämään erilaisia tehokeinoja, kuten kuvakokoja ja musiikkia. Sain työskennellä useiden eri ohjaajien kanssa ja tutustua ihmisiin, joiden kautta pääsin muihinkin draamasarjoihin.

Matti Kinnusen Elämää suurempaa (2012) oli ensimmäinen yksin leikkaamani draamasarja. Oli mahtava huomata minulle kertyneen jo tuolloin sen verran kokemusta ja itseluottamusta, että pystyin tarjoamaan ohjaajalle jatkuvasti ratkaisuja, joita hän ei itse ollut tullut ajatelleeksi. Esimerkiksi sarjan alku ei tuntunut minusta sellaisenaan riittävältä ja loin uuden alun käyttämällä lähinnä kameran testaukseen tarkoitettua materiaalia. Hevoset ja niiden edustama vapaus oli sarjassa iso teema, joten leikkasin kuvituskuviksi tarkoitettuja hevosen kavioita ristiin päähenkilön ajaman auton kanssa – ikään kuin auto ja hevoset juoksisivat kilpaa vierekkäin. Sitä kautta sarja sai mielestäni sopivan myyttisen ja vahvan aloituksen.

Kerro lyhyesti, mitä leikkauksella eri ohjelmissa yleisesti ottaen tavoitellaan?

Kaikissa ohjelmissa ja genreissä on omat ominaispiirteensä. Mutta oli kyseessä sitten lyhyt uutisinsertti tai pitkä elokuva niin pitää pystyä luomaan sellainen rytmi ja jännite mikä kantaa – ja mikä pitää katsojan kiinnostuneena alusta loppuun saakka.

Miten etenet käsikirjoituksen lukemisen jälkeen?

Tämä pätee erityisesti draamaleikkauksessa, mutta samaa systeemiä käytän sovellettuna muissakin ohjelmissa. Yleensä aloitan kohtauksella, joka ei ole kaikkein tärkein eikä käänteentekevin. Saan näin ajettua itseni paremmin materiaaliin sisään. Kokoan kaiken kohtaukseen liittyvän matskun yhteen ja katson sen kertaalleen läpi.

Pohdin mistä löytyvät kohtauksen käännekohdat ja tärkeimmät hetket – mitä pitää korostaa esimerkiksi eri kuvakokojen käytöllä tai tauotuksilla. Painan myös mieleen kaikki näyttelijöiden erityisiltä tuntuneet pienet ilmeet ja eleet, jotka haluan sisällyttää mukaan. Niiden pohjalta minulle alkaa hahmottua reitti materiaalin läpi: mitä kohtia haluan mistäkin otosta käyttää. Kun saan näin ensimmäisen version valmiiksi, on helppo alkaa käymään sitä läpi ja tehdä tarvittaessa muutoksia.

Ensimmäisen leikkaamani kohtauksen jälkeen jatkan aikajärjestykessä eteenpäin. Kun työstetystä materiaalista tulee riittävän hyvä fiilis, teen alun ja otan kiinni kohdan, mistä ensin lähdin liikeelle. Viimeiseksi teen loppukohtaukset.

Onko käytössäsi koko materiaali uuden projektin alussa?

Se ei ole aina itsestäänselvyys. Esimerkiksi Elämää suurempaa -sarjassa leikkasin yhtä aikaa kohtauksia kaikista kuudesta jaksosta, koska sarjaa kuvattiin samalla. Tällaisissa tapauksissa käsikirjoituksen tunteminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta tietää mistä hahmot tulevat ja minne menevät. Ihannetilanne olisi, että ehtisi katsomaan kaiken kuvatun materiaalin läpi ennen leikkaustyön aloittamista, mutta tämä ei ole tuotantoaikataulujen rajoissa useinkaan mahdollista.

Miten leikkauksella saa tuotua esiin nyansseja?

Kuvakokojen käyttö on ehkä se leikkaajan tärkein ase, jonka avulla saa hienovaraisesti kerrottua asioita, jotka eivät käy ilmi tekstistä. Esimerkiksi Ylen Toisen kanssa -sarjassa oli eräs pitkä ja haastava kohtaus, jossa kaksi henkilöä istuu puhumassa vierekkäin terapeutin edessä. Eri kuvakokoja ja -kulmia käyttämällä sain mielestäni onnistuneesti kerrottua hahmojen välisen henkisen etäisyyden kullakin hetkellä, ja osaksi sitä kautta kohtaukseen syntyi todella vahva intensiteetti. Tuollaiset hetket, jolloin pystyy löytämään materiaalista vielä yhden tason lisää, tuntuvat todella palkitsevilta.

Asetatko itsellesi määrällisiä tavoitteita valmiin materiaalin suhteen?

Koitan yleensä tehdä tietyn minuuttimäärän päivässä. Siitä tietää, että tuotanto etenee. Draamassa se on usein ensimmäistä versiota työstäessä kuudesta kahdeksaan minuuttia per päivä.

Mitkä elokuvat ovat mielestäsi leikkauksellisesti kiinnostavia?

Oliver Stonen JFK – avoin tapaus (1991) on kuuluisa teos, jossa on koostettu fiktiivistä materiaalia ja dokumenttimateriaalia todella intensiiviseksi kokonaisuudeksi. Steven Soderberghin Traffic (2000) elää jotenkin aivan omalla rytmillään. Se on todella kiehtova elokuva, mutta on vaikea hahmottaa tarkalleen miten se on rakennettu. Sofia Coppolan Lost in Translation (2003) on leikkauksellisesti hämmentävä: se koostuu hetkistä, joissa ei tapahdu oikeastaan mitään mutta mikään ei silti tunnu turhalta eikä liian pitkältä. Ensimmäinen Mad Max (1979) on äärettömän tehokkaasti leikattu toimintaelokuva, ja uusista elokuvista suurimman vaikutuksen on tehnyt Damien Chazellen Whiplash (2014).

Keitä pidät esikuvinasi?

Suurimmat esikuvani ovat ohjaajia tai ohjaaja-leikkaajakaksikkoja. Steven Spielberg ja useimmat hänen elokuvansa leikannut Michael Kahn. Martin Scorsese ja hänen vakioleikkaajansa Thelma Schoonmaker, jota varmaan jokainen maailman leikkaaja palvoo. Coenin veljekset, jotka leikkaavat itse elokuvansa, mutta salanimellä. Ensimmäisiä leikkaajia, joiden nimet aloin tunnistaa alkuteksteistä, ovat Pietro Scalia (mm. JFK, Gladiator) ja Stephen Mirrione (mm. Traffic, Ocean’s Eleven). Hienon leikkausteoksen In the Blink of an Eye kirjoittanut Walter Murch (mm. Ilmestyskirja Nyt) on myös ollut suuri innoittaja. Lisäksi esikuvien joukkoon voidaan laskea Ylen pitkäaikainen draamalceikkaaja Jorma Höri.

Pekka tapasi leikkaajalegenda Walter Murchin Puolan Camerimage-
festivaaleilla marraskuussa 2015.
Kuva © Ville Hakonen

Mikä työssäsi on haastavinta?

Suurin haaste on säilyttää tietty etäisyys materiaaliin ja ohjelmaan. Leikkaajan pitäisi edustaa prosessissa katsojaa ja ajatella miltä lopputulos katsojan mielestä näyttää. Tämä on pidettävä mielessä, kun kyllästymiseenkin asti pyörittää päivästä toiseen samoja kohtauksia. Kun ohjaaja kertoo mitä on ajatellut tiettyä kohtausta tehdessään, pitää hahmottaa miltä se näyttää henkilöstä, joka ei tiedä mitään ohjaajan näkemyksestä, mutta tulee näkemään lopullisen version televisiossa tai valkokankaalla.

Mikä työssäsi on palkitsevinta?

Aluksi materiaalin määrä tuntuu hallitsemattomalta, mutta kun teos alkaa hahmottua, on palkitsevaa nähdä miten työ etenee. Kun aineistoa käsittelee kärsivällisesti kohtaus kerrallaan, se alkaakin yhtäkkiä muotoutua oikean ohjelman tai elokuvan suuntaan.

Ratkaisun löytäminen ylitsepääsemättömän vaikeilta tuntuviin kerronnallisiin ongelmiin tuntuu myös hyvältä. Varsinkin jos pystyy ehdottamaan ratkaisua, joka on täysin muuta kuin mitä ohjaaja oli ajatellut, mutta on kuitenkin täysin hänen visionsa mukainen.

Yhden ongelman ratkaisu voi joskus avata kymmenen uutta ideaa, ja uusia polkuja loppuohjelmaan. Nuotin vierestä -elokuvassa pohdimme esimerkiksi miten aika epämiellyttävästi toimiva päähenkilö saisi yleisön sympatiat puolelleen. Poistamalla repliikkejä alkupään kohtauksista ja leikkaamalla erilaisia ilmeitä ratkaiseviin kohtiin saimme tehtyä henkilöstä samastuttavamman. Sen ansiosta pystyimme tekemään hahmosta jopa hivenen ilkeämmän tulevissa kohtauksissa ilman, että yleisö menettää uskoaan häneen. Käytöksen syistä piti kuitenkin muistuttaa tarpeeksi usein: kun leikkasimme loppupuolelta hetkeksi pois päähenkilön tilannetta selventävän kohtauksen, hänen toimintansa sen jälkeen ei tuntunutkaan enää ymmärrettävältä ja katsojien sympatiat katosivat.

Pystyykö leikattavan materiaalin jättämään hetkeksi ”lepäämään”?

Riippuu tuotannon aikataulusta. Aina sitä toivoo sillä on ihanteellista, että materiaalin pystyy hetkeksi jättämään – usein ongelmat ratkeavat niin. Jonkin ongelman kanssa voi painia vaikka kuinka pitkään ja jos vain malttaa jättää asian hetkeksi niin tajuaa, että tuostahan se on kiinni, ja saattaa ihmetellä miksi ratkaisua ei heti hoksannut.

Onneksi tuottajatkin ovat alkaneet ymmärtää tämän. Kun Nuotin vierestä -elokuvaa tehtiin, ohjaaja Lauri Nurkse sanoi heti alussa fiksusti, että hän haluaa pitää leikkauksessa selkeät tauot jotta saadaan materiaaliin etäisyyttä. Varasimme aikatauluun pari taukoviikkoa, joiden jälkeen asiat lähtivätkin kummasti edistymään.

Haasteena esimerkiksi tv-sarjoissa on, että ensimmäinen jakso pitää lyödä tosi nopeasti lukkoon, koska se on saatava ripeästi jälkitöihin ja näytettäväksi lehdistölle. Sarjan loppujaksoja leikatessa haluaisi monesti palata työstämään ensimmäistä jaksoa, koska sarja saattaa siinä vaiheessa olla muotoutunut ihan uusiin suuntiin.

Mikä mielestäsi tekee hyvän leikkaajan?

Ennen kaikkea tunneherkkyys ja eläytymiskyky, jotta pystyy ymmärtämään mitä tunteita tietty kuva, musiikki tai leikkaus katsojassa herättää. On osattava lukea mitä näyttelijöiden eleet ja ilmeet kertovat tarinan henkilöistä. Pitää myös hahmottaa laajoja kokonaisuuksia ja omata tietynlaista sinnikkyyttä, kun pyörittää isoa materiaalimäärää ja tekee asioita koko ajan uudestaan.

Rytmitaju on olennaista, jotta pystyy tulkitsemaan tunnetta ja tuomaan sitä esiin. On tiedettävä missä kohti on tärkeää viettää enemmän aikaa jättämällä taukoja ja käyttämällä pidempiä kuvia. Ja missä pitää edetä nopeammin ettei yleisö kyllästy, mutta niin ettei katsojalle tule sekava olo.

Ihmisten kanssa on tärkeää tulla hyvin toimeen, vaikka tekee paljon töitä yksin. Ohjaajan kanssa pitää tulla erittäin hyvin juttuun, jotta molempien näkemykset saadaan sovitettua yksiin. Kun oppii tuntemaan toisen hyvin, pystyy tarjoamaan asioita mitä ohjaaja ei itse ole ajatellut, jopa aavistamaan että hän oikeasti haluaa tehdä juuri tietynlaisen jutun, vaikka sanookin jotain muuta. Tarjotessaan ja puolustaessaan omia näkemyksiään ei kuitenkaan kannata olla liian itsepäinen.

Kaipaatko työssäsi ulkopuolisten näkemyksiä?

Tekee usein hyvää saada myös kolmas mielipide, esimerkiksi kollegalta tai kaverilta. Usein kyse on jostain selkeästi rajatusta jutusta, tyyliin: ”Miltä tämä kohtaus sinusta vaikuttaa?”. Ylellä oli helppo käydä kysymässä työkaverin näkemystä, koska suurin osa leikkaajista tekee töitä samassa kerroksessa.

Kuukausi sitten tein ensimmäistä kertaa dokumenttia yhdessä toisen leikkaajan kanssa. Siinä huomasi konkreettisesti, miten kumpikin meistä ajattelee leikkausta vähän eri kulmasta ja näkee eri asioita. Katsoimme toistemme kohtauksia ja annoimme niistä palautetta, mikä vei asioita tehokkaasti eteenpäin. Siitä oppii paljon, kun mielestään valmiin kohtauksen tehneenä saa tarkkaa kritiikkiä kollegalta, ja tajuaa miten paljon kohtausta voikin vielä parantaa.

Ensimmäinen leikkaamasi pitkä elokuva Nuotin vierestä saa ensi-iltansa 1.1.2016. Miten lähdit siihen mukaan?

Leikkasin Lauri Nurksen kanssa Toisen kanssa -sarjan Ylelle. Pitkän tv-tuotannon aikana ehdimme hitsautua hyvin yhteen. Hänkin ilmeisesti totesi yhteistyön olleen niin hedelmällistä, että uskalsi tarjota minulle tehtäväksi pitkää elokuvaa. Sellaisen tekemisestä olin haaveillut parikymmentä vuotta.

Kerro työn etenemisestä 

Nuotin vierestä -elokuvan valmis timeline.
Kuva © Pekka Lehtikangas

Lauri antoi minun tehdä elokuvasta ensiksi oman versioni. Hän halusi nähdä kohtauksia vasta kun olin leikannut kokonaisuuden kerran läpi. Tein aluksi yhteistyötä pääasiassa säveltäjä Lauri Porran kanssa: toimitin hänelle leikattuja kohtauksia, annoin palautetta demosävellyksistä ja sain paljon musiikkia kokeiltavaksi, mikä oli kaikin puolin ihanteellinen järjestely.

Kun ensimmäinen leikkausversio oli valmis, jännitti kovasti katsoa elokuva läpi yhdessä ohjaajan kanssa – oliko viisi viikkoa, jonka leikkaamiseen olin käyttänyt, mennyt ihan hukkaan... Leffa oli kuitenkin tosi hyvällä mallilla, se oli vain liian pitkä.

Tarina oli hyvin ja tiiviisti kirjoitettu. Suurin osa työstä oli sitä, että etsimme mitä voidaan poistaa. Kun karsimme materiaalia ja katsoimme leffan ilman tiettyjä kohtauksia, niiden merkityksen tajusi. Muut kohtaukset näyttäytyivät ihan eri valossa, kun tiettyä infoa esimerkiksi jonkun hahmon motiiveista ei enää ollut tarjolla. Käänteentekevä hetki oli, kun yksi iso sivujuoni päätettiin poistaa kokonaan ja aloimme tehdä sen aiheuttamia muutoksia muihin kohtauksiin.

Mitä työn alla on seuraavaksi?

Fiktion tekeminen on syy miksi lähdin alalle ja jossa koen olevani vahvimmillani, joten tarkoitus on jatkaa tällä tiellä ja tehdä mahdollisimman paljon pitkiä elokuvia ja draamasarjoja, ja lisäksi jatkaa dokumenttien tekemistä. Lähitulevaisuudessa on tulossa erilaisia lyhempiä projekteja. Parista pidemmästä tuotannosta odotamme tällä hetkellä tuotantopäätöstä.

Mikä työssäsi kiehtoo?

Se on jatkuvaa ongelmanratkaisua ja eräänlaista palapelin rakentamista: miten osat saa parhaiten sopimaan yhteen. Matemaattisten ja muiden ongelmien ratkominen kiehtoo minua kovasti, ja kun se yhdistyy luovaan, abstraktiin työhön, joka ei ole kahdessa projektissa samanlaista, syntyy todella mielenkiintoinen toimenkuva.

Jokainen projekti on aluksi vähän mysteeri. Ja joka ikisessä isommassa tuotannossa tulee jossain vaiheessa olo, etten tiedä yhtään mitä olen tekemässä. Kai ne epätoivon hetketkin ovat vain osa luovaa prosessia. Mutta onneksi huomattavan paljon useammin tulee tunne, että minähän olen oikeastaan aika hyvä tässä ja tämä on juuri sitä mitä haluan tehdä.