Näyttelijä Timo Tuominen

”Kun lähden kotoa niin lähden harjoituksiin tai esitykseen. Ei tunnu siltä, että menisin töihin”

Timo Tuominen on Suomen Kansallisteatterin näyttelijä ja on esiintynyt lisäksi mm. Teatteri Takomossa, Helsingin kaupunginteatterissa ja Espoon teatterissa. Tuominen on tehnyt useita elokuva- ja televisiorooleja, mm. elokuvassa 'Ollaan vapaita' ja tv-sarjassa 'Klikkaa mua'. Hänet tunnetaan myös Jacques Brelin kappaleiden kääntäjänä ja tulkitsijana.

Timo Tuominen.
Kuva: Aura Nukari. © Kansallisteatteri 

Mistä kiinnostuksesi näyttelemiseen lähti?

Koulutieni alkoi Ilmajoella, pelimannipariskunnan pyörittämässä pikkuisessa kyläkoulussa, todellisessa taidekansakoulussa. Koulussa oli laulu- ja soittokerho ja historiantunnillakin saatettiin alkaa näytellä. Tykkäsin ala-asteen koulunäytelmistä, mutta en haaveillut näyttelijän urasta. Olin enemmän urheilumies, se oli minun juttuni.

Mieleeni on jäänyt esityksemme Ilmajoen koulujen välisestä näytelmäkilpailusta. Vaikka jäimme viimeiseksi niin muistan pari isoa hetkeä, jolloin tuli yhteys yleisöön, mikä tuntui merkittävältä.

Muutettuani Ilmajoelta Seinäjoelle kävin kysymässä teatterilta harjoittelijan paikkaa. Kiersin kyselemässä myös pienemmissä teattereissa. Teatterinjohtajat ottivat minut kyllä vastaan, mutta kehottivat hakemaan teatterikouluun. Hain, vaikka ensin tuumin ettei sinne kukaan koskaan pääse. En päässyt sisään ensi yrittämällä, joten vietin Varkauden teatterissa näyttelijän kiinnityksellä kaksi vuotta. Vuonna 1991 koulun ovet sitten avautuivat.

Mitä teatterikoulusta jäi päällimäisenä mieleen?

Se oli aikamoista sekamelskaa, myllerrystä ja epävarmuutta. Oppihan siellä kuitenkin esimerkiksi tekniikkaa ja äänenkäyttöä. Minulla asiat järjestyivät vasta kun olin töissä. Muistan että viiden vuoden päästä hiffasin tiettyjä asioita ”Tästähän se silloin koulussa puhui” – mikä oli hienoa.

Muistatko ensimmäisen roolisi?

Minulla oli iltanäyttelijänä kaksi pientä roolia Maria Jotunin näytelmässä 'Klaus Louhikon herra', jonka Olli-Matti Oinonen ohjasi Seinäjoen kaupunginteatterille. Siihen oli helppo hypätä kun ammattilaiset jo tiesivät mitä tekivät: sain erään teatterikouluun päässeen kaverin homman.  

Kerro hieman Teatteri Takomon ajasta

Tallailin vuoden freelancerina, kunnes pääsin Kristian Smedsin perusteilla olevaan Teatteri Takomoon. Eräs näyttelijä joutui jäämään pois ennen kuin homma alkoikaan, ja he kysyivät minua. Se oli intensiivistä, koko ajan tehtiin pitkiä päiviä. Jos esitys loppui yhdeltätoista, purettiin kaikki juttelemalla kahteen asti. Se oli hienoa aikaa, kun oltiin nuoria ja kiihkeitä mutta toisaalta ristiriitaista, kun piti miettiä, millä produktioiden ajan elää.

Kaikki mikä jäi kalvamaan koulun jälkeen, järjestyi Takomossa. Teatterikäsitykseni syntyi silloin, se on samansuuntainen kuin nykyään ja voimavara, johon voi aina palata.

Pääsy työskentelemään Takomon ihmisten kanssa oli todellinen lykästys. Sen jälkeen tuli – ja tulee yhä – välillä semmoinen fiilis, että nyt alan pikku hiljaa tajuamaan tai hyväksymään asioita, teatterista, prosesseista tai itsestäni. En kuitenkaan ajatellut, että olisin sen jälkeen ollut valmis, toivottavasti koskaan ei tulekaan sellaista oloa, että on valmis.

Ehditkö tehdä Takomon ohessa muita juttuja?

Olin jo silloin Kansallisteatterissa vierailijana. Tein myös dubbaus-, radio- ja tv-hommia. Monipuolisuus on erittäin hyvästä – saa kokea ja tehdä kaikenlaista.

Mikä rooli tai näytelmä on jäänyt mieleesi?

'Kissa kuumalla katolla' on minulle yksi merkittävimpiä näytelmiä, ensimmäinen oikein iso juttu, jossa olin mukana. Se vedettiin Kansallisteatterin suurella näyttämöllä noin 120 kertaa ja se oli aina täynnä. Reko Lundán, jota en tuntenut juurikaan sitä ennen, pyysi minua siihen ja meistä tuli Rekon kanssa hirvittävän hyvät ystävät. Näyttelijöistä syntyi tiivis porukka, mukana olivat mm. Ismo Kallio, Ritva Valkama ja Katariina Kaitue. Ismolla ja minulla oli tosi rajuja kohtauksia, näyteltiin niin lujaa kuin jaksettiin. Ismolta opin todella paljon, hänen työmoraalinsa on todella huikea. Ritva on hieno tyyppi ja jakaa omaa rauhaansa ja kokemustaan nuoremmilleen. Katariinan kanssa meillä oli aika vaarallisiakin juttuja, esimerkiksi kohtaus jossa yritin lyödä häntä kyynärsauvalla päähän. Se luottamus toiseen ja toisen läsnäoloon mikä meillä oli, ja on edelleen, on yksi hienoimmista asioista näyttämöllä.

Ismo Kallio muistelee Solja Kievarin toimittamassa kirjassa Ismo Kallio. Kaikkea alaan kuuluvaa:

"Näytelmässä Kissa kuumalla katolla minulla oli vastanäyttelijänä nuori Timo Tuominen, minä näyttelin isää ja hän poikaa. /---/ Meillä oli pitkiä kohtauksia Timon kanssa ja minä huomasin, että Timo piti minusta huolta. Se oli jotenkin hyvin lämmittävä kokemus, ei ollenkaan ärsyttävää. Ja toisaalta vanhana konkarina oli nautinto huomata, miten Timo esitysten myötä löysi johonkin kohtaukseen juuri sen ilmaisun, mitä olin häneltä odottanut."

Minkälaisia esikuvia sinulla on?

En tiedä tuosta esikuva-ajattelusta, mutta Ismon (Kallio) touhu 'Kissa kuumalla katolla' -näytelmän treeneissä ja se nöyryys jutun edessä oli todella ihailtavaa. Big Daddyn hahmosta tuli huikea. Ismon rooli oli jättimäinen: 20 liuskaa tekstiä, melkein pelkkää monologia. Ohjaajalle ei kelvannut oikein mikään, mutta silti Ismo jaksoi.

Olen aina ihaillut myös toista Ismoa, Ismo Alankoa. Sitä, että hän vetää aina täysillä. Alanko kävi laulamassa muutaman laulun kollegan 40-vuotispäivillä. Siellä rupesin diggaamaan sitä meininkiä ihan satasella.

Jacques Brelin asenne sitä kohtaan mistä hän haluaa ”huutaa”, sitäkin ihailen. En ajattele onko joku hyvä tai huono, ei sellaista varmaan ole kuin huono näyttelijä. Mutta että onko ihminen läsnä siinä hetkessä, niin se on se juttu.

Jacques Brelin laulut uppoavat yleisöön Tuomisen tulkitsemina.
Kuva: Tomi Palsa. @ Kansallisteatteri 

Näyttämöllä ei varmaan aina voi olla 100% läsnä?

Jos vuodessa on vaikka 200 esitystä, ne eivät voi olla toinen toistaan parempia. Lavalla pitää olla myös kipeänä ja väsyneenä. Jos tulee joku suuri mielenliikahdus – esimerkiksi suuri suru, niin ihminenhän menee vähän tolaltaan ja se lyö läpi. Jos pyrkii olemaan avoin ja ottamaan impulsseja vastaan, se heilauttaa. Näytökset pitää silti vetää ja silloin täytyy turvautua ammattitaitoon sekä rutiiniin. Se ei mene niin, että päättää ”Minä olen tänään tosi hyvä”. Kokonaisuus tehdään yhdessä kanssanäyttelijöiden ja yleisön kanssa ja sitten kun teatterin kuutiotilavuus kokonaan syttyy, ilta on onnistunut.

Kun lauloin Breliä Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ensimmäisen kerran, tulin kipeäksi juuri sinä päivänä. Kyllä vitutti. Muistan kun tuli se hetki, että nyt katsotaan minkä verran jätkästä löytyy tahtoa: jäänkö flunssan alle vai selätänkö sen. Ehkä sieltä kuului joku vireongelma tai että henki ei kulkenut jossain kohtaa, en tiedä, mutta näyttämölle ei mennä ruikuttamaan. Niillä mennään mitä sinä päivänä on. Vaikka olisi ollut kivempi vetää kondiksessa, oli kuitenkin palkitsevaa kun pärjäsin.

Miten näyttämöltä aistii yleisön?

En osaa sanoa mistä sen aistii, mutta kyllä sen aistii. Kun ihmiset ovat messissä, he nauravat ja reagoivat paljon. Jonain toisena päivänä samassa esityksessä onkin ihan hiljaista eikä naurua kuulu. Silti tajuaa, että yleisö tykkää, vaikka viritys on toisenlainen. Joskus tuntuu siltä, että nyt ei taida oikein sujua ja sitten hämmästyttää, kun loppuaplodit voivat olla vaikka miten mittavat.

Kouluaikana esitettiin Linnanmäellä Mika Lehtisen ohjaama Fedja-setä, kissa ja koira Jaakko Saariluoman, Tiina Lymin ja Sari Siikanderin kanssa. Minä näyttelin mm. posteljooni Petshkiniä. Yhdessä esityksessä etupenkissä istui 5-6-vuotias tyttö, joka oli koko ajan vakavana. Ihmettelin miksi tämä ei onnistu, mikä mättää. Mietin että väsään kaikki temput mitä tiedän, että saan tytön nauramaan edes kerran. Mutta tyttöpä ei nauranut. Jossain vaiheessa kuulin hänen sanovan äidilleen: ”Äiti, mä kuolen kohta nauruun”. Tytöllä oli koko ajan ollut todella hauskaa. Se oli hieno opetus siitä, että jokainen tavallaan.

Vanha italialainen sirkustaiteilija vastasi kun häneltä oli kysytty mitä hän tekee, jos yleisössä on ihan hiljaista: ”Alan kuunnella tosi tarkkaan. Peränurkassa on aina yksi pikkupoika, joka nauraa. Sen jälkeen minä näyttelen hänelle”. Voi myös käyttää niin sanottua yksityistä yleisöä, joka ei ole paikalla. On aina olemassa joku, jonka tietää aina olevan minun puolellani, meni miten meni.

Ismo Kallion mielestä näyttelijän tärkein taito on keskittyminen (Ismo Kallio. Kaikkea alaan kuuluvaa, toim. Solja Kievari). Mikä sinun mielestäsi on näyttelijän tärkein taito?

Olen aika samaa mieltä kuin Ismo. Minulle se on keskittymisen lisäksi myös tyhjentymistä. Ennen esitystä olen hiljaa – vieressä saa olla ihmisiä ja he saavat höpötellä mitä lystäävät mutta minä en osallistu siihen. Jos pälätän, tunnen oloni tukalaksi. En ajattele yhtään mitään, jotta saan päästä kaikki pois. Sitten olen vapaa, hetkessä ja avoin impulsseille, joilla näyttämöllä koko ajan pelataan. Näyttämöllä ei ole muistamista vaan kuuntelemista, läsnäoloa ja siitä kiinni saamista mitä on ilmassa. Jos se häiriintyy, minulle tulee semmoinen olo, että olen pikkuisen myöhässä koko ajan.

Minkälaisia rutiineja sinulla on ennen esitystä?

Venyttelen paljon, riippuen miten roolivaatteet antavat myöten. Se on osa keskittymistä ja muun unohtamista hengityksen kautta. Syömisen ja juomisen kanssa pitää olla tarkkana. Ennen esitystä ruoka ei oikein maistu mutta syön kuitenkin niin, että näytöksen alussa on kevyt olo ja jaksan loppuun asti. Slavassa, joka kestää kolme tuntia, on laulua ja hyppelemistä, mikä on raskasta. Breikillä syön banaanin, jotta varmasti jaksan.

Brel-illan tunnelmissa.
Kuva: Tomi Palsa. © Kansallisteatteri

Laulat Jacques Brelin kappaleita suomeksi. Mistä idea kappaleiden esittämiseen lähti?

Varkauden teatterissa tehtiin Brel-produktio, jossa lauloin pari laulua, muistakseni vuonna 1990. En kauheasti tykännut siitä, koska siinä oli liikaa kuvittamista ja viihdyttävää sälää, mutta asiat jäivät mieleen, lyriikat olivat aika poikkeuksellisia. Ne ovat samansuuntaisia oman ajatteluni kanssa. Esimerkiksi eriarvoisuus ja tasa-arvo ovat kantavia teemoja – vaikka on siellä hauskoja juttuja ja näennäisesti hömppääkin. Kouluaikanakin mietin, että pitäisi laulaa Breliä, mutten uskaltanut. Kun Mika Myllyaho tuli Kansallisteatterin johtajaksi ja laittoi pystyyn Lavaklubin, ajattelin että jos en laita niitä sinne niin sitten pitää myöntää itselleen että jäävät tekemättä.

Kuuntelin Brelin tuotantoa ja halusin ottaa esitykseeni uusiakin lauluja. Hämmästyin, koska niitä ei ollut käännetty suomeksi kuin ne parisenkymmentä. Tutkin asiaa yhä enemmän ja tajusin miten hienoja kappaleita hänellä on, varsinkin se tapa miten hän asioista puhuu. Harmitti ettei niistä tiedetty Suomessa mitään. Rupesin tekemään ”kansansivistystyötä” ja väsäilin tekstejä suomeksi. Se kannatti, koska vastaanotto oli innostunut. Monet ihmiset ovat käyneet useita kertoja: eräskin katsoja on nähnyt esityksen seitsemän kertaa.

Mikä työssäsi on palkitsevinta?

Se tulee yhteydestä katsojaan. Kun tulee olo, että nyt yleisö sai sen mitä annettiin. Ennen vanhaan puhuttiin, että "tänään annetaan se ja se esitys". Se on antamista, joku sen ottaa ja saa. Kun oppii uuden, treenatun jutun, se on hieno hetki – samaten kun katsojat syttyvät esityksestä. Eräs katsoja tuli Brel-esityksen jälkeen sanomaan minulle: ”Kiitos että sain yhden illan aikana tuntea kaikki tunteet mitä maailmassa on”.

Mikä työssäsi on haastavinta?

Että koko ajan kaikki on kesken ja että oppii elämään keskeneräisyyden kanssa. Kun treenataan kolme kuukautta, juttu on levällään kaksi ja puoli kuukautta ihan koko ajan. Se on joskus vähän musertavaakin. Ajatukset pyörivät samaa rataa: ”Tästä ei tule mitään. En ymmärrä mitä tämä tarkoittaa. Miten tämä pitäisi näytellä?”. Nyt kun sen rupeaa ymmärtämään, niin sen kanssa vähän pärjää. Painiskelen edelleen samojen asioiden kanssa, mutta ymmärrän että valmista ei tule kuin ajan kanssa. Pitää treenata tosissaan ja uskoa, että kyllä se sieltä tulee. Se ei ole sellaista, että ulkovaraston rakennus on kesken – vaan että itse on kesken. Itsensä kanssa kun tekee töitä niin luulee että minussa on joku pielessä, että on vajaa, ei osaa, ei ole sitä mitä pitäisi olla. Nyt kun siihen osaa suhtautua rennommin niin se saattaa joskus jopa vähän naurattaa. Oma itse on se haastavin. Pitäisi olla vaikka mitä eikä olekaan mikään, itselleen, koska itselleenhän sitä on vaan mä. Kaikki muut on jotain hienoa, mä olen vaan mä.

Mikä näyttelemisessä kiehtoo?

Näytelmää työstäessä – tämä pätee melkein mihin tahansa näytelmään – tuntuu, että sen aihe on todella ajankohtainen: nythän puhutaan juuri tästä. Sitä tajuaa kuinka kyseinen asia on ollut tässä ympärillä koko ajan, mutta sitä ei ole huomannut. Kun asioille herkistyy, tematiikka avautuu eri lailla.

Kun ruvetaan tekemään kohtauksia näyttämöllä muiden kanssa, saan jatkuvia ahaa-elämyksiä. On aina yhtä suuri ihme miten yksittäinen repliikki muuttuu näyttelijäkollegan ääneen sanomana ihan erinäköiseksi kuin mitä se on ollut luettuani näytelmän itsekseni.

Mitä sinulla on nyt työn alla?

Encore Brel -esitykset jatkuvat marraskuussa. Mietin ja työstän myös aivan uutta Brel-settiä. Pistäydyin vastikään näyttelemässä eräässä draamakuunnelmassa, ja myös tv-sarjan kuvauksissa.

Tuomaksena näytelmässä Nyt kun olet minun.
Kuva: Yehia Eweis. © Kansallisteatteri

Willensaunassa menee vuoden 2015 loppuun asti Pasi Lampelan hieno näytelmä 'Nyt kun olet minun'. Lampela on tämän päivän kärkikirjoittajia ja ohjaajia. Hän ohjaa näyttelijälähtöisesti ja antaa tilanteitten tulla, vähän niitä rytmittäen. Näytelmä on hyvin realistinen ja tapahtuu pienessä tilassa. En ole pitkään aikaan tehnyt tämäntyyppistä, olen ollut suurella näyttämöllä, jolla on käsitely isoja asioita: Venäjää ja koko Euroopan taloutta. Nyt ollaan  ihmissuhderintamalla ja pienessä mökissä. Porukka on mahtava: Sari Puumalainen, Esa-Matti Long ja minä opiskelimme samalla vuosikurssilla. Katarina Kaitueen kanssa olemme olleet ystäviä 'Kissa kuumalla katolla' -näytelmästä saakka. Ainakin nuo muut kolme näyttelevät hienosti :).

Ja SLAVA! Kunnia. jatkuu vielä Kansallisteatterissa?

Se oli suuri suksee keväällä 2015 ja vielä nyt syksylläkin. Hienosti kirjoitettu ja sävelletty spektaakkeli, joka sisältää monenlaista musiikkia. Kuulemma niin runsas kuin Venäjä, ettei kaikkea voi ymmärtää. Kannattaa ostaa liput! Esitys loppuu joulun tienoilla.

SLAVA!:ssa Tuominen näyttelee Volodjan roolin.
Kuva: Stefan Bremer. © Kansallisteatteri

Sinusta tuli näyttelijä, vaikka lapsena et haaveillutkaan näyttelijän urasta. Miten kuvailisit suhdettasi työntekoon sekä Kansallisteatteriin?

Olen tehnyt tätä työkseni 20 vuotta, mutta minulla ei ole ollenkaan sellainen olo että kävisin töissä. Kun lähden kotoa niin lähden harjoituksiin tai esitykseen. Ei tunnu siltä että menisin töihin. Teatteri on siitä hassu paikka, että sinne mennään vapaapäivinäkin, katsomaan kavereita.

Minulla on koulun jälkeen käynyt onni: Teatteri Takomo, Kansallisteatteri ja muut jutut. Brelistä olen tosi onnellinen, olen saanut siitä paljon ja jatkan sen parissa. On tulossa myös uutta Brel-materiaalia. Näyttelijät ovat hienoja tyyppejä, upea ammattiryhmä ja Kansallisteatterin koko henkilökunta on frendejä keskenään. Jos tulee heikko hetki, sieltä saa tukea ja siellä on kavereita, joille ei tarvitse edes sanoa mitään, tietää että kelpaa. Ei tarvitse pelätä eikä olla jotain muuta mitä on. 

Ohjaaja-käsikirjoittaja Antti Heikki Pesonen

”Naiivia tulevaisuudenuskoa on pakko olla”

Antti Heikki Pesonen sai parhaan käsikirjoituksen Jussin ensimmäisestä pitkästä elokuvastaan Päin seinää, jonka ensi-ilta oli 26.12.2014. Myös hänen lyhytelokuvansa Korsoteoria (2012) on saanut useita palkintoja Suomessa sekä ulkomailla.

Antti Heikki Pesonen.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy

Millaista on ollut aika Päin seinää ensi-illan jälkeen?

Positiivista, erityisesti siinä mielessä, että jos minulla olisi taipumusta alkoholi- tai muuhun päihdeongelmaan ne olisivat jo puhjenneet.

Mikä sinulle on jäänyt päällimmäisenä mieleen Päin seinää kuvauksista?

Jatkuva shokkitila, joka oli hyvin hämmentävä. Alitajunta teki tepposet ja pisti sellaiseen vireystilaan, jota en ollut ollenkaan odottanut. Nukuin joka yö kahden tunnin pätkän, jonka jälkeen heräsin tunniksi miettimään jotain leffan ongelmakohtaa. Sitten nukahdin uudestaan. Kahden tunnin päästä sama juttu alkoi alusta.

Joku narsistinen persoonallisuushäiriö ehkä auttaisi nauttimaan estottomasti siitä, että saa olla koko homman pomo. Minulle siitä nauttiminen on aika vaikeaa. Vaikka olen ollut paljon kuvauksissa, tehnyt lyhytelokuvaa ja telkkaria, tällä kertaa se oli kymmenen kertaa omituisempaa ja shokeeraavampaa. Kun jälkeenpäin kysyin ihmisiltä, vaikutinko oudolta tai paniikissa olevalta, kaikki sanoivat että ei, vaikutit ihan normaalilta. Päänsisäinen myrsky ei aina välity kaikille.

Jos ei olisi käynyt niin hyvä tsägä, että lyhärini menestyi, minkä myötä sain tietyn luoton, olisi saattanut olla hyvin vaikea lunastettua ihmisten luottamus osaamiseeni. Elokuvanteko on niin subjektiivista, että kukaan ei tiedä ovatko ratkaisut jotka tehdään, hyviä. Jos ratkaisut tekevään ihmiseen ei löydy luottamusta, koko korttitalo sortuu.

Kuinka paljon elokuvien tekoon liittyy ongelmanratkaisua?

Minun näkemykseni mukaan elokuvanteko on pelkästään ongelmien ratkaisua. Koko ajan tapahtuu pieniä ja isoja asioita, joita ei pysty ennustamaan ja ne pitää pystyä ratkaisemaan siinä hetkessä. Se on käytännön elokuvatyötä.

Making of Päin seinää. Valmistautumista tappelukohtaukseen.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy

Anna esimerkki ongelmanratkaisusta Päin seinää -elokuvassa

Kuvasimme teinien tappelukohtausta peltoaukealla. Aina kun tapellaan, siihen menee enemmän aikaa kuin muiden kohtausten tekemiseen, koska tarvitaan stunt-työtä ja varovaisuutta. Olimme kuvanneet puolet kohtauksesta ja kaikki sujui hyvin, kunnes alkoi kaatosade. Alkupuoli materiaalista ei täsmännyt sen jälkeen kuvattuun, koska siinä ei satanut vettä. Jouduimme miettimään odotetaanko sateen loppumista vai kuvataanko alku uudestaan.

Kävin nopeasti kaikki skenaariot läpi, päädyin siihen, että alkupuoli kuvataan uudestaan ja toivoin että se olisi oikea ratkaisu. Kenelläkään siinä ryhmässä ei ollut tietoa siitä oliko valintani hyvä vai huono – se selvisi valmiista materiaalista. Toisaalta jää ikuiseksi arvoitukseksi olisiko kohtauksesta tullut parempi, jos se olisikin toteutettu toisin.

Kuinka kauan kirjoitit Päin seinää -elokuvaa?

Aloitin sen keväällä 2012. Yhteensä kirjoittamiseen meni puolisen vuotta. Ensimmäinen aukikirjoitettu versio oli valmis kolmessa kuukaudessa. Siitä kolmen kuukauden päästä sain tehtyä version, jonka lähetin ulkopuolisille luettavaksi.

Käsikirjoitus tuli aika nopeasti lihaksi?

Jokaista tekstiä kirjoittaa tietämättään koko elämänsä. Tässäkin pätee klassinen sanonta siitä, että elokuvakäsikirjoitukset eivät koskaan valmistu vaan ne hylätään jossain vaiheessa kun ei enää ole aikaa, tahtoa tai voimia kirjoittaa niitä.

Oliko tarina valmiina päässäsi ennen kirjoittamista?

Mielikuva monista hahmoista oli varma. Itselläni on pitkälle aikuisikään ollut vääriä luuloja ylivertaisesta auteur-tekijästä, jolla on sekunnissa koko elokuvan tai tv-sarjan koko kaari mielessään. Mutta se on epäinhimillistä. Riittää että on olemassa joitain palikoita ja tietää miten niitä kannattaa käyttää. Katsoo mitä hahmot tahtovat ja mihin päin ne alkavat orgaanisesti kehittyä. Loppu on sitä, että pystyy hallitsemaan omaa epävarmuuttaan ja pelkoaan siitä että epäonnistuu.

Eräässä haastattelussa sanoit, että luit lapsena paljon sarjakuvia ja kuvailit itseäsi epäonnistuneeksi sarjakuvapiirtäjäksi. Millaisia tv-ohjelmia muistat lapsuudesta tai nuoruudesta?

Kun olin lapsi, tv:stä tuli Sergio Leonen spagettiwesterneitä ja muistan kiinnittäneeni huomiota niihin. Teini-iän kynnyksellä, ollessani ehkä 12-13, Yleisradio näytti Hayao Miyazakin Porco Rosson ja lapsille suunnatun Totoro-animen. Nämä kaksi anime-leffaa jäivät televisiosta tosi vahvasti mieleen.

Tv-sarjat löysin oikeastaan vasta päälle parikymppisenä. Tällä hetkellä on parikin, joihin olen koukussa: Game of Thrones ja True Detective. Fanitan suuresti myös Breaking Bad -sarjaa. Viimeksi katsoin HBO:n neljäosaisen minisarjan Olive Kittridge, joka jätti aika syvän vaikutuksen.

Kulkevatko ohjaaminen ja käsikirjoittaminen sinulla käsi kädessä?

Aloin kirjoittaa vasta koulussa. Ohjaaminen oli se mihin tähtäsin, ja sivutuotteena huomasin nauttivani kirjoittamisesta. Silloisessa Taideteollisessa korkeakoulussa tehtiin 5-15–minuuttisia lyhytelokuvia tai yksittäisiä kohtauksia, jolloin kirjoittaminen oli nautinnollista, koska se käsitti vain muutaman liuskan tekstiä. Siinä ei ollut samaa tekstin tuottamisen painolastia, mikä liittyy jatkuvajuoniseen tv-sarjaan tai pitkään elokuvaan. Ei ole enää kevyttä, kun pitää tuottaa yli 30 liuskaa tekstiä – siinä vaiheessa pitää olla tietty rutiini. Työmäisyys astuu kuvaan, kun materiaalia tarvitaan satoja liuskoja. Tai sitten olen vain tehnyt lyhyempien tekstien kirjoittamisesta päässäni valheellisen ruusuista, tiedä näistä sitten.

Olisitko käsikirjoittaja-ohjaaja, jos et olisi päässyt kouluun?

Olen miettinyt tuota monesti. En koskaan harrastanut elokuvantekoa missään kaveriporukassa. Katsoin elokuvia ja kuvittelin omassa päässä millaisia omat elokuvani voisivat olla. Koulu tarjosi konkreettisen tavan toteuttaa jotain ihan oikeasti. Jos en olisi päässyt kouluun, en osaa sanoa, olisinko jatkanut taistelua vai olisinko päätynyt postinkantajaksi. Ehkä siellä vaihtoehtoisessa universumissa olisin yhtä onnellinen tai jopa onnellisempi kuin nyt. Ikinä ei voi tietää.

Making of Päin seinää.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy

Teitkö opiskelujen ohessa töitä?

En halunnut tuolloin apulaisohjata – tai minulla ei mielestäni ollut kykyjä siihen, mikä on outoa, koska jälkeenpäin kaikki ovat puhuneet siitä miten järjestelmällinen osaan olla. Syystä tai toisesta se ei ollut minun juttuni, joten tein siivouskeikkaa, hanttihommia ja varastoduuneja. Jälkeenpäin ajatellen se oli varmaan positiivinen asia, koska kaikki mitä näkee muusta elämästä auttaa tässä ammatissa.

Maisterivaiheessa tein paljon leffahommia valo- ja puomimiehenä oman koulun – ja muidenkin koulujen – harjoitteluprojekteissa. Jossain vaiheessa pääsin Ylelle harjoittelijaksi kolmeksi kuukaudeksi, jolloin luin 3000 sivua käsikirjoituksia Yle Draamalla ja kommentoin niitä. No joo, eihän kukaan parikymppiseltä harjoittelijalta halua dramaturgista palautetta. Olin lisäksi kuukauden Tampereella TV2:sen maalaissarjoissa tekemässä kamerarataa ja roudaamassa sekä asentamassa valoja. Vaikka niin sanotut oikeat elokuvatuotannot jäivät näkemättä, niin näin varmaan keskivertoa enemmän käytännön hommaa.

Mitä opit opiskelijatuotannoista?

Aika usein opiskelijatuotannoissa ei tehty päätöksiä ja päivä saattoi olla siinä vaiheessa kestänyt 22 tuntia. Päähavaintoni oli se, että ihan sama päättääkö oikein vai väärin, mutta on päätettävä jotain. On pakko mennä eteenpäin. Homma hajoaa käsiin, jos alkaa pelkäämään päättämistä. Tehtyjä päätöksiä ehtii kyllä katua loppuelämänsä, mutta koneiston on pysyttävä käynnissä.

Miten hahmottelet tarinaa ennen aukikirjoittamista?

Kirjoitan käsin ideavihkoon sensuroimattomasti kohtaus- ja hahmoideoita ja yksittäisiä havaintoja ranskalaisilla viivoilla tai joskus pidemmillä kappaleilla. Kirjoitan sitä niin kauan kun on tarvis, joitakin viikkoja tai kuukausia. Sen jälkeen kirjoitan numeroidun kohtausluettelon, josta käy ilmi jokaisen kohtauksen funktio. Siitä näen hyvin helposti koko jutun rakenteen. Sitten alan kirjoittaa sitä auki.

Milloin kirjoitat?

Aiempina vuosina minulla oli monesti tapana kirjoittaa vain öisin. Nyt kun ikää on tullut, saatan joskus yksinkertaisesti nukahtaa näppäimistölle. Yleensä aloitan myöhään aamupäivällä tai aikaisin iltapäivällä ja kirjoitan kuuteen-seitsemään asti illalla. Ei mitään yhdeksästä viiteen meininkiä, mutta koska elämäntilannekin on muuttunut niin tunnit ovat nykyään hieman normaalimmat.

Kirjoitatko joka päivä?

Pyrin kirjoittamaan viitenä päivänä viikossa. Joskus saan sinä aikana tehtyä vain yhden kohtauksen. Toisinaan taas kirjoitan 20 sivua yhdessä päivässä ja pidän loppuviikon vapaata. Yleensä pääsen deadlineen mennessä sovittuun liuskamäärään.

Miten suhtaudut deadlineen?

Jos deadlinea ei ole, teen sen itselleni. Sovin itseni kanssa, että johonkin tiettyyn päivään mennessä minun pitää saada työn alla oleva versio valmiiksi. Noin kaksi viikkoa ennen sitä käynnistyy kehossa paniikinomainen hormonimyrsky, joka pakottaa alitajunnan tuottamaan materiaalia. Deadline on olemassa myös sen takia, että minun ei tarvitse määritellä kuinka monta sivua pitää kirjoittaa per päivä, vaan että tiettyyn päivään mennessä minulla on ne sivut valmiina.

Pilkotko kirjoitustyötä pienempiin osiin?

Pilkon sen helpommin hahmotettaviin sivumääriin tai kokonaisuuksiin. Esimerkiksi Päin seinää -elokuvassa se oli 15 liuskaa, joka tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin 15 minuuttia elokuvaa. Haaveilen kuitenkin siitä, että veisin tietokoneen puistoon ja kuin vahingossa kirjoittaisin kahdessa viikossa pitkän leffan. Toisaalta puistossa alkaisi kuitenkin sataa rakeita.

Making of Päin seinää.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy 

Minkä verran kysyt muiden mielipiteitä?

Monesti mietin minkälaisia jutuista tulisi, jos en kysyisi kenenkään mielipidettä. Että olisivatko ne parempia tai huonompia. Elokuvanteko, tai yleisesti taiteen tekeminen on usein aika yksinäistä puuhaa ja siinä kaipaa kumppania, jonka kanssa pallotella asioita. Suuri pettymys on, jos sellaista ihmistä ei löydy.

Päin seinää -elokuvan leikkausprosessissa se näytettiin noin 50 ihmiselle. Siinä sai aika ison kirjon mielipiteitä. Kun monet ihmiset vilpittömästi tarjoavat omaa palautettaan, siitä tulee aika kuluttavaa ja raskasta. Itsekin olen aika kriittinen enkä pidä omista jutuistani vaan yleensä näen niissä pikemmin virheitä kuin mitään positiivista. Joskus tulee sellainen olo, että jospa tämän voisikin tehdä niin ettei puhuisi puoleen vuoteen kenenkään muun kuin leikkaajan kanssa. Puhtaasti itsekkäisitä syistä se saattaisi olla vähemmän kuluttavaa.

Mikä työssäsi on haastavinta?

Pitää olla aika vahva minäkuva ja tietää kuka on. Itsensä joutuu kohtaamaan koko ajan, koska palautetta ja kyseenalaistamista tulee siitä mitä on tekemässä. Kun keskustellaan asiasta mikä edustaa minua, tarkoittaa se monille ainakin alitajuisesti, että oikeastaan keskustellaankin minusta. Yksi keino sudenkuoppien välttämiseen on, ettei samastu liikaa omaan juttuunsa, mutta toisaalta on kuitenkin pakko samastua, jotta pystyy tekemään työtään. Tasapainon löytäminen on välillä hankalaa.

Mikä työssäsi on palkitsevinta?

Kun tein varastolla kahdeksan tunnin päiviä, työ jatkui samanlaisena päivästä toiseen. Taiteen ja teosten tekemisessä on se hieno juttu, että ne valmistuvat, niissä on alku ja loppu. Niitä ei enää ikinä tarvitse tehdä uudestaan.

Mutta esimerkiksi kun seisoin pellon laidalla kaatosateessa ja piti kertoa 50:lle ihmiselle mitä tässä seuraavaksi tehdään, tuli mieleen, että eivät ne varastohommat loppupeleissä hullumpia olleet. Sellaisina hetkinä joku muu työ tuntuu mukavalta.

Oletko joskus miettinyt tekeväsi jotain muuta?

Vakavasti ottaen olen miettinyt tekeväni jotain ruumiillista. Ettei tarvitsisi ajatella työtä enää kahdeksan tunnin jälkeen. Kun stressikynnys ylittyy niin mietin, mitä jos palaisin varastoon tai hakisin esimerkiksi postin lajittelulinjalle. Se olisi helpottava vastakohta freelancer-taiteilijan jatkuvaan epävarmuuteen.

Mikä työssäsi kiehtoo?

Sama asia mikä pelottaa: epävarmuus ja haasteellisuus. Yhtä paljon kun se laukaisee pelkohormoneja niin onnistuessaan se laukaisee kaksin verroin mielihyvähormoneja. Siinä on sellainen jännä kaksinaisuus, että sama asia mitä pelkää on myös se mistä saa paljon nautintoa.

Making of Päin seinää.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy

Mitä sinulla nyt on työn alla?

Yritämme saada tuotantoon kolmiosaista minisarjaa (3 x 50 min). Aika monet tarinankerrontakonventioistamme liikkuvassa kuvassa, jos puhutaan narratiivisesta mainstream-viihteestä, ovat amerikkalaista alkuperää. Siksi 3 x 50 minuuttia saattaa tuntua kummalliselta, koska muotona se on hyvin epäamerikkalainen. Kyseinen muoto on olemassa Pohjoismaiden lisäksi ainakin Britanniassa. 

Kaikki elokuvaprojektit eivät välttämättä pääse valkokankaalle asti. Miten asennoidut alan epävarmuuteen?

Elokuvasäätiö julkaisee vuosittain tilastot siitä kuinka monta projektia on saanut käsikirjoitustukea. Parhaimmillaankin vain alle 40% käsikirjoitustuen saaneista projekteista toteutetaan.

Aina kun lähtee tekemään jotain ja katsoo sitä kylmän tilastollisesti niin on todennäköisempää että juttua, jota teet monta kuukautta, ei tehdäkään. Sen epävarmuuden kanssa on elettävä, koska muuten ei saa mitään aikaiseksi. Pitää ajatella niin, että jos se juttu on tarpeeksi hyvä niin jossain vaiheessa se tehdään. Naiivia tulevaisuudenuskoa on pakko olla. 

Sodankylän elokuvajuhlat 2015

Armi elää! alkamassa isossa teltassa.

Kunnon festarikävijä?

”Montako leffaa aiot katsoa tänään?”, minulta kysytään. ”Vain nämä lyhärit”, totean. Sarvipäinen pikkukaveri olkapäälläni naputtaa: Vain lyhärit!? Ja luulet olevasi kunnon festarikävijä? Häpeä! Elokuvateatterissa oikealla puolellani istuvan herran suunnitelmissa on keskiviikkona kolme elokuvaa. Missasin omaa tyhmyyttäni toisen näytöksen, jonka olin suunnitellut katsovani, mutta pitkän jonottamisen jälkeen olin sen verran voipunut, joten totesin suosiolla että hyvä näin.

Jonotan, jonotat, jonottaa

Jos halajaa Sodankylän leffafestareille, kannattaa varautua ainakin kahteen asiaan, jonottamiseen ja helkkarin hienoon tunnelmaan. Ensimmäisenä päivänä aikaa vierähti

Lippujono elokuvateatteri Lapinsuun edustalla.

ennakkovarattujen lippujen 
jonossa, kahdessa 
lipunmyyntijonossa 
sekä leffateatterijonossa. Yhteensä hommaan meni tuona päivänä ainakin parisen tuntia.

Sosialiseeraamista

Seisominen peräkkäin monen monituisen ihmisen kanssa on tavallisesti pitkäveteistä, mutta festarijonossa saattaa omissa oloissaan viihtyvästäkin kuoriutua – no, jos ei ihan sosiaalinen eläin niin ainakin sinnepäin. Juurikin jonossa tälle noviisille vinkattiin, että kannattaa ostaa sarjakortti ja mennä ajoissa - jonottamaan - näytöksiin, koska paikkalippuja ei ole. Sama noviisi jutusteli sujuvasti pohjoisen mauista: rieskasta, kampanisusta ja kuivalihasta. Noviisi sai jonossa myös hömpsyt viskipullosta. Kanssaihmisten välittömyydestä innostunut noviisi vinkkasi puolestaan, että jos tykkää pitsasta & porosta, kannattaa murkinoida Pizza-Paikka a`la Riestossa. Aslak-lätystä löytyy sekä kylmä- että lämminsavuporoa. Vink vink J.

Festareilla muisteltiin laajasti Peter von Baghia.

Näitkö? Kuka? No kato!

Ensikertalaisen pää kääntyili päivittäin kiivaaseen tahtiin: tuolla on Aki Kaurismäki ja tuossa Neil Hardwick, tohtisipa mennä juttelemaan. Ja Armi Toivanen, Tommi

Ohjaaja Petri Kotwica ja juhlien taiteellinen johtaja Timo Malmi.

Korpela, Milka Alroth, Matti Ijäs, Minna Haapkylä, Petri Kotwica, Jukka Virtanen... Sekä naapurin rouva, kotirapusta Helsingistä!

Tunnelmasta toiseen

Perjantai-iltana festarifiilis tuntui tarttuneen ihan jokaiseen, ja 40 kilometrin päässä sijaitsevaan tukikohtaan palattiin pitkin hampain. Bilehammasta kolotti, mutta meillä oli liput valmiina seuraavaksi aamuksi. Ja auto alla. Jälkeenpäin saimme vihiä keskustan koulun patjamajoituksesta, jonne olisi päässyt ilman varausta parilla kympillä. Olisimmepa tienneet sen aiemmin.

Hienoa, upeaa, mahtavaa!

Ohjelmasta jäivät päällimmäisinä mieleen Feyderin mykkäelokuva The New Gentlemen (Les Nouveaux Messieurs) Avantin säestyksellä ja Ismo Alangon & Pekka Turusen Valokuvakonsertti. Klaus Härön Miekkailija sai silmät kostumaan. Ensi vuonna en halua missata yllätysensi-iltaa, elokuvakaraokea enkä tunnelmointia Sodankylän keskustan yöttömässä yössä. Unohtamatta fiilistelyä jonossa.

Ismo Alanko, Pekka Turunen ja Jussi Jaakonaho.