Sodankylän elokuvajuhlat 2015

Armi elää! alkamassa isossa teltassa.

Kunnon festarikävijä?

”Montako leffaa aiot katsoa tänään?”, minulta kysytään. ”Vain nämä lyhärit”, totean. Sarvipäinen pikkukaveri olkapäälläni naputtaa: Vain lyhärit!? Ja luulet olevasi kunnon festarikävijä? Häpeä! Elokuvateatterissa oikealla puolellani istuvan herran suunnitelmissa on keskiviikkona kolme elokuvaa. Missasin omaa tyhmyyttäni toisen näytöksen, jonka olin suunnitellut katsovani, mutta pitkän jonottamisen jälkeen olin sen verran voipunut, joten totesin suosiolla että hyvä näin.

Jonotan, jonotat, jonottaa

Jos halajaa Sodankylän leffafestareille, kannattaa varautua ainakin kahteen asiaan, jonottamiseen ja helkkarin hienoon tunnelmaan. Ensimmäisenä päivänä aikaa vierähti

Lippujono elokuvateatteri Lapinsuun edustalla.

ennakkovarattujen lippujen 
jonossa, kahdessa 
lipunmyyntijonossa 
sekä leffateatterijonossa. Yhteensä hommaan meni tuona päivänä ainakin parisen tuntia.

Sosialiseeraamista

Seisominen peräkkäin monen monituisen ihmisen kanssa on tavallisesti pitkäveteistä, mutta festarijonossa saattaa omissa oloissaan viihtyvästäkin kuoriutua – no, jos ei ihan sosiaalinen eläin niin ainakin sinnepäin. Juurikin jonossa tälle noviisille vinkattiin, että kannattaa ostaa sarjakortti ja mennä ajoissa - jonottamaan - näytöksiin, koska paikkalippuja ei ole. Sama noviisi jutusteli sujuvasti pohjoisen mauista: rieskasta, kampanisusta ja kuivalihasta. Noviisi sai jonossa myös hömpsyt viskipullosta. Kanssaihmisten välittömyydestä innostunut noviisi vinkkasi puolestaan, että jos tykkää pitsasta & porosta, kannattaa murkinoida Pizza-Paikka a`la Riestossa. Aslak-lätystä löytyy sekä kylmä- että lämminsavuporoa. Vink vink J.

Festareilla muisteltiin laajasti Peter von Baghia.

Näitkö? Kuka? No kato!

Ensikertalaisen pää kääntyili päivittäin kiivaaseen tahtiin: tuolla on Aki Kaurismäki ja tuossa Neil Hardwick, tohtisipa mennä juttelemaan. Ja Armi Toivanen, Tommi

Ohjaaja Petri Kotwica ja juhlien taiteellinen johtaja Timo Malmi.

Korpela, Milka Alroth, Matti Ijäs, Minna Haapkylä, Petri Kotwica, Jukka Virtanen... Sekä naapurin rouva, kotirapusta Helsingistä!

Tunnelmasta toiseen

Perjantai-iltana festarifiilis tuntui tarttuneen ihan jokaiseen, ja 40 kilometrin päässä sijaitsevaan tukikohtaan palattiin pitkin hampain. Bilehammasta kolotti, mutta meillä oli liput valmiina seuraavaksi aamuksi. Ja auto alla. Jälkeenpäin saimme vihiä keskustan koulun patjamajoituksesta, jonne olisi päässyt ilman varausta parilla kympillä. Olisimmepa tienneet sen aiemmin.

Hienoa, upeaa, mahtavaa!

Ohjelmasta jäivät päällimmäisinä mieleen Feyderin mykkäelokuva The New Gentlemen (Les Nouveaux Messieurs) Avantin säestyksellä ja Ismo Alangon & Pekka Turusen Valokuvakonsertti. Klaus Härön Miekkailija sai silmät kostumaan. Ensi vuonna en halua missata yllätysensi-iltaa, elokuvakaraokea enkä tunnelmointia Sodankylän keskustan yöttömässä yössä. Unohtamatta fiilistelyä jonossa.

Ismo Alanko, Pekka Turunen ja Jussi Jaakonaho.

Stand up -koomikko Mebe

Koomikoilta ei tule feikkinauruja

© Niko Karppinen

“Mebe on Suomeen lapsena muuttanut kurdi, sulava herrasmies, joka sanoo suoraan mitä ajattelee. Eddie Murphyn karisma ja Boratin kulmakarvat ovat yhdistelmä, joka saa katsomot hytkymään naurusta. Hauskalla tavalla rehellinen Mebe on pohjimmiltaan leppoinen nallekarhu, mutta vitsit purevat kuin piripäiset ahmat.”

Miten kiinnostuit stand upista?

Seurasin teini-ikäisenä Conan O´Brienia, Simpsoneita ja Mad TV:tä. Ne ovat mielestäni mahtavia tv-sarjoja. Conan O´Brien on loistava talk show -isäntä, fanitan ja seuraan häntä yhä. Jokaisen Conan O´Brien -jakson lopussa ohjelman vieras esitti viiden minuutin stand up -setin. Se oli ensimmäinen kokemukseni stand upista, ja jäi vahvasti mieleen. YouTuben myötä näin stand upia yhä enemmän ja enemmän.

Milloin uskaltauduit lavalle ensimmäisen kerran?

Järjestin 2011 isot kurdijuhlat, ja kun ne päättyivät, minulla oli tylsää, ja mietin mitä tekisin seuraavaksi. Sitten keksin, että nyt on aivan pakko kokeilla stand upia ja aloin kirjoittaa juttuja suomeksi. Kävin pari kertaa open mic -klubilla katsomassa muita koomikoita. Siellä sanottiin, että jos haluat tulla kokeilemaan, ota vain rohkeasti yhteyttä.

Kirjoitin lisää juttuja ja harjoittelin, ja otin yhteyttä Ali Jahangiriin On the Rocksissa. Sain Rocksista noin viisi minuuttia esiintymisaikaa, menin lavalle ja boom! Ensimmäinen keikka sujui hyvin. Nauhoitin keikan ja julkaisin videon netissä, ja se sai hyvät arvostelut.

Kauanko treenasit ennen ensimmäistä esitystä?

Muutamien viikkojen ajan. Harjoittelin peilin edessä, ja nauhoitin omaa esiintymistäni. Halusin simuloida esiintymistilannetta.

Minkälaisia ohjeita annoit itsellesi nähtyäsi omaa esiintymistäsi?

Keskityin puhenopeuteen. Alkuaikoina, kun hermostuin lavalla, aloin puhua todella nopeasti ja unohdin totaalisesti juttujen rytmityksen. Joskus kävi niin, että kun huomasin puhuvani nopeasti, en voinut hidastaa, koska olin niin älyttömän hermostunut. Kokemuksen ja kertyneen itseluottamuksen ansiosta puhun nykyään rauhallisemmin. Olen iloinen, että olen kehittynyt enkä muista milloin olisin viimeksi alkanut hermoilun takia puhua nopeammin.

Paneuduin myös omaan tapaani puhua; että puhetyylini ei olisi liian esiintyjämäinen. Haluan esiintyessäni puhua normaalisti – samalla tavalla kuin lavan ulkopuolellakin.

Minkälaisia esikuvia sinulla on?

Suosikkikoomikoitani ovat Omid Djalili (UK), Bill Burr (USA) ja Louis
C. K. (USA). Lahjakkaita ja erittäin hauskoja tyyppejä. Kun Bill Burr vieraili Suomessa vuonna 2013, nauroin hänen keikallaan niin paljon, että kurkkuni tuli kipeäksi.

Miten olet päässyt kiinni stand upin maailmaan?

Olen katsonut paljon komediaa ja käynyt stand up -keikoilla. Alilta, josta on tullut myös hyvä kaverini, olen saanut neuvoja, ja muutkin koomikot ovat auttaneet. On tapana, että koomikot antavat toisilleen palautetta open mic -klubien takahuoneissa. Siellä käydään juttuja läpi ja annetaan vinkkejä. Kun testataan omia juttuja, rehellinen palaute on tärkeää. Koomikoilta ei tule feikkinauruja. Kaikkein paras tapa saada selville toimiiko joku juttu vai ei, on testata se open mic -klubilla yleisön edessä.

Miten kuvailisit itseäsi stand up -koomikkona?

Kerron lyhyitä juttuja eli one-linereita, mutta myös vähän pidempiä, pieniä kaskuja. Sekoitan molempia sopivassa suhteessa. Muut koomikot sanoivat heti alussa, että minulla on jo vahvasti olemassa oma tyyli ja ääni.

© Mebe

Minkälaisista teemoista teet stand upia?

Kurdien tilanne on minulle tärkeä ja haluan puhua siitä enemmän. Sen lisäksi juttuja voi syntyä ihan mistä vain. Esimerkiksi kun jotain hassua tapahtuu bussipysäkillä. Myös työpaikkaan liittyviä sattumuksia päätyy lavalle.

Jotkut saattavat ajatella, että olen mamu-koomikko, ja että heitän juttuja vain siitä. Pakolaisjutut ja kurdijutut ovat minusta kaksi eri asiaa. Kurdijutuissa keskityn kurdien poliittiseen tilanteeseen Lähi-Idässä ja pakolaisjutut kertovat elämästä Suomessa. En halua, että minun taustani on komedian keskipisteenä enkä myöskään, että se määrittää minua koomikkona.

Tarkkailetko maailmaa nykyään eri tavalla?

Olen uteliaampi. Luen uutisia netistä ja kehitän juttuja niiden pohjalta. Kun jotain hauskaa tapahtuu tai joku sanoo jotain hassua, nappaan ne ja muokkaan omaan settiini sopivaksi.

Mitä teet jos yleisöstä huudellaan?

Kun aloin tehdä stand upia, ja jos joku yleisöstä huuteli, minulla meni hermot: ”Hei, sä pilaat mun rytmin. Kukaan ei ole maksanut siitä että pääsee kuuntelemaan sua.” Flippasin ja reagoin aggressiivisesti, mikä oli huono idea.

Nykyään jos joku keskeyttää minut, otan tilanteen hyvin rauhallisesti. Toistan mitä huutelija sanoi, niin että muutkin kuulevat. Se antaa aikaa miettiä omaa vastaustani. Sain tuon vinkin Jukka Lindströmiltä, joka juontaa Noin viikon uutisia, ja on yksi lempikoomikoistani. Mitä enemmän teen keikkoja, sitä rauhallisempi olen lavalla ja sitä enemmän minulle kertyy itseluottamusta.

Miten työstät materiaaliasi?

Koska käsialani on niin kaamea, näppäilen ideoita muistiin kännykkään. Kirjoitan juttuja nopealla syklillä ja testaan niitä useampaan otteeseen. Harjoittelen todella paljon ennen keikkaa. Jos jutut eivät toimi, jätän ne pois setistä – heitän materiaalia surutta pois. Yksi kehittymisen kohteeni on viedä hyvä, toimiva juttu vielä pidemmälle ja saada siihen pari punchlinea lisää.

Mikä stand upissa kiehtoo?

Yleisön saaminen nauramaan on haaste. Ohjaan ja rakennan oman esitykseni itse alusta lähtien. Kaiken lisäksi se on hauskaa.

Mikä stand upissa on parasta?

Se kun saa ihmiset nauramaan kerta toisensa jälkeen. Juttujen uppoaminen yleisöön isolla areenalla antaa aivan uskomattoman fiiliksen! Olen esiintynyt esimerkiksi Hämeenlinnan Verkatehtaalla, Jyväskylän Paviljongissa, Linnanmäen Peacock-teatterissa ja Apollossa. On mahtavaa esiintyä myös pienillä ja intiimeillä open mic -klubeilla. 

Mikä stand upissa on haastavinta?

Tällä hetkellä haastavinta on improvisaatio. Jos joku juttu ei toimi lavalla, voin pelastaa sen improamalla; keksimällä siihen jotain uutta. Saatan myös vaihtaa jutun vauhdissa toiseen. Jos jotain yllättävää tapahtuu, minun pitää reagoida siiden, mutta olla samalla hauska, eikä se ole kovin helppoa. Improan nykyään enemmän ja olen kehittynyt siinä.

Joskus käy niin, että kun improan niin huomaan että nopeasti heitetty juttu toimii valmiin, kirjoitetun jutun kanssa. Jos ne toimivat hyvin yhdessä, yhdistän ne tulevillakin keikoilla.

Teetkö muita töitä stand upin ohella?

Stand up on minulle sivutyö ja harrastus. Olen tehnyt töitä muun muassa palveluneuvojana ja teknisenä tukena. Lisäksi mietin oman yrityksen perustamista, mutta en ole vielä keksinyt riittävän hyvää ideaa.

Mistä löytää tietoa tulevista keikoistasi?

Minulla on nettisivu http://www.mebe.fi, jossa kerrotaan tulevat keikat. Sieltä löytyy myös videoklippejä. Facebookissa minut löytää täältä. 

Tarkoitukseni on markkinoida itseäni myös englanniksi ja tehdä laadukkaita keikkavideoita. Jatkossa pyrin tekemään stand up -videoiden lisäksi muutakin materiaalia, mahdollisesti sketsejä.

Miten nousevat stand up -kyvyt pääsevät mielestäsi esille?

Mielestäni valtavirtamedia keskittyy hieman liikaa tiettyihin konkarikoomikkoihin. Joistain lehdistä on tullut näiden koomikoiden Facebook-sivuja, joilla postataan juttuja yksinomaan heistä. Kunnioitan kokeneita ammattilaisia suuresti, ja esimerkiksi Ismo Leikola on yksi suosikeistani, mutta olen varma, että suomalaista yleisöä kiinnostaa nähdä myös uusia, lahjakkaita kykyjä. Ja heille soisi tilaisuuksia päästä esille, kansan tietoisuuteen.

Minkälaisia tavoitteita sinulla on stand upin suhteen?

© Niko Karppinen

Unelmatilanne olisi, että elättäisin itseni stand up -keikoilla. Haluaisin tehdä stand upia myös kurdiksi. Open mic -klubien kieli on suomi, joten minun pitää keksiä joku muu tapa testata kurdinkielisiä juttuja.

Mitä on luvassa seuraavaksi?

Avaan Espoon Stand up -klubin ravintola Bada Bingissä lauantaina 11.4.2015 klo 21. Illan pääesiintyjä on Robert Pettersson, Naurun tasapaino -kilpailun voittaja vuodelta 2013. Mukana on myös monta muuta mielenkiintoista ja loistavaa koomikkoa.

Osallistun Naurun tasapainon kolmanteen kauteen. Ohjelman kuvaukset alkavat huhtikuussa 2015 ja se tulee ulos saman vuoden syyskuussa. En elättele toiveita siitä, että ohjelma tekee minusta todella tunnetun koomikon, mutta osallistuminen on kuitenkin taas yksi askel eteenpäin urallani.

Käsikirjoittaja Yasir Gaily

Käsikirjoittamisessa haastavinta on kirjoittaminen

© Santtu Luoto

Miten kiinnostuit kirjoittamisesta?

Helsingin kuvataidelukion äidinkielenopettaja Vuokko Raivion ansiosta. Opettaja oli sitä mieltä, että voisin olla hyvä kirjoittamaan, jos panostaisin siihen. Täysin hänen ansiostaan osallistuin kahteen kirjoituskilpailuun, joista toisen, Allianssin järjestämän rasismin vastaisen kilpailun voitin 1996. Se oli tosi merkittävä juttu, koska siitä lähtivät liikkeelle duunini tällä alalla. Minut kutsuttiin Radiomafialle haastatteluun ja Ylen tuottaja Pertti Ylikojola kysyi haluaisinko kirjoittaa viikottaista pakinaa Olga K:n vetämään Kämp-ohjelmaan. Tein sitä reilun vuoden ja se oli tosi kivaa. Ohjelmaan kirjoitti useita pakinoitsijoita, joista yksi oli Jyrki Lehtola. Hän oli tykännyt pakinoistani ja maininnut minut tv-tuottaja Antti ”Pizza” Pekkariselle. Sitä kautta päädyin tv-alalle.

Solahdit käsikirjoitusmaailmaan suhteellisen vaivattomasti?

Tuntuu usein siltä, että onnella on valtavan suuri merkitys sekä sillä, että sattuu törmäämään auttamishaluisiin ihmisiin. En olisi esimerkiksi osallistunut kirjoituskilpailuihin ilman kannustavaa äidikielenopettajaani. On todella vaikea ymmärtää miten hän on voinut huomata taipumusta siihen suuntaan. Olen tosi iloinen ja kiitollinen kun Radiomafian haastattelusta poiki tilaisuus pakinoiden kirjoittamiseen. Eikä päätymiseni tv-puolellekaan ollut oman aktiivisuuteni ansiota.

Millaista alaa olit itse miettinyt?

Taisin siihen aikaan olla kiinnostunut kirjallisuudesta ja taiteesta.  Suunnittelin varmaan pyrkiväni yliopistoon lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä. Olin kiinnostunut myös kääntämisestä. Jollain tavalla olin siis kiinnostunut kirjoittamisesta mutta en ollut tehnyt asian eteen mitään.

Oletko opiskellut käsikirjoittamista?

En ole tainnut käydä edes lyhyitä kursseja. Kirjallisuustiedettä opiskelin jonkun verran ja se syvensi kiinnostustani kirjoittamista kohtaan. Kaikkein eniten olen oppinut tekemällä töitä lahjakkaiden ja ammattitaitoisten ihmisten kanssa.

Oletko tehnyt kirjoittamisen saralla jotain muuta –  käsikirjoittamisen lisäksi?

Pääsin sisään englannin kääntämiseen ja tulkkaukseen Helsingin yliopistossa 1997. Eräs ystäväni perusti tuolloin käännöskirjallisutta julkaisevan kirjakustantamon. Huolimatta siitä, että olin käynyt laitoksella vain tutustumiskäynnillä, sanoin leikkimielisesti, että koska opiskelen kääntämistä niin voisin kääntää teille kirjoja. Niin sitten todella tapahtui ja käänsin kustantamolle yhteensä kolme kirjaa.

Ensimmäinen on amerikkalaisen toimittajan Gini Sikesin 8 ball chicks (suom. Vuosi tyttöjengien väkivaltaisessa maailmassa). Toinen kirja liittyy samaan aihepiiriin: Monster. Crips-jengiläisen muistelmat, joka on pitkään vankilassa istuneen jengiläisen omaelämäkerta. Kolmantena Vietnamiin ja Jenkkeihin sijoittunut Robert Stonen romaani Epäonnen soturit.

Missä vaiheessa ajattelit, että olet hyvä kirjoittamaan?

Aika monta vuotta meni niin, että välillä opiskelin ja välillä tein töitä ilman mitään selkeää suuntaa. Nykyinen käsikirjoitustyöputki ja selkeän identiteetin löytyminen käsikirjoittajana on tapahtunut viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Kirjoittamisen opiskelun kannalta älyttömän tärkeitä ovat olleet suomennostyöt. Kääntäminenhän on kirjoittamista, vaikkakin erilaista verrattuna siihen kun itse luo jotain tyhjästä. Se on ollut yksi merkittävimpiä tekijöitä siinä, että olen saanut varmuutta kirjoittamiseen.

Mitä jos lupaavalla käsikirjoittajalla olisi tukenaan mentori ”katsomassa perään”?

Kisälli-systeemi olisi monissa tapauksissa aivan mahtava. Käsikirjoittamiseen löytyy kyllä koulutusta, mutta olisi hyvä jos aloittelevilla käsikirjoittajilla olisi useammin mahdollisuus päästä jonkun taitavan ja kokeeen tyypin ohjaukseen. Se on erittäin hyvä tapa oppia. Nyt on paljolti onnesta kiinni kuka pääsee näyttämään kyntensä.

Jenkeissä aloittelevat käsikirjoittajat pyrkivät näytekäsikirjoituksilla sitcom-tekijätiimeihin. Jos he hoitavat työnsä hyvin, he voivat päästä hankkimaan lisäkokemusta. Ympärillä koko ajan rautaisia ammattilaisia. Arvostan korkeakoulutusta todella paljon mutta tuntuu, että olisi mahdotonta tulla koulusta ulos valmiina kirjoittajana, koska esimerkiksi hyväksi sitcom-käsikirjoittajaksi ei voi tulla ilman, että kirjoittaa sitcomeja.

Lupaava käsikirjoittaja ei välttämättä pysty panostamaan tekstiensä kehittelyyn, kun on pakko tulla jollain toimeen. Kannattaisi miettiä olisiko mahdollista kehittää systeemiä siihen suuntaan, että aloitteleva käsikirjoittaja voisi treenata osana jotakin kirjoitustiimiä ja saada siitä pienen rahallisen korvauksen. Monimutkainen juttu ja alalla jo olevien ammattilaisten kannalta pahimmillaan huono asia, mutta vähintään harkitsemisen arvoinen.

Mitä ohjelmia olet käsikirjoittanut?

Aloin kirjoittaa Thank God it’s Puopolo -radio-ohjelmaan sketsejä ja muuta samantyyppistä materiaalia vuonna 2007. Tein sitä pari vuotta ja kun se loppui, samalle ohjelmapaikalle tuli Radio Millennium, johon kirjoitin kolme vuotta. Samaan alkaan Millenniumin kanssa alkoivat hommat Uutisvuodon käsikirjoittajana. Uutisvuoto on pitkäaikaisin työpaikkani, olen ollut mukana kuusi vuotta. Sen ohella teen jatkuvasti jotain muuta, esimerkiksi Nenäpäivä-show-juontoja ja musaohjelmia. Suorana: Kortesmäki-ohjelmaa tehtiin yli 100 jaksoa – useita jaksoja viikossa.

Yksi myöhempien tekemisten kannalta merkittävä ohjelma 2000-luvun alussa oli Joonas Hytönen Show, jota teki aluksi Funny Films. Kirjoitin siihen alkumonologivitsejä ja myöhemmin osallistuin myös haastattelujen ideoimiseen.

Näiden lisäksi olen tietysti vuosien varrella ehtinyt olla mukana tekemässä monia muitakin ohjelmia.

Miten inspiroidut Uutisvuodosta vielä kuuden vuoden jälkeen?

Se on minulle hyvin rakas työ, jossa tuntuu aina siltä, että yritänpä tehdä vielä vähän paremmin, vielä vähän paremmin. Koska ohjelman muoto toistuu samankaltaisena niin sen sisällä asiat voi koko ajan pyrkiä tekemään vähän paremmin. Se on todella kivaa sekä palkitsevaa ja kehittävää. Toivon ohjelman jatkuvan pitkään.

Haluaisitko keskittyä tietyntyyppiseen kirjoittamiseen?

Monipuolisesta kirjoittamisesta on ollut minulle paljon iloa. Se ei ole ohje kenellekään muulle eli jos haluaa keskittyä yhteen juttuun, mikäs siinä. En näe siinä mitään väärää, jos löytyy halua ja resursseja. Mikäli haluaa kirjoittaa niin tärkeintä on, että kirjoittaa jotain.

Millainen on tapasi työskennellä?

Monet ihmiset pystyvät omaehtoisesti tekemään mielettömän hienoja asioita vuodessa – tai viidessä. Itselleni sopii hyvin viikon sykleissä menevä duuni. Deadlinet ovat todella tärkeitä. Kyse ei ole enää siitä mitä pystyn tekemään äärettömässä määrässä aikaa vaan mitä pystyn tekemään tietyssä timeframessä. On helpottavaa tietää, ettei ole loputtomien mahdollisuuksien suossa vaan on valittava joku linja ja on tehtävä parhaansa mukaan sekä niin, että se on ajoissa valmis.

Saatko palautetta teksteistäsi?

Olen tyyppi, joka kaipaa instant gratificationia. Kun kirjoitan jotain ja lähetän sen eteenpäin, saan usein palautetta noin tunnin sisään. Kaikissa kirjoitushommissa se ei mene niin. Kirjailijat saattavat tehdä kuukausitolkulla töitä ilman palautetta. Jotkut pystyvät tekemään niin erittäin menestyksekkäästi.

Käsikirjoittamista oppii vain tekemällä. On totta, ettei siihen tarvita kuin tietokone, mutta muilta ihmisiltä saatava palaute ja jonkinlainen ohjaus on äärimmäisen tärkeää. On hyvin vaikea kehittyä tyhjiössä kauhean hyväksi esimerkiksi tv-sarjojen käsikirjoittamisessa.

Miten pidät työtilanteen itsellesi sopivana?

Arvioin kokemuksen perusteella kuinka paljon mihinkin menee aikaa etten ota enempää mitä pystyn kunnolla tekemään. Ja pitämään työtilanteen sellaisena, että on riittävän monta rautaa tulessa. Alalla on hirveän tyypillistä, että duunit ovat sidottuja johonkin ohjelmaan, jolla on tietty elinkaari. Kun ohjelma loppuu niin loppuu myös duuni.

Voin tarvittaessa tehdä paljonkin töitä jonain tiettynä ajanjaksona. Monesti työajoilla ei minun kannaltani ole merkitystä. Sitä voi tehdä yhtä hyvin kolmelta iltapäivällä tai kolmelta yöllä.

Mikä käsikirjoittamisessa on parasta?

Jos saa luotua jotain sellaista joka tuntuu siltä, että täähän toimii ja saa sellaisen fiiliksen, että huh-huh, tulipa tehtyä jotain mistä joku saa jotain irti.

Mikä käsikirjoittamisessa on haastavinta?

Kirjoittaminen [naurua]. Se että pääsee flowhun. Äidinkielenopettajani sanoi, että pakko on paras muusa ja se pätee ainakin minun kohdallani erittäin hyvin. Uskon vahvasti siihen, että sopiva määrä stressiä on ihmiselle hyväksi. Minulla on usein erittäin hyvät fiilikset silloin kun on paljon duunia ja sellainen tilanne, ettei yksinkertaisesti ole aikaa miettiä mitään epäolennaisuuksia vaan on pakko keskittyä siihen mitä tekee. Silloin on mahdollista päästä tosi hyvään tilaan, jossa tekstiä syntyy. Ja sellaista tekstiä, josta jälkikäteen voi sanoa, että tämä on aika hyvä.

Mikä kirjoittamisessa kiehtoo?

Yksi tärkeimpiä asioita on koko ajan kehittyä kirjoittamisessa, päästä syventämään ja jossain määrin myös laajentamaan omaa osaamista. Tv-käsikirjoittamisessa on paljon enemmän opittavaa kun mitä tulen elinaikanani oppimaan. Tavoitteenani on pyrkiä lisäämään omaa osaamistani niin paljon kuin mahdollista. Jos olisi sellainen fiilis, että pysyy paikoillaan niin se ei todellakaan olisi hyvä juttu.

Millaisia esikuvia sinulla on? Käsikirjoittajia, ohjelmia ym.

Eräs erittäin inspiroiva henkilö on hyvä ystäväni Atte Järvinen, joka on omassa lajissaan Suomen paras käsikirjoittaja. Aten kanssa juttelemisesta on ollut älyttömän paljon iloa ja hyötyä. On voinut jutella esimerkiksi siitä mitä sitcomin kirjoittaminen on. Se on yksi alue, joka minua kiinnostaa tosi paljon.

Tina Fey on loistava tekijä, jonka duunit toimivat innoituksena. Hän on mm. 30 Rockin luoja sekä kirjoittaja ja näyttelee siinä myös. Frendit on ollut erittäin keskeinen ja on edelleen, katselen sitä tälläkin hetkellä. Kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin se on timanttia.

Simpsoneita olen vuosien varrella katsonut valtavan määrän, joitakin jaksoja jopa kymmenen kertaa. Parks and Recreation (Puisto-osasto) ja The Big Bang Theory (Rillit huurussa), jos ajattelee komediapuolta. Niitä on paljon, myös Ricky Gervaisin Office, Extras ja Life’s too short, kaikki todella hyviä. Draamapuolella loistavia sarjoja ovat Boardwalk Empire ja The Wire.

Vaikea sanoa missä määrin tv-sarjat vaikuttavat omaan kirjoitustyöhön. Sitcomit varmasti, muut toimivat ainakin innoituksena.

Mitä kannattaa ottaa huomioon, jos sitcomin kirjoittaminen kiinnostaa?

Se muistuttaa monilla tavoin talon rakentamista: jos ei ole mitään käsitystä siitä miten se tehdään, se on todella vaikeaa. Tiettyjä sääntöjä on hyödyllistä tietää, ja kun ne hallitsee niin voi rikkoa vaikka niitä kaikkia. Päteviä havaintoja vaikka siitä minkäkaltaisia hahmojen täytyy olla, saa esimerkiksi The Eight Characters of Comedy -kirjasta.

Käännöshommissa oppi muun muassa, että kirjassa on noin puoli miljoonaa merkkiä. Kun yksi juttu pitää muuttaa niin se koskee aika montaa muutakin kohtaa samassa kirjassa. Kirjan läpikäymiseen menee todella pitkä aika, kun taas sitcom-jakson käsikirjoituksen pystyy lukemaan päivässä vaikka kymmenen kertaa.

Milloin saamme nähdä kirjoittamaasi sitcomia?

Aion jossain vaiheessa kehitellä eteenpäin omia juttuja. Olen työstänyt paria sitcomia hyvän ystäväni Sami Hantulan kanssa. Ensimmäinen oli Ylen tilaustyö, johon kirjoitimme kolme valmista jaksoa ja toisen ideoimme Ylen komediakäsikirjoituskilpailuun. Toistaiseksi mitään ei ole päätynyt tuotantoon asti. En kuitenkaan kadu hetkeäkään aikaa, jonka olen käyttänyt niiden kehittämiseen ja kirjoittamiseen. Tulen todellakin tekemään sitä myös jatkossa.

Mitä käsikirjoitusrintamalla on luvassa seuraavaksi?

David Hasselhoff Show, joka alkaa Subilla 2.4.2015. Ohjelma on jo tehty Ruotsissa ja tulee nyt Suomeen. Kyseessä on hyvin viihteellinen talkshow ja Davidin oma formaatti. Pääsääntöisesti David juttelee suomalaisjulkkisten kanssa. Lisäksi luvassa on sketsimäisiä, huumoripitoisia inserttejä. Olen myös mukana käsikirjoittamassa Noin viikon uutiset -ajankohtaissatiiria, joka tulee torstaisin TV2:lta.

  

Ohjaaja-tuottaja-näyttelijä Heidi Lindén

Monta rautaa tulessa

© Theofanis Kavvadas

Olet laulanut, näytellyt, ohjannut ja tuottanut. Mistä kaikki sai alkunsa?

Olen tuijottanut leffoja pakkomielteisen tarkasti tosi pienestä asti, varsinkin toimintaelokuvia. Laulamisen aloitin 13-vuotiaana Pop & Jazz Konservatoriossa, ja samoihin aikoihin menin harrastelijateatteri Narriin. Kaikki samassa ryhmässä Narrissa olleet ovat alalla, jokaisesta tuli joko näyttelijä tai ohjaaja. Esimerkiksi Elena Leeve, Jussi Nikkilä, Antti Holma ja Iris Olsson.

Hain lukion jälkeen Taideteollisen korkeakoulun (nyk. ELO Helsinki Film School, Aalto Yliopisto) elokuvaohjauksen linjalle, mutta putosin viimeisessä vaiheessa. Keisarikunta-elokuvan kuvauksien aikana, kun olin työharjoittelussa Mandart Entertainment:issa, Mikko Nousiainen tokaisi, että mikset hae näyttelijälinjalle. Hain ja pääsin Tampereelle Näyttelijäntyön laitokselle (Näty).

Oltuani kolme vuotta Nätyllä, hain MA-opintoihin New Yorkiin. Opiskelin ensin näyttelijäntyötä ja sen jälkeen tuotantoa. Halusin tietää miten esisuunnittelu ja kaikki muu elokuvissa tehdään. Näyttelijä tulee mukaan yleensä niin myöhään (kuvaukset), kun monet suuret taiteelliset valinnat on jo tehty. Viimeisen opiskeluvuoden opiskelin siis näyttelijäntyön lisäksi ohjausta ja tuotantoa, kunnes valmistuin teatteritieteen maisteriksi.

Kun YLEn tv-sarja Radio Millennium alkoi, tulin Suomeen. Sitä edellisenä kesänä kuvasimme Pystyssä/Indebted-leffan, mutta ensi-ilta oli vasta Millenniumin jälkeen. Olin elokuvan toinen tuottaja sekä yksi päänäyttelijöistä, ja se voitti Best Debut -palkinnon Lontoon Elokuvajuhlilla vuonna 2012. Millenniumin aikana näyttelin monessa eri teatterissa ja tuurasin musikaaleissa. Oli sairaan kiireistä – illalla näytöksiä, päivisin kuvauksia. Sitten ajattelin, että nyt on ihan pakko hakea opiskelemaan ohjausta.

Kannattiko pyrkiä opiskelemaan ohjausta? Sinulla oli jo kaksi tutkintoa.

Kun seurasin Pystyssä/Indebted-leffan tuotannollista prosessia alusta asti niin huomasin, että on tosi vaikea tuottaa, jos ei tunne koko tuotantosysteemiä Suomessa alusta asti. Ei ole olemassa maksullisiakaan kursseja, missä asiaa opetettaisiin. Onneksi ELO Helsinki Film School:issa kerrottiin, ja hain sinne hyvästä syystä.

Teitte Pystyssä/Indebted-elokuvan indietuotantona. Millainen on Suomen indie-skene?

Suomessa on sellainen kulttuuri, että tuntemattomana leffantekijänä sinua ei oteta oteta alussa tosissaan, tai anneta edes aikaa esitellä produktiota, joten alalle pääsy on “todellisen vuoren takana”. Keväällä 2014 asuin Saksassa Goethe-instituutin stipendin turvin ja kävin leffakurssin, jossa opetettiin alan saksalaista sanastoa. Soitin kaikkiin mahdollisiin firmoihin kysyen voinko tulla käymään ja minulle sanottiin, että saat viisi minuuttia aikaa. Kävin vaikka missä, tosi isoissa firmoissa. Siellä oli tosi vastaanottavainen ilmapiiri ja sain parissa kuukaudessa hyödyllisiä kontakteja, nopeammin kuin Suomessa muutamassa vuodessa.

© Thomas Smith

Millaista on tasapainoilu kaikkien osa-alueiden (laulaminen, näytteleminen, ohjaaminen, tuottaminen) kanssa?

Yhtä helvettiä ☺. On hyvin mahdollista, että joku homma ei mene koskaan tuotantoon, vaikka sen eteen on tehnyt paljon töitä. Siinä tapauksessa teen projektin, joka saa rahoituksen tai jotain muuta: menen roolittamaan toiselle ohjaajalle tai näyttelen. Kunhan voin olla hyödyksi ja koen, että pystyn tuomaan tuotantoon jotain mitä se tarvitsee.

Olet tehnyt myös roolitusta?

Minulta kysytään jatkuvasti miksi Suomessa aina valitaan samat näyttelijät. Olen 13-vuotiaasta saakka pohtinut samaa asiaa, mikä on yksi syy siihen, että olen sekaantunut roolitukseen. Olen ollut mukana roolittamassa muun muassa tv-sarjoja kuten Mustat Lesket, josta tehdään adaptaatio USA:aan (onnea Moskito Television!) ja monia muitakin, vielä esituotannossa tai kuvausvaiheessa olevia sarjoja.

Tavallinen katsoja ei mieti kuka leffan on ohjannut tai kirjoittanut tai kuvannut. Tavallinen katsoja miettii, että tuo tyyppi vetää tuon roolin, tarina on tämä, ja eläytyy tietyn ihmisen elämään. Näyttelijät ovat näkyvin osa elokuvaa.

Koska olen ikuinen casting-haukka, jostain jää aina joku mieleen. Näin erään näyttelijän lavalla Ruotsissa vuonna 2005, ja vuonna 2014 soitin hänelle. Haluan tavata uusia ihmisiä ja ehdottaa lahjakkaita uusia kasvoja. Kiinnitän paljon huomiota siihen kuka missäkin näyttelee, kuka sopisi johonkin rooliin, ja tarvittaessa otan saman tien yhteyttä.

Onko sinulle koskaan tullut sellainen olo, että pitäkää alanne, ryhdyn vaikka teurastajaksi?

Varmaan joskus tulee sellaisia fiiliksiä. Monet produktiot ampaisevat käyntiin yhtäkkiä, kaikella on jatkuvasti kiire ja kaikki on super urgent. Vaikka sinun oletetaan olevan aina tavoitettavissa, on se välillä mahdotonta. Eräs tuottaja sanoi, että kannattaa vaan suoraan tehdä itselleen ajat, jolloin vastaa puhelimeen sillä jos jatkuvasti vastailee, senhetkinen tekeminen keskeytyy koko ajan. Fiksu oppii priorisoimaan –  sitä opettelen koko ajan, onneksi vasta 10 vuotta alalla takana ;).

Joillain ihmisillä on selkeät työajat, mikä on ihanaa. Itsekin voisin jättää vastaamatta puhelimeen kello 16 jälkeen. Mutta loppujen lopuksi en kuitenkaan voi. Kun itsellä on projekti menossa, pitää minunkin voida tavoittaa ihmisiä. Enää en vastaa viikonloppuöisin enkä soita myöskään muille miten sattuu. Omaa ja muiden aikaa oppii arvostamaan kun on jatkuvasti kolme kännykkää ja läppäri auki ja istuu samaan aikaan palaverissa. Kun menen lomalle, menen to-del-la lo-mal-le.

Miten aikataulutat tekemisesi?

Otan mahdollisimman ajoissa selvää tärkeistä projekteista, sekä ELO Helsinki Film Schoolissa että alan palkkahommissa. Esimerkiksi tällä hetkellä suunnittelen koulun lopputyöleffaa, ja kaikkiin muihin aikoihin sovin töitä. Teen mieluiten luovan alan produktoita, koska niissä on sellaiset aikataulut, että voin itsekin päättää minä aikoina teen töitä. Eli toisin sanoen en nuku ollenkaan...

© Theofanis Kavvadas

Mikä on parasta ohjaajan työssä?

Projektin ihan alku, kun kaikki on inspiroivaa, ja voi keskittyä tarinaan. Se on minulle luovin ja eniten aikaa vievin ajanjakso. Se on myös tuotannollisesti kevein, koska siinä vaiheessa mukana on vasta suhteellisen vähän ihmisiä.

Toinen unelmien etappi on tietysti projektin loppuvaihe, kun koko homma lähestyy loppua, se haikeus ja jännitys samaan aikaan. Kaikki siinä välillä on silkkaa, sairasta duunia: se kaikki mitä on suunniteltu, pitää toteuttaa.

Mikä on haastavinta ohjaajan työssä?

Leffan joka osa-alueella on tiiminjohtaja, jolla pitäisi olla johtamis- ja ihmissuhdetaitoja. Työryhmien kokoamista opetetaan kuitenkin todella vähän. Samaten ihmissuhdetaitoja.

Kävellessäni kuvauksiin, joissa minua odotti 120 ihmistä, tuli epätodellinen olo. Mietin mitä minä täällä teen ja pystynkö tähän. Minun pitäisi sanoa niille mistä ne kävelevät mihin, miten koko homma toimii ja miten pysytään aikataulussa – mutta kukaan ei ole kouluttanut minua oikeastaan koskaan, vaikka olenkin ollut paljon kuvauksissa. Eikä epätodelliseen oloon voi jäädä hetkeksikään makaamaan, kun joka sekunti maksaa.

Miten kuvailisit itseäsi elokuvantekijänä?

Minua kiinnostavat trillerit ja rikostarinat. Leffaesikuviani ovat Terminator 2, The Game, Marathon Man ja Polanskin elokuvat.

Ohjaajana tykkään tietää etukäteen tasan tarkkaan miten homma menee. En halua tulla paikan päälle tsekkailemaan enkä improilemaan.

Näyttelijänä tykkään pienestä vaarasta, että mitä tulee tapahtumaan. Ohjaajana haluan, että kaikki on mietitty, stoori ja se mitä kuvataan ja miten. Näissä on myös genre-ero. Ohjaan lähinnä psykologista trillerimatskua, mutta olen näytellyt vain komedioissa. Toki koen nykyään, että trilleri ja kauhu eivät sittenkään ole niin kaukana komediasta.

Mitä leffanteon eri osa-alueista haluat nostaa esille?

Ennen kuin kirjoitan käsikirjoitusta tai ideaa, minulla on musiikki jo päässä. Ei välttämättä mikään tietty kappale, mutta saan inspiraatiota jostain tietystä rytmistä. Tykkään miettiä musaa paljon, äänisuunnittelu on melkein siistein vaihe.

Sinulla on työn alla on pitkä elokuva, Collection. Kerro siitä. 

Collection kertoo muun muassa tästä ajasta ja ahdistuksesta. Se ei ole skifileffa, mutta sijoittuu ajassa hieman eteenpäin, tuhoon. Tämä mikä meillä nyt on tulee kaatumaan ja murenemaan. Maailmanlopun meininki kiinnostaa tosi paljon.

Pääosissa ovat 13-vuotias tyttö, Lily ja 27-vuotias militian sotilas Ven, mieheksi tekeytynyt nainen. Heidän välilleen syntyy pakkomielteinen, Lolita-tyylinen rakkaustarina. Lue lisää: www.collectionfilm.com

Missä vaiheessa Collection on?

Ensimmäinen käsikirjoitusversio on tehty, nyt yritetään löytää sille sopiva tuotantoyhtiö. Kun olin syksyllä 2014 pitchaamassa käsikirjoitusta kehittelyklinikassa, se jakoi mielipiteet kahtia: tuottajat, levittäjät & sales agentit joko lumoutuivat tai pitivät maailmaa todella ällöttävänä. Ulkomailla on osoitettu kiinnostusta, mutta Suomestakin olisi kiva löytää yhteistyökumppani.

© Thomas Smith

Kun miettii Pystyssä-elokuvaa ja Collectionia, tulee mieleen, että et halua päästä katsojaa helpolla.

Minua eivät kiinnosta yhtään keittiöpöytädraamat. Eikä juoppoväkivaltalähiöongelmat tai inhorealismi. Että viilletään ranteet auki kun lähdetään teatterista ulos. On mahdollista tehdä vaikuttavia, aidon tuntuisia stooreja, jotka samalla kertaa sekä koskettavat, pistävät ajattelemaan ja myös viihdyttävät. Se on vain vaikeampaa.

***

PS. Katso teaser Heidin Premiere-elokuvasta. Sen ensi-ilta on maaliskuussa 2015: https://vimeo.com/82113136

(Olen korjannut blogiin vuosilukuja (Lindénin ikää) sekä tarkennuksia koulutukseen liittyen).