I(n)h(i)mi(ll)isiä

Olen kerännyt ostokseni, muutama hassu korin pohjalla. Minulla ei ole kiire. Siitä huolimatta etenen rivakasti. Matkaan kuuluu lyhyitä, suoria etappeja ja tiukkoja yhdeksänkymmenen asteen käännöksiä. Ei tarvetta kartturille, on täällä ennenkin kurvailtu. Pistän merkille edessäni vähän kauempana hitaasti askeltavan, ostoskärryä työntävän miehen. Jos olen vikkelä, pääsen ohi. Vasemmalta. Oikealta. Ei onnistu. Pitikö edes koettaa änkeä – hoppuahan ei ollut.

Asetun jonoon miehen jälkeen ja toivon ettei hän ole huomannut ohitusyritystäni. Hän alkaa latoa ostoksia hihnalle, kääntyy sitten puoleeni. 
- Mene vaan ensin.

- Ei tässä nyt niin kiire ole, kiitos vaan.

Taisi huomata.

Mitä muuta voisin sanoa, jotain ystävällistä? 

- En ole sellainen kuin luulette, tyly nuorisolainen, täytän kohta 40, juu, näytän nuoremmalta, ne on ne geenit, eikä minulla ole kiire, voi halutessani edetä todella hitaasti, katsokaa vaikka, näin verkkaan tässä…? Maybe not.
- Kaunis ilma tänään? Ööh, sataa. 

- Kivat ostokset teillä? Voi apua.

En lopultakaan keksi mitään. Ajattelen vain, millaiselta vaikutan, jos sanon jotain tyhmää. Koska niin siinä käy, miten muutenkaan. Vieraille kun ei yleensä puhuta, edes hyvää tarkoittaen.

Miksei? Kaikkihan tässä i(n)h(i)mi(ll)isiä ollaan.