Ohjaaja-käsikirjoittaja Antti Heikki Pesonen

”Naiivia tulevaisuudenuskoa on pakko olla”

Antti Heikki Pesonen sai parhaan käsikirjoituksen Jussin ensimmäisestä pitkästä elokuvastaan Päin seinää, jonka ensi-ilta oli 26.12.2014. Myös hänen lyhytelokuvansa Korsoteoria (2012) on saanut useita palkintoja Suomessa sekä ulkomailla.

Antti Heikki Pesonen.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy

Millaista on ollut aika Päin seinää ensi-illan jälkeen?

Positiivista, erityisesti siinä mielessä, että jos minulla olisi taipumusta alkoholi- tai muuhun päihdeongelmaan ne olisivat jo puhjenneet.

Mikä sinulle on jäänyt päällimmäisenä mieleen Päin seinää kuvauksista?

Jatkuva shokkitila, joka oli hyvin hämmentävä. Alitajunta teki tepposet ja pisti sellaiseen vireystilaan, jota en ollut ollenkaan odottanut. Nukuin joka yö kahden tunnin pätkän, jonka jälkeen heräsin tunniksi miettimään jotain leffan ongelmakohtaa. Sitten nukahdin uudestaan. Kahden tunnin päästä sama juttu alkoi alusta.

Joku narsistinen persoonallisuushäiriö ehkä auttaisi nauttimaan estottomasti siitä, että saa olla koko homman pomo. Minulle siitä nauttiminen on aika vaikeaa. Vaikka olen ollut paljon kuvauksissa, tehnyt lyhytelokuvaa ja telkkaria, tällä kertaa se oli kymmenen kertaa omituisempaa ja shokeeraavampaa. Kun jälkeenpäin kysyin ihmisiltä, vaikutinko oudolta tai paniikissa olevalta, kaikki sanoivat että ei, vaikutit ihan normaalilta. Päänsisäinen myrsky ei aina välity kaikille.

Jos ei olisi käynyt niin hyvä tsägä, että lyhärini menestyi, minkä myötä sain tietyn luoton, olisi saattanut olla hyvin vaikea lunastettua ihmisten luottamus osaamiseeni. Elokuvanteko on niin subjektiivista, että kukaan ei tiedä ovatko ratkaisut jotka tehdään, hyviä. Jos ratkaisut tekevään ihmiseen ei löydy luottamusta, koko korttitalo sortuu.

Kuinka paljon elokuvien tekoon liittyy ongelmanratkaisua?

Minun näkemykseni mukaan elokuvanteko on pelkästään ongelmien ratkaisua. Koko ajan tapahtuu pieniä ja isoja asioita, joita ei pysty ennustamaan ja ne pitää pystyä ratkaisemaan siinä hetkessä. Se on käytännön elokuvatyötä.

Making of Päin seinää. Valmistautumista tappelukohtaukseen.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy

Anna esimerkki ongelmanratkaisusta Päin seinää -elokuvassa

Kuvasimme teinien tappelukohtausta peltoaukealla. Aina kun tapellaan, siihen menee enemmän aikaa kuin muiden kohtausten tekemiseen, koska tarvitaan stunt-työtä ja varovaisuutta. Olimme kuvanneet puolet kohtauksesta ja kaikki sujui hyvin, kunnes alkoi kaatosade. Alkupuoli materiaalista ei täsmännyt sen jälkeen kuvattuun, koska siinä ei satanut vettä. Jouduimme miettimään odotetaanko sateen loppumista vai kuvataanko alku uudestaan.

Kävin nopeasti kaikki skenaariot läpi, päädyin siihen, että alkupuoli kuvataan uudestaan ja toivoin että se olisi oikea ratkaisu. Kenelläkään siinä ryhmässä ei ollut tietoa siitä oliko valintani hyvä vai huono – se selvisi valmiista materiaalista. Toisaalta jää ikuiseksi arvoitukseksi olisiko kohtauksesta tullut parempi, jos se olisikin toteutettu toisin.

Kuinka kauan kirjoitit Päin seinää -elokuvaa?

Aloitin sen keväällä 2012. Yhteensä kirjoittamiseen meni puolisen vuotta. Ensimmäinen aukikirjoitettu versio oli valmis kolmessa kuukaudessa. Siitä kolmen kuukauden päästä sain tehtyä version, jonka lähetin ulkopuolisille luettavaksi.

Käsikirjoitus tuli aika nopeasti lihaksi?

Jokaista tekstiä kirjoittaa tietämättään koko elämänsä. Tässäkin pätee klassinen sanonta siitä, että elokuvakäsikirjoitukset eivät koskaan valmistu vaan ne hylätään jossain vaiheessa kun ei enää ole aikaa, tahtoa tai voimia kirjoittaa niitä.

Oliko tarina valmiina päässäsi ennen kirjoittamista?

Mielikuva monista hahmoista oli varma. Itselläni on pitkälle aikuisikään ollut vääriä luuloja ylivertaisesta auteur-tekijästä, jolla on sekunnissa koko elokuvan tai tv-sarjan koko kaari mielessään. Mutta se on epäinhimillistä. Riittää että on olemassa joitain palikoita ja tietää miten niitä kannattaa käyttää. Katsoo mitä hahmot tahtovat ja mihin päin ne alkavat orgaanisesti kehittyä. Loppu on sitä, että pystyy hallitsemaan omaa epävarmuuttaan ja pelkoaan siitä että epäonnistuu.

Eräässä haastattelussa sanoit, että luit lapsena paljon sarjakuvia ja kuvailit itseäsi epäonnistuneeksi sarjakuvapiirtäjäksi. Millaisia tv-ohjelmia muistat lapsuudesta tai nuoruudesta?

Kun olin lapsi, tv:stä tuli Sergio Leonen spagettiwesterneitä ja muistan kiinnittäneeni huomiota niihin. Teini-iän kynnyksellä, ollessani ehkä 12-13, Yleisradio näytti Hayao Miyazakin Porco Rosson ja lapsille suunnatun Totoro-animen. Nämä kaksi anime-leffaa jäivät televisiosta tosi vahvasti mieleen.

Tv-sarjat löysin oikeastaan vasta päälle parikymppisenä. Tällä hetkellä on parikin, joihin olen koukussa: Game of Thrones ja True Detective. Fanitan suuresti myös Breaking Bad -sarjaa. Viimeksi katsoin HBO:n neljäosaisen minisarjan Olive Kittridge, joka jätti aika syvän vaikutuksen.

Kulkevatko ohjaaminen ja käsikirjoittaminen sinulla käsi kädessä?

Aloin kirjoittaa vasta koulussa. Ohjaaminen oli se mihin tähtäsin, ja sivutuotteena huomasin nauttivani kirjoittamisesta. Silloisessa Taideteollisessa korkeakoulussa tehtiin 5-15–minuuttisia lyhytelokuvia tai yksittäisiä kohtauksia, jolloin kirjoittaminen oli nautinnollista, koska se käsitti vain muutaman liuskan tekstiä. Siinä ei ollut samaa tekstin tuottamisen painolastia, mikä liittyy jatkuvajuoniseen tv-sarjaan tai pitkään elokuvaan. Ei ole enää kevyttä, kun pitää tuottaa yli 30 liuskaa tekstiä – siinä vaiheessa pitää olla tietty rutiini. Työmäisyys astuu kuvaan, kun materiaalia tarvitaan satoja liuskoja. Tai sitten olen vain tehnyt lyhyempien tekstien kirjoittamisesta päässäni valheellisen ruusuista, tiedä näistä sitten.

Olisitko käsikirjoittaja-ohjaaja, jos et olisi päässyt kouluun?

Olen miettinyt tuota monesti. En koskaan harrastanut elokuvantekoa missään kaveriporukassa. Katsoin elokuvia ja kuvittelin omassa päässä millaisia omat elokuvani voisivat olla. Koulu tarjosi konkreettisen tavan toteuttaa jotain ihan oikeasti. Jos en olisi päässyt kouluun, en osaa sanoa, olisinko jatkanut taistelua vai olisinko päätynyt postinkantajaksi. Ehkä siellä vaihtoehtoisessa universumissa olisin yhtä onnellinen tai jopa onnellisempi kuin nyt. Ikinä ei voi tietää.

Making of Päin seinää.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy

Teitkö opiskelujen ohessa töitä?

En halunnut tuolloin apulaisohjata – tai minulla ei mielestäni ollut kykyjä siihen, mikä on outoa, koska jälkeenpäin kaikki ovat puhuneet siitä miten järjestelmällinen osaan olla. Syystä tai toisesta se ei ollut minun juttuni, joten tein siivouskeikkaa, hanttihommia ja varastoduuneja. Jälkeenpäin ajatellen se oli varmaan positiivinen asia, koska kaikki mitä näkee muusta elämästä auttaa tässä ammatissa.

Maisterivaiheessa tein paljon leffahommia valo- ja puomimiehenä oman koulun – ja muidenkin koulujen – harjoitteluprojekteissa. Jossain vaiheessa pääsin Ylelle harjoittelijaksi kolmeksi kuukaudeksi, jolloin luin 3000 sivua käsikirjoituksia Yle Draamalla ja kommentoin niitä. No joo, eihän kukaan parikymppiseltä harjoittelijalta halua dramaturgista palautetta. Olin lisäksi kuukauden Tampereella TV2:sen maalaissarjoissa tekemässä kamerarataa ja roudaamassa sekä asentamassa valoja. Vaikka niin sanotut oikeat elokuvatuotannot jäivät näkemättä, niin näin varmaan keskivertoa enemmän käytännön hommaa.

Mitä opit opiskelijatuotannoista?

Aika usein opiskelijatuotannoissa ei tehty päätöksiä ja päivä saattoi olla siinä vaiheessa kestänyt 22 tuntia. Päähavaintoni oli se, että ihan sama päättääkö oikein vai väärin, mutta on päätettävä jotain. On pakko mennä eteenpäin. Homma hajoaa käsiin, jos alkaa pelkäämään päättämistä. Tehtyjä päätöksiä ehtii kyllä katua loppuelämänsä, mutta koneiston on pysyttävä käynnissä.

Miten hahmottelet tarinaa ennen aukikirjoittamista?

Kirjoitan käsin ideavihkoon sensuroimattomasti kohtaus- ja hahmoideoita ja yksittäisiä havaintoja ranskalaisilla viivoilla tai joskus pidemmillä kappaleilla. Kirjoitan sitä niin kauan kun on tarvis, joitakin viikkoja tai kuukausia. Sen jälkeen kirjoitan numeroidun kohtausluettelon, josta käy ilmi jokaisen kohtauksen funktio. Siitä näen hyvin helposti koko jutun rakenteen. Sitten alan kirjoittaa sitä auki.

Milloin kirjoitat?

Aiempina vuosina minulla oli monesti tapana kirjoittaa vain öisin. Nyt kun ikää on tullut, saatan joskus yksinkertaisesti nukahtaa näppäimistölle. Yleensä aloitan myöhään aamupäivällä tai aikaisin iltapäivällä ja kirjoitan kuuteen-seitsemään asti illalla. Ei mitään yhdeksästä viiteen meininkiä, mutta koska elämäntilannekin on muuttunut niin tunnit ovat nykyään hieman normaalimmat.

Kirjoitatko joka päivä?

Pyrin kirjoittamaan viitenä päivänä viikossa. Joskus saan sinä aikana tehtyä vain yhden kohtauksen. Toisinaan taas kirjoitan 20 sivua yhdessä päivässä ja pidän loppuviikon vapaata. Yleensä pääsen deadlineen mennessä sovittuun liuskamäärään.

Miten suhtaudut deadlineen?

Jos deadlinea ei ole, teen sen itselleni. Sovin itseni kanssa, että johonkin tiettyyn päivään mennessä minun pitää saada työn alla oleva versio valmiiksi. Noin kaksi viikkoa ennen sitä käynnistyy kehossa paniikinomainen hormonimyrsky, joka pakottaa alitajunnan tuottamaan materiaalia. Deadline on olemassa myös sen takia, että minun ei tarvitse määritellä kuinka monta sivua pitää kirjoittaa per päivä, vaan että tiettyyn päivään mennessä minulla on ne sivut valmiina.

Pilkotko kirjoitustyötä pienempiin osiin?

Pilkon sen helpommin hahmotettaviin sivumääriin tai kokonaisuuksiin. Esimerkiksi Päin seinää -elokuvassa se oli 15 liuskaa, joka tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin 15 minuuttia elokuvaa. Haaveilen kuitenkin siitä, että veisin tietokoneen puistoon ja kuin vahingossa kirjoittaisin kahdessa viikossa pitkän leffan. Toisaalta puistossa alkaisi kuitenkin sataa rakeita.

Making of Päin seinää.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy 

Minkä verran kysyt muiden mielipiteitä?

Monesti mietin minkälaisia jutuista tulisi, jos en kysyisi kenenkään mielipidettä. Että olisivatko ne parempia tai huonompia. Elokuvanteko, tai yleisesti taiteen tekeminen on usein aika yksinäistä puuhaa ja siinä kaipaa kumppania, jonka kanssa pallotella asioita. Suuri pettymys on, jos sellaista ihmistä ei löydy.

Päin seinää -elokuvan leikkausprosessissa se näytettiin noin 50 ihmiselle. Siinä sai aika ison kirjon mielipiteitä. Kun monet ihmiset vilpittömästi tarjoavat omaa palautettaan, siitä tulee aika kuluttavaa ja raskasta. Itsekin olen aika kriittinen enkä pidä omista jutuistani vaan yleensä näen niissä pikemmin virheitä kuin mitään positiivista. Joskus tulee sellainen olo, että jospa tämän voisikin tehdä niin ettei puhuisi puoleen vuoteen kenenkään muun kuin leikkaajan kanssa. Puhtaasti itsekkäisitä syistä se saattaisi olla vähemmän kuluttavaa.

Mikä työssäsi on haastavinta?

Pitää olla aika vahva minäkuva ja tietää kuka on. Itsensä joutuu kohtaamaan koko ajan, koska palautetta ja kyseenalaistamista tulee siitä mitä on tekemässä. Kun keskustellaan asiasta mikä edustaa minua, tarkoittaa se monille ainakin alitajuisesti, että oikeastaan keskustellaankin minusta. Yksi keino sudenkuoppien välttämiseen on, ettei samastu liikaa omaan juttuunsa, mutta toisaalta on kuitenkin pakko samastua, jotta pystyy tekemään työtään. Tasapainon löytäminen on välillä hankalaa.

Mikä työssäsi on palkitsevinta?

Kun tein varastolla kahdeksan tunnin päiviä, työ jatkui samanlaisena päivästä toiseen. Taiteen ja teosten tekemisessä on se hieno juttu, että ne valmistuvat, niissä on alku ja loppu. Niitä ei enää ikinä tarvitse tehdä uudestaan.

Mutta esimerkiksi kun seisoin pellon laidalla kaatosateessa ja piti kertoa 50:lle ihmiselle mitä tässä seuraavaksi tehdään, tuli mieleen, että eivät ne varastohommat loppupeleissä hullumpia olleet. Sellaisina hetkinä joku muu työ tuntuu mukavalta.

Oletko joskus miettinyt tekeväsi jotain muuta?

Vakavasti ottaen olen miettinyt tekeväni jotain ruumiillista. Ettei tarvitsisi ajatella työtä enää kahdeksan tunnin jälkeen. Kun stressikynnys ylittyy niin mietin, mitä jos palaisin varastoon tai hakisin esimerkiksi postin lajittelulinjalle. Se olisi helpottava vastakohta freelancer-taiteilijan jatkuvaan epävarmuuteen.

Mikä työssäsi kiehtoo?

Sama asia mikä pelottaa: epävarmuus ja haasteellisuus. Yhtä paljon kun se laukaisee pelkohormoneja niin onnistuessaan se laukaisee kaksin verroin mielihyvähormoneja. Siinä on sellainen jännä kaksinaisuus, että sama asia mitä pelkää on myös se mistä saa paljon nautintoa.

Making of Päin seinää.
Kuva: Annika Miettinen. © Helsinki-filmi Oy

Mitä sinulla nyt on työn alla?

Yritämme saada tuotantoon kolmiosaista minisarjaa (3 x 50 min). Aika monet tarinankerrontakonventioistamme liikkuvassa kuvassa, jos puhutaan narratiivisesta mainstream-viihteestä, ovat amerikkalaista alkuperää. Siksi 3 x 50 minuuttia saattaa tuntua kummalliselta, koska muotona se on hyvin epäamerikkalainen. Kyseinen muoto on olemassa Pohjoismaiden lisäksi ainakin Britanniassa. 

Kaikki elokuvaprojektit eivät välttämättä pääse valkokankaalle asti. Miten asennoidut alan epävarmuuteen?

Elokuvasäätiö julkaisee vuosittain tilastot siitä kuinka monta projektia on saanut käsikirjoitustukea. Parhaimmillaankin vain alle 40% käsikirjoitustuen saaneista projekteista toteutetaan.

Aina kun lähtee tekemään jotain ja katsoo sitä kylmän tilastollisesti niin on todennäköisempää että juttua, jota teet monta kuukautta, ei tehdäkään. Sen epävarmuuden kanssa on elettävä, koska muuten ei saa mitään aikaiseksi. Pitää ajatella niin, että jos se juttu on tarpeeksi hyvä niin jossain vaiheessa se tehdään. Naiivia tulevaisuudenuskoa on pakko olla. 

Sodankylän elokuvajuhlat 2015

Armi elää! alkamassa isossa teltassa.

Kunnon festarikävijä?

”Montako leffaa aiot katsoa tänään?”, minulta kysytään. ”Vain nämä lyhärit”, totean. Sarvipäinen pikkukaveri olkapäälläni naputtaa: Vain lyhärit!? Ja luulet olevasi kunnon festarikävijä? Häpeä! Elokuvateatterissa oikealla puolellani istuvan herran suunnitelmissa on keskiviikkona kolme elokuvaa. Missasin omaa tyhmyyttäni toisen näytöksen, jonka olin suunnitellut katsovani, mutta pitkän jonottamisen jälkeen olin sen verran voipunut, joten totesin suosiolla että hyvä näin.

Jonotan, jonotat, jonottaa

Jos halajaa Sodankylän leffafestareille, kannattaa varautua ainakin kahteen asiaan, jonottamiseen ja helkkarin hienoon tunnelmaan. Ensimmäisenä päivänä aikaa vierähti

Lippujono elokuvateatteri Lapinsuun edustalla.

ennakkovarattujen lippujen 
jonossa, kahdessa 
lipunmyyntijonossa 
sekä leffateatterijonossa. Yhteensä hommaan meni tuona päivänä ainakin parisen tuntia.

Sosialiseeraamista

Seisominen peräkkäin monen monituisen ihmisen kanssa on tavallisesti pitkäveteistä, mutta festarijonossa saattaa omissa oloissaan viihtyvästäkin kuoriutua – no, jos ei ihan sosiaalinen eläin niin ainakin sinnepäin. Juurikin jonossa tälle noviisille vinkattiin, että kannattaa ostaa sarjakortti ja mennä ajoissa - jonottamaan - näytöksiin, koska paikkalippuja ei ole. Sama noviisi jutusteli sujuvasti pohjoisen mauista: rieskasta, kampanisusta ja kuivalihasta. Noviisi sai jonossa myös hömpsyt viskipullosta. Kanssaihmisten välittömyydestä innostunut noviisi vinkkasi puolestaan, että jos tykkää pitsasta & porosta, kannattaa murkinoida Pizza-Paikka a`la Riestossa. Aslak-lätystä löytyy sekä kylmä- että lämminsavuporoa. Vink vink J.

Festareilla muisteltiin laajasti Peter von Baghia.

Näitkö? Kuka? No kato!

Ensikertalaisen pää kääntyili päivittäin kiivaaseen tahtiin: tuolla on Aki Kaurismäki ja tuossa Neil Hardwick, tohtisipa mennä juttelemaan. Ja Armi Toivanen, Tommi

Ohjaaja Petri Kotwica ja juhlien taiteellinen johtaja Timo Malmi.

Korpela, Milka Alroth, Matti Ijäs, Minna Haapkylä, Petri Kotwica, Jukka Virtanen... Sekä naapurin rouva, kotirapusta Helsingistä!

Tunnelmasta toiseen

Perjantai-iltana festarifiilis tuntui tarttuneen ihan jokaiseen, ja 40 kilometrin päässä sijaitsevaan tukikohtaan palattiin pitkin hampain. Bilehammasta kolotti, mutta meillä oli liput valmiina seuraavaksi aamuksi. Ja auto alla. Jälkeenpäin saimme vihiä keskustan koulun patjamajoituksesta, jonne olisi päässyt ilman varausta parilla kympillä. Olisimmepa tienneet sen aiemmin.

Hienoa, upeaa, mahtavaa!

Ohjelmasta jäivät päällimmäisinä mieleen Feyderin mykkäelokuva The New Gentlemen (Les Nouveaux Messieurs) Avantin säestyksellä ja Ismo Alangon & Pekka Turusen Valokuvakonsertti. Klaus Härön Miekkailija sai silmät kostumaan. Ensi vuonna en halua missata yllätysensi-iltaa, elokuvakaraokea enkä tunnelmointia Sodankylän keskustan yöttömässä yössä. Unohtamatta fiilistelyä jonossa.

Ismo Alanko, Pekka Turunen ja Jussi Jaakonaho.

Stand up -koomikko Mebe

Koomikoilta ei tule feikkinauruja

© Niko Karppinen

“Mebe on Suomeen lapsena muuttanut kurdi, sulava herrasmies, joka sanoo suoraan mitä ajattelee. Eddie Murphyn karisma ja Boratin kulmakarvat ovat yhdistelmä, joka saa katsomot hytkymään naurusta. Hauskalla tavalla rehellinen Mebe on pohjimmiltaan leppoinen nallekarhu, mutta vitsit purevat kuin piripäiset ahmat.”

Miten kiinnostuit stand upista?

Seurasin teini-ikäisenä Conan O´Brienia, Simpsoneita ja Mad TV:tä. Ne ovat mielestäni mahtavia tv-sarjoja. Conan O´Brien on loistava talk show -isäntä, fanitan ja seuraan häntä yhä. Jokaisen Conan O´Brien -jakson lopussa ohjelman vieras esitti viiden minuutin stand up -setin. Se oli ensimmäinen kokemukseni stand upista, ja jäi vahvasti mieleen. YouTuben myötä näin stand upia yhä enemmän ja enemmän.

Milloin uskaltauduit lavalle ensimmäisen kerran?

Järjestin 2011 isot kurdijuhlat, ja kun ne päättyivät, minulla oli tylsää, ja mietin mitä tekisin seuraavaksi. Sitten keksin, että nyt on aivan pakko kokeilla stand upia ja aloin kirjoittaa juttuja suomeksi. Kävin pari kertaa open mic -klubilla katsomassa muita koomikoita. Siellä sanottiin, että jos haluat tulla kokeilemaan, ota vain rohkeasti yhteyttä.

Kirjoitin lisää juttuja ja harjoittelin, ja otin yhteyttä Ali Jahangiriin On the Rocksissa. Sain Rocksista noin viisi minuuttia esiintymisaikaa, menin lavalle ja boom! Ensimmäinen keikka sujui hyvin. Nauhoitin keikan ja julkaisin videon netissä, ja se sai hyvät arvostelut.

Kauanko treenasit ennen ensimmäistä esitystä?

Muutamien viikkojen ajan. Harjoittelin peilin edessä, ja nauhoitin omaa esiintymistäni. Halusin simuloida esiintymistilannetta.

Minkälaisia ohjeita annoit itsellesi nähtyäsi omaa esiintymistäsi?

Keskityin puhenopeuteen. Alkuaikoina, kun hermostuin lavalla, aloin puhua todella nopeasti ja unohdin totaalisesti juttujen rytmityksen. Joskus kävi niin, että kun huomasin puhuvani nopeasti, en voinut hidastaa, koska olin niin älyttömän hermostunut. Kokemuksen ja kertyneen itseluottamuksen ansiosta puhun nykyään rauhallisemmin. Olen iloinen, että olen kehittynyt enkä muista milloin olisin viimeksi alkanut hermoilun takia puhua nopeammin.

Paneuduin myös omaan tapaani puhua; että puhetyylini ei olisi liian esiintyjämäinen. Haluan esiintyessäni puhua normaalisti – samalla tavalla kuin lavan ulkopuolellakin.

Minkälaisia esikuvia sinulla on?

Suosikkikoomikoitani ovat Omid Djalili (UK), Bill Burr (USA) ja Louis
C. K. (USA). Lahjakkaita ja erittäin hauskoja tyyppejä. Kun Bill Burr vieraili Suomessa vuonna 2013, nauroin hänen keikallaan niin paljon, että kurkkuni tuli kipeäksi.

Miten olet päässyt kiinni stand upin maailmaan?

Olen katsonut paljon komediaa ja käynyt stand up -keikoilla. Alilta, josta on tullut myös hyvä kaverini, olen saanut neuvoja, ja muutkin koomikot ovat auttaneet. On tapana, että koomikot antavat toisilleen palautetta open mic -klubien takahuoneissa. Siellä käydään juttuja läpi ja annetaan vinkkejä. Kun testataan omia juttuja, rehellinen palaute on tärkeää. Koomikoilta ei tule feikkinauruja. Kaikkein paras tapa saada selville toimiiko joku juttu vai ei, on testata se open mic -klubilla yleisön edessä.

Miten kuvailisit itseäsi stand up -koomikkona?

Kerron lyhyitä juttuja eli one-linereita, mutta myös vähän pidempiä, pieniä kaskuja. Sekoitan molempia sopivassa suhteessa. Muut koomikot sanoivat heti alussa, että minulla on jo vahvasti olemassa oma tyyli ja ääni.

© Mebe

Minkälaisista teemoista teet stand upia?

Kurdien tilanne on minulle tärkeä ja haluan puhua siitä enemmän. Sen lisäksi juttuja voi syntyä ihan mistä vain. Esimerkiksi kun jotain hassua tapahtuu bussipysäkillä. Myös työpaikkaan liittyviä sattumuksia päätyy lavalle.

Jotkut saattavat ajatella, että olen mamu-koomikko, ja että heitän juttuja vain siitä. Pakolaisjutut ja kurdijutut ovat minusta kaksi eri asiaa. Kurdijutuissa keskityn kurdien poliittiseen tilanteeseen Lähi-Idässä ja pakolaisjutut kertovat elämästä Suomessa. En halua, että minun taustani on komedian keskipisteenä enkä myöskään, että se määrittää minua koomikkona.

Tarkkailetko maailmaa nykyään eri tavalla?

Olen uteliaampi. Luen uutisia netistä ja kehitän juttuja niiden pohjalta. Kun jotain hauskaa tapahtuu tai joku sanoo jotain hassua, nappaan ne ja muokkaan omaan settiini sopivaksi.

Mitä teet jos yleisöstä huudellaan?

Kun aloin tehdä stand upia, ja jos joku yleisöstä huuteli, minulla meni hermot: ”Hei, sä pilaat mun rytmin. Kukaan ei ole maksanut siitä että pääsee kuuntelemaan sua.” Flippasin ja reagoin aggressiivisesti, mikä oli huono idea.

Nykyään jos joku keskeyttää minut, otan tilanteen hyvin rauhallisesti. Toistan mitä huutelija sanoi, niin että muutkin kuulevat. Se antaa aikaa miettiä omaa vastaustani. Sain tuon vinkin Jukka Lindströmiltä, joka juontaa Noin viikon uutisia, ja on yksi lempikoomikoistani. Mitä enemmän teen keikkoja, sitä rauhallisempi olen lavalla ja sitä enemmän minulle kertyy itseluottamusta.

Miten työstät materiaaliasi?

Koska käsialani on niin kaamea, näppäilen ideoita muistiin kännykkään. Kirjoitan juttuja nopealla syklillä ja testaan niitä useampaan otteeseen. Harjoittelen todella paljon ennen keikkaa. Jos jutut eivät toimi, jätän ne pois setistä – heitän materiaalia surutta pois. Yksi kehittymisen kohteeni on viedä hyvä, toimiva juttu vielä pidemmälle ja saada siihen pari punchlinea lisää.

Mikä stand upissa kiehtoo?

Yleisön saaminen nauramaan on haaste. Ohjaan ja rakennan oman esitykseni itse alusta lähtien. Kaiken lisäksi se on hauskaa.

Mikä stand upissa on parasta?

Se kun saa ihmiset nauramaan kerta toisensa jälkeen. Juttujen uppoaminen yleisöön isolla areenalla antaa aivan uskomattoman fiiliksen! Olen esiintynyt esimerkiksi Hämeenlinnan Verkatehtaalla, Jyväskylän Paviljongissa, Linnanmäen Peacock-teatterissa ja Apollossa. On mahtavaa esiintyä myös pienillä ja intiimeillä open mic -klubeilla. 

Mikä stand upissa on haastavinta?

Tällä hetkellä haastavinta on improvisaatio. Jos joku juttu ei toimi lavalla, voin pelastaa sen improamalla; keksimällä siihen jotain uutta. Saatan myös vaihtaa jutun vauhdissa toiseen. Jos jotain yllättävää tapahtuu, minun pitää reagoida siiden, mutta olla samalla hauska, eikä se ole kovin helppoa. Improan nykyään enemmän ja olen kehittynyt siinä.

Joskus käy niin, että kun improan niin huomaan että nopeasti heitetty juttu toimii valmiin, kirjoitetun jutun kanssa. Jos ne toimivat hyvin yhdessä, yhdistän ne tulevillakin keikoilla.

Teetkö muita töitä stand upin ohella?

Stand up on minulle sivutyö ja harrastus. Olen tehnyt töitä muun muassa palveluneuvojana ja teknisenä tukena. Lisäksi mietin oman yrityksen perustamista, mutta en ole vielä keksinyt riittävän hyvää ideaa.

Mistä löytää tietoa tulevista keikoistasi?

Minulla on nettisivu http://www.mebe.fi, jossa kerrotaan tulevat keikat. Sieltä löytyy myös videoklippejä. Facebookissa minut löytää täältä. 

Tarkoitukseni on markkinoida itseäni myös englanniksi ja tehdä laadukkaita keikkavideoita. Jatkossa pyrin tekemään stand up -videoiden lisäksi muutakin materiaalia, mahdollisesti sketsejä.

Miten nousevat stand up -kyvyt pääsevät mielestäsi esille?

Mielestäni valtavirtamedia keskittyy hieman liikaa tiettyihin konkarikoomikkoihin. Joistain lehdistä on tullut näiden koomikoiden Facebook-sivuja, joilla postataan juttuja yksinomaan heistä. Kunnioitan kokeneita ammattilaisia suuresti, ja esimerkiksi Ismo Leikola on yksi suosikeistani, mutta olen varma, että suomalaista yleisöä kiinnostaa nähdä myös uusia, lahjakkaita kykyjä. Ja heille soisi tilaisuuksia päästä esille, kansan tietoisuuteen.

Minkälaisia tavoitteita sinulla on stand upin suhteen?

© Niko Karppinen

Unelmatilanne olisi, että elättäisin itseni stand up -keikoilla. Haluaisin tehdä stand upia myös kurdiksi. Open mic -klubien kieli on suomi, joten minun pitää keksiä joku muu tapa testata kurdinkielisiä juttuja.

Mitä on luvassa seuraavaksi?

Avaan Espoon Stand up -klubin ravintola Bada Bingissä lauantaina 11.4.2015 klo 21. Illan pääesiintyjä on Robert Pettersson, Naurun tasapaino -kilpailun voittaja vuodelta 2013. Mukana on myös monta muuta mielenkiintoista ja loistavaa koomikkoa.

Osallistun Naurun tasapainon kolmanteen kauteen. Ohjelman kuvaukset alkavat huhtikuussa 2015 ja se tulee ulos saman vuoden syyskuussa. En elättele toiveita siitä, että ohjelma tekee minusta todella tunnetun koomikon, mutta osallistuminen on kuitenkin taas yksi askel eteenpäin urallani.

Käsikirjoittaja Yasir Gaily

Käsikirjoittamisessa haastavinta on kirjoittaminen

© Santtu Luoto

Miten kiinnostuit kirjoittamisesta?

Helsingin kuvataidelukion äidinkielenopettaja Vuokko Raivion ansiosta. Opettaja oli sitä mieltä, että voisin olla hyvä kirjoittamaan, jos panostaisin siihen. Täysin hänen ansiostaan osallistuin kahteen kirjoituskilpailuun, joista toisen, Allianssin järjestämän rasismin vastaisen kilpailun voitin 1996. Se oli tosi merkittävä juttu, koska siitä lähtivät liikkeelle duunini tällä alalla. Minut kutsuttiin Radiomafialle haastatteluun ja Ylen tuottaja Pertti Ylikojola kysyi haluaisinko kirjoittaa viikottaista pakinaa Olga K:n vetämään Kämp-ohjelmaan. Tein sitä reilun vuoden ja se oli tosi kivaa. Ohjelmaan kirjoitti useita pakinoitsijoita, joista yksi oli Jyrki Lehtola. Hän oli tykännyt pakinoistani ja maininnut minut tv-tuottaja Antti ”Pizza” Pekkariselle. Sitä kautta päädyin tv-alalle.

Solahdit käsikirjoitusmaailmaan suhteellisen vaivattomasti?

Tuntuu usein siltä, että onnella on valtavan suuri merkitys sekä sillä, että sattuu törmäämään auttamishaluisiin ihmisiin. En olisi esimerkiksi osallistunut kirjoituskilpailuihin ilman kannustavaa äidikielenopettajaani. On todella vaikea ymmärtää miten hän on voinut huomata taipumusta siihen suuntaan. Olen tosi iloinen ja kiitollinen kun Radiomafian haastattelusta poiki tilaisuus pakinoiden kirjoittamiseen. Eikä päätymiseni tv-puolellekaan ollut oman aktiivisuuteni ansiota.

Millaista alaa olit itse miettinyt?

Taisin siihen aikaan olla kiinnostunut kirjallisuudesta ja taiteesta.  Suunnittelin varmaan pyrkiväni yliopistoon lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä. Olin kiinnostunut myös kääntämisestä. Jollain tavalla olin siis kiinnostunut kirjoittamisesta mutta en ollut tehnyt asian eteen mitään.

Oletko opiskellut käsikirjoittamista?

En ole tainnut käydä edes lyhyitä kursseja. Kirjallisuustiedettä opiskelin jonkun verran ja se syvensi kiinnostustani kirjoittamista kohtaan. Kaikkein eniten olen oppinut tekemällä töitä lahjakkaiden ja ammattitaitoisten ihmisten kanssa.

Oletko tehnyt kirjoittamisen saralla jotain muuta –  käsikirjoittamisen lisäksi?

Pääsin sisään englannin kääntämiseen ja tulkkaukseen Helsingin yliopistossa 1997. Eräs ystäväni perusti tuolloin käännöskirjallisutta julkaisevan kirjakustantamon. Huolimatta siitä, että olin käynyt laitoksella vain tutustumiskäynnillä, sanoin leikkimielisesti, että koska opiskelen kääntämistä niin voisin kääntää teille kirjoja. Niin sitten todella tapahtui ja käänsin kustantamolle yhteensä kolme kirjaa.

Ensimmäinen on amerikkalaisen toimittajan Gini Sikesin 8 ball chicks (suom. Vuosi tyttöjengien väkivaltaisessa maailmassa). Toinen kirja liittyy samaan aihepiiriin: Monster. Crips-jengiläisen muistelmat, joka on pitkään vankilassa istuneen jengiläisen omaelämäkerta. Kolmantena Vietnamiin ja Jenkkeihin sijoittunut Robert Stonen romaani Epäonnen soturit.

Missä vaiheessa ajattelit, että olet hyvä kirjoittamaan?

Aika monta vuotta meni niin, että välillä opiskelin ja välillä tein töitä ilman mitään selkeää suuntaa. Nykyinen käsikirjoitustyöputki ja selkeän identiteetin löytyminen käsikirjoittajana on tapahtunut viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Kirjoittamisen opiskelun kannalta älyttömän tärkeitä ovat olleet suomennostyöt. Kääntäminenhän on kirjoittamista, vaikkakin erilaista verrattuna siihen kun itse luo jotain tyhjästä. Se on ollut yksi merkittävimpiä tekijöitä siinä, että olen saanut varmuutta kirjoittamiseen.

Mitä jos lupaavalla käsikirjoittajalla olisi tukenaan mentori ”katsomassa perään”?

Kisälli-systeemi olisi monissa tapauksissa aivan mahtava. Käsikirjoittamiseen löytyy kyllä koulutusta, mutta olisi hyvä jos aloittelevilla käsikirjoittajilla olisi useammin mahdollisuus päästä jonkun taitavan ja kokeeen tyypin ohjaukseen. Se on erittäin hyvä tapa oppia. Nyt on paljolti onnesta kiinni kuka pääsee näyttämään kyntensä.

Jenkeissä aloittelevat käsikirjoittajat pyrkivät näytekäsikirjoituksilla sitcom-tekijätiimeihin. Jos he hoitavat työnsä hyvin, he voivat päästä hankkimaan lisäkokemusta. Ympärillä koko ajan rautaisia ammattilaisia. Arvostan korkeakoulutusta todella paljon mutta tuntuu, että olisi mahdotonta tulla koulusta ulos valmiina kirjoittajana, koska esimerkiksi hyväksi sitcom-käsikirjoittajaksi ei voi tulla ilman, että kirjoittaa sitcomeja.

Lupaava käsikirjoittaja ei välttämättä pysty panostamaan tekstiensä kehittelyyn, kun on pakko tulla jollain toimeen. Kannattaisi miettiä olisiko mahdollista kehittää systeemiä siihen suuntaan, että aloitteleva käsikirjoittaja voisi treenata osana jotakin kirjoitustiimiä ja saada siitä pienen rahallisen korvauksen. Monimutkainen juttu ja alalla jo olevien ammattilaisten kannalta pahimmillaan huono asia, mutta vähintään harkitsemisen arvoinen.

Mitä ohjelmia olet käsikirjoittanut?

Aloin kirjoittaa Thank God it’s Puopolo -radio-ohjelmaan sketsejä ja muuta samantyyppistä materiaalia vuonna 2007. Tein sitä pari vuotta ja kun se loppui, samalle ohjelmapaikalle tuli Radio Millennium, johon kirjoitin kolme vuotta. Samaan alkaan Millenniumin kanssa alkoivat hommat Uutisvuodon käsikirjoittajana. Uutisvuoto on pitkäaikaisin työpaikkani, olen ollut mukana kuusi vuotta. Sen ohella teen jatkuvasti jotain muuta, esimerkiksi Nenäpäivä-show-juontoja ja musaohjelmia. Suorana: Kortesmäki-ohjelmaa tehtiin yli 100 jaksoa – useita jaksoja viikossa.

Yksi myöhempien tekemisten kannalta merkittävä ohjelma 2000-luvun alussa oli Joonas Hytönen Show, jota teki aluksi Funny Films. Kirjoitin siihen alkumonologivitsejä ja myöhemmin osallistuin myös haastattelujen ideoimiseen.

Näiden lisäksi olen tietysti vuosien varrella ehtinyt olla mukana tekemässä monia muitakin ohjelmia.

Miten inspiroidut Uutisvuodosta vielä kuuden vuoden jälkeen?

Se on minulle hyvin rakas työ, jossa tuntuu aina siltä, että yritänpä tehdä vielä vähän paremmin, vielä vähän paremmin. Koska ohjelman muoto toistuu samankaltaisena niin sen sisällä asiat voi koko ajan pyrkiä tekemään vähän paremmin. Se on todella kivaa sekä palkitsevaa ja kehittävää. Toivon ohjelman jatkuvan pitkään.

Haluaisitko keskittyä tietyntyyppiseen kirjoittamiseen?

Monipuolisesta kirjoittamisesta on ollut minulle paljon iloa. Se ei ole ohje kenellekään muulle eli jos haluaa keskittyä yhteen juttuun, mikäs siinä. En näe siinä mitään väärää, jos löytyy halua ja resursseja. Mikäli haluaa kirjoittaa niin tärkeintä on, että kirjoittaa jotain.

Millainen on tapasi työskennellä?

Monet ihmiset pystyvät omaehtoisesti tekemään mielettömän hienoja asioita vuodessa – tai viidessä. Itselleni sopii hyvin viikon sykleissä menevä duuni. Deadlinet ovat todella tärkeitä. Kyse ei ole enää siitä mitä pystyn tekemään äärettömässä määrässä aikaa vaan mitä pystyn tekemään tietyssä timeframessä. On helpottavaa tietää, ettei ole loputtomien mahdollisuuksien suossa vaan on valittava joku linja ja on tehtävä parhaansa mukaan sekä niin, että se on ajoissa valmis.

Saatko palautetta teksteistäsi?

Olen tyyppi, joka kaipaa instant gratificationia. Kun kirjoitan jotain ja lähetän sen eteenpäin, saan usein palautetta noin tunnin sisään. Kaikissa kirjoitushommissa se ei mene niin. Kirjailijat saattavat tehdä kuukausitolkulla töitä ilman palautetta. Jotkut pystyvät tekemään niin erittäin menestyksekkäästi.

Käsikirjoittamista oppii vain tekemällä. On totta, ettei siihen tarvita kuin tietokone, mutta muilta ihmisiltä saatava palaute ja jonkinlainen ohjaus on äärimmäisen tärkeää. On hyvin vaikea kehittyä tyhjiössä kauhean hyväksi esimerkiksi tv-sarjojen käsikirjoittamisessa.

Miten pidät työtilanteen itsellesi sopivana?

Arvioin kokemuksen perusteella kuinka paljon mihinkin menee aikaa etten ota enempää mitä pystyn kunnolla tekemään. Ja pitämään työtilanteen sellaisena, että on riittävän monta rautaa tulessa. Alalla on hirveän tyypillistä, että duunit ovat sidottuja johonkin ohjelmaan, jolla on tietty elinkaari. Kun ohjelma loppuu niin loppuu myös duuni.

Voin tarvittaessa tehdä paljonkin töitä jonain tiettynä ajanjaksona. Monesti työajoilla ei minun kannaltani ole merkitystä. Sitä voi tehdä yhtä hyvin kolmelta iltapäivällä tai kolmelta yöllä.

Mikä käsikirjoittamisessa on parasta?

Jos saa luotua jotain sellaista joka tuntuu siltä, että täähän toimii ja saa sellaisen fiiliksen, että huh-huh, tulipa tehtyä jotain mistä joku saa jotain irti.

Mikä käsikirjoittamisessa on haastavinta?

Kirjoittaminen [naurua]. Se että pääsee flowhun. Äidinkielenopettajani sanoi, että pakko on paras muusa ja se pätee ainakin minun kohdallani erittäin hyvin. Uskon vahvasti siihen, että sopiva määrä stressiä on ihmiselle hyväksi. Minulla on usein erittäin hyvät fiilikset silloin kun on paljon duunia ja sellainen tilanne, ettei yksinkertaisesti ole aikaa miettiä mitään epäolennaisuuksia vaan on pakko keskittyä siihen mitä tekee. Silloin on mahdollista päästä tosi hyvään tilaan, jossa tekstiä syntyy. Ja sellaista tekstiä, josta jälkikäteen voi sanoa, että tämä on aika hyvä.

Mikä kirjoittamisessa kiehtoo?

Yksi tärkeimpiä asioita on koko ajan kehittyä kirjoittamisessa, päästä syventämään ja jossain määrin myös laajentamaan omaa osaamista. Tv-käsikirjoittamisessa on paljon enemmän opittavaa kun mitä tulen elinaikanani oppimaan. Tavoitteenani on pyrkiä lisäämään omaa osaamistani niin paljon kuin mahdollista. Jos olisi sellainen fiilis, että pysyy paikoillaan niin se ei todellakaan olisi hyvä juttu.

Millaisia esikuvia sinulla on? Käsikirjoittajia, ohjelmia ym.

Eräs erittäin inspiroiva henkilö on hyvä ystäväni Atte Järvinen, joka on omassa lajissaan Suomen paras käsikirjoittaja. Aten kanssa juttelemisesta on ollut älyttömän paljon iloa ja hyötyä. On voinut jutella esimerkiksi siitä mitä sitcomin kirjoittaminen on. Se on yksi alue, joka minua kiinnostaa tosi paljon.

Tina Fey on loistava tekijä, jonka duunit toimivat innoituksena. Hän on mm. 30 Rockin luoja sekä kirjoittaja ja näyttelee siinä myös. Frendit on ollut erittäin keskeinen ja on edelleen, katselen sitä tälläkin hetkellä. Kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin se on timanttia.

Simpsoneita olen vuosien varrella katsonut valtavan määrän, joitakin jaksoja jopa kymmenen kertaa. Parks and Recreation (Puisto-osasto) ja The Big Bang Theory (Rillit huurussa), jos ajattelee komediapuolta. Niitä on paljon, myös Ricky Gervaisin Office, Extras ja Life’s too short, kaikki todella hyviä. Draamapuolella loistavia sarjoja ovat Boardwalk Empire ja The Wire.

Vaikea sanoa missä määrin tv-sarjat vaikuttavat omaan kirjoitustyöhön. Sitcomit varmasti, muut toimivat ainakin innoituksena.

Mitä kannattaa ottaa huomioon, jos sitcomin kirjoittaminen kiinnostaa?

Se muistuttaa monilla tavoin talon rakentamista: jos ei ole mitään käsitystä siitä miten se tehdään, se on todella vaikeaa. Tiettyjä sääntöjä on hyödyllistä tietää, ja kun ne hallitsee niin voi rikkoa vaikka niitä kaikkia. Päteviä havaintoja vaikka siitä minkäkaltaisia hahmojen täytyy olla, saa esimerkiksi The Eight Characters of Comedy -kirjasta.

Käännöshommissa oppi muun muassa, että kirjassa on noin puoli miljoonaa merkkiä. Kun yksi juttu pitää muuttaa niin se koskee aika montaa muutakin kohtaa samassa kirjassa. Kirjan läpikäymiseen menee todella pitkä aika, kun taas sitcom-jakson käsikirjoituksen pystyy lukemaan päivässä vaikka kymmenen kertaa.

Milloin saamme nähdä kirjoittamaasi sitcomia?

Aion jossain vaiheessa kehitellä eteenpäin omia juttuja. Olen työstänyt paria sitcomia hyvän ystäväni Sami Hantulan kanssa. Ensimmäinen oli Ylen tilaustyö, johon kirjoitimme kolme valmista jaksoa ja toisen ideoimme Ylen komediakäsikirjoituskilpailuun. Toistaiseksi mitään ei ole päätynyt tuotantoon asti. En kuitenkaan kadu hetkeäkään aikaa, jonka olen käyttänyt niiden kehittämiseen ja kirjoittamiseen. Tulen todellakin tekemään sitä myös jatkossa.

Mitä käsikirjoitusrintamalla on luvassa seuraavaksi?

David Hasselhoff Show, joka alkaa Subilla 2.4.2015. Ohjelma on jo tehty Ruotsissa ja tulee nyt Suomeen. Kyseessä on hyvin viihteellinen talkshow ja Davidin oma formaatti. Pääsääntöisesti David juttelee suomalaisjulkkisten kanssa. Lisäksi luvassa on sketsimäisiä, huumoripitoisia inserttejä. Olen myös mukana käsikirjoittamassa Noin viikon uutiset -ajankohtaissatiiria, joka tulee torstaisin TV2:lta.