Num3rot ovat m3tkoja

En tule oikein numeroiden kanssa toimeen. On sanomattakin selvää etten loista matematiikan saaavutuksilla. Muistelen jo alaluokilla huokailleeni sanallisissa tehtävissä. En todella ymmärrä miksi valitsin matikan myös kirjoituksiin. Se oli maailmankaikkeuden lyhyin matikka se. 

Yritän vältellä kovin läheisiin tekemisiin joutumista numeroiden kanssa. Erään numeron tosin tarkistan joka aamu ja valitsen pukeutumispaksuuden sen mukaan. Jos kyseessä on palkkakuitin Maksetaan-kohta, numerot ovat suht mukiinmeneviä. Päivämäärät ovat ihan jees, samoin kuin kellonajat, jos en satu olemaan myöhässä. Tai liian aikaisessa. Kengännumeroni on juuri sopivan kokoinen, ellei se himoitsemastani kenkämallista ole loppunut kokonaan. Rahaa, tai ainakaan maksamista en voi välttää enkä oikein puhelinnumeroitakaan. 

Parilliset numerot näyttävät minusta mukavilta. Ne herättävät jotenkin positiivisempia viboja kuin parittomat. Lotossa ruksin melkein aina veikatessani rivin 2, 4, 6, 8, 10, 12, 14. Jos haluan revitellä, aloitan rivin vaikka kutosesta. Roomalaiset numerot vaikuttavat oman arvonsa tuntevilta. Onkohan niillä pikkurilli pystyssä? Ei missään nimessä, sanoo samppanja katsellessaan III-olutta. 

Numerot kauppojen onnittelukorteissa ovat minusta liian alleviivaavia, ihan kuin syntymäpäivää ei voisi juhlia ilman korttiin kirjoitettua tasavuotta. Tunteita herättäviä numeroita tarjoilevat sakkolaput, veroilmoitukset, tiliotteet, urheilutulokset ja arvosanat. Joskus numerot antavat odottaa itseään, ainakin bussipysäkillä ja laboratoriokokeiden jälkeen. Pelottaviksi numerot muuttuvat, jos lääkäri kertoo elinpäiviä olevan jäljellä vain tietyn määrän.

Astetta kivemmiksi luvut muuttuvat heti sillä sekunnilla kun voitan lotossa. Revittelisinkö rivin laadinnassa oikein kunnolla ja valitsisin myös parittomia numeroita?

Kyllä siinä kesti!

Odotan bussia. Editseni kävelee vanhempi herrasmies taluttaen bulldoggia, jolle taatusti maistuu kuivamuona yltäkylläisillä ruuan”tähteillä” ryyditettynä – suoraan posliinilautaselta hotkittuna. Matka taittuu arvokkaasti ja sellaisella vauhdilla, joka sopii oivallisesti vanhemmalle herrasmiehelle ja hänen bulldoggilleen. Tietämättä varmasti onko mies koiran isäntä, annan itselleni kuitenkin luvan olettaa näin tarkastellessani vuorotellen molempien naamatauluja.

Nelijalkaiselle kaverille on puettu vartaloa nuoleva villapaita. Kuvittelenko vain, vai eikö piski haluaisi, että sen paitaa tapitetaan? En halua sisäisen hymyni muuttuvan kokovartalokäkätykseksi kuvitellessani miehen ujuttamassa lemmikkinsä käpäliä hihoihin. Kummankohan kärsivällisyyttä siinä koetellaan enemmän?

Isäntä käyskentelee edellä. Miehen ja koiran välissä on muutama metri löysää hihnaa. Bulldoggi yrittää kaikin koiravoimin nostaa käpäläänsä. Mitään ei tapahdu. Uudestaan. Se luovuttaa ja nostaa katseensa kohti isäntää. ”Ei tästä tule lasta eikä paskaa”, se pohtii itsekseen. Hä? Ei eläimet mitään pohdi. Ei kai sitten.

Mies pitää käsiään selän takana, kuin mittailisi hehtaarisia tiluksiaan.  Talutushihna muuttuu maata laahaavasta lötköstä kireäksi pyykkinaruksi. Koiran katse pysyy tiukasti talutushihnan toisessa päässä. ”Mayday mayday! Vilkaisepa tänne, vanha kurppa”, se ajattelee. Ei eläimet…! Joo joo. Hurtta ei pysty ottamaan askeltakaan. Ei mihinkään päin. Lopulta tapahtuu väistämätön: se mätkähtää kyljelleen. Se makaa siinä sillä kaikella bulldoggin ylpeydellä, mitä jäljellä on. Isäntä jatkaa askeltamista ja päivittelee itsekseen maitolitran hintaa – tai mitä minä vanhempien herrasmiesten aivoituksista tiedän. Lemmikkinsä senhetkistä horisontaalista asentoa hän ei ainakaan pohdi.

Isännän vetäistessä hihnasta bulldoggi raahautuu maassa puolisen metriä. Toisella vetäisyhetkellä mies tajuaa että kaikki ei ole normaalilla tolalla. Hän katsahtaa taakseen, näkee koiransa makaavan kylkiasennossa ja lampsii se luo. Jos koirat puhuisivat, niin nyt jos koskaan tämä olosuhteiden uhri huutaisi, että äkkiä nyt, ettei koko maailma nää. Isäntä tarkastelee lemmikkiään ja toteaa sen ainakin olevan elävien kirjoissa. Sitten hän tarttuu yhteen käpälään ja laittaa sen sinne minne se kuuluu: omaan hihaansa. Bulldoggi kompuroi ylös neljälle jalalle. Vihdoinkin! Mikä siinä kesti? Arvokkaasti taittuva eteneminen voi jatkua. 

Pahuuden etäpesäkkeitä pakoon

Tämä tekstipätkä voisi olla osa jotain isompaa kokonaisuutta.

Työpäivän kestän, työ pitää ikävät ajatukset kaukana. Heti kun suljen työpaikan oven, raskas, kuristava ahdistus ottaa vallan. Sydän hakkaa jumalatonta vauhtia. Tuntuu kuin putoaisin, mutta en tiedä minne enkä halua jäädä ottamaan siitä selvää. Tuntuu tyhjältä, yksinäiseltä, syylliseltä. Tuntuu siltä kuin olisin paha vaikken tiedä miksi. Ehkä niin on aina ollut. Haluaisin huutaa apua, mutta tiedän että kukaan ei kuule. 

Pari ensimmäistä kulausta ovat lupaus paremmasta olosta. Hitaasti tunnen ruumiin rentoutuvan ja tiedän, että juon pelastuakseni. Pelastuakseni pahoilta ajatuksilta. En kestä syövyttäviä ajatuksia, niitä pahuuden etäpesäkkeitä, en pysty olemaan niiden kanssa kahden kesken. Vain tämä auttaa, se pitää kauheudet turvallisen välimatkan päässä. Kun ajatukset eivät uskalla lähelle, voin jopa ilkkua niille, jolloin niistä tulee ihan pieniä eivätkä ne silloin tunnu läheskään yhtä kauheilta.

En odota mitään niin paljon kuin unta. Unessa minun ei tarvitse miettiä mitään eivätkä ikävät asiat vaivaa. Pahuus ja syyllisyys pysyvät kaukana. Voisin jatkaa nukkumista äärettömästi, mutta on pakko herätä, koska on lähdettävä antaitsemaan. Herätessäni minun valtaa pakokauhu, ja alan heti pakonomaisesti miettiä asioita, jotka on pakko tehdä, asioita, jotka unohdin tehdä, ja asioita, jotka ehkä tai takuuvarmasti menevät pieleen.

Minusta tuntuu että olen läpeeni paha, ja kun nousen aamulla bussiin, olen varma, että kanssamatkustajatkin näkevät sen. Itkettää. Ei ole mitään muuta kuin tämä painajaismainen elämä. 

Tärkeintä elämässä on, ettei tee virheitä

Otsikossa mainittu Kummeli-sketsi jaksaa yhä naurattaa. 

Kukaan ei varmaan nauti virheiden tekemisestä. Mutta annatko itsellesi luvan tehdä niitä?

Joukossamme elää heitä, joiden elämä tuntuu etenevän virheettömästi. Heidän kaikki valintansa ovat vailla virheitä: ammatin, ruokavalion, harrastusten, vaatteiden. Jopa heidän lapsensa ovat täydellisiä. Kukaan ei vain tiedä, että hekin munaavat, koska omista mokista ei pahemmin kerrota.

Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen – vaikka eräät tuntuvat omasta mielestään olevan. Kaikki tekevät virheitä. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Mielenkiintoista on se, miten niiden tekemiseen suhtautuu. Sekä miten niistä selviää.

Jokainen meistä suhtautuu tekemiinsä mokiin omalla tavallaan. Joku muistuttaa niistä itseään vielä pitkään, joku toinen pystyy jättämään tapahtuneen taakseen nopeasti. Jos haluat minut pois tolaltani, mollaa minua töppäyksistäni. Takuuvarmasti jään märehtimään asiaa.   

En tarkoita, että virheiden tekemiseen pitäisi tähdätä, mutta niiden järjetön pelkääminen lamauttaa toiminnan. Ajatukset kiertävät kehää sitä vauhtia, että ei uskalla tehdä enää yhtikäs mitään. Miten tätä voisi estää? Itse haluan oppia tervettä mokaamista, virheistä selviämistä sekä niistä oppimista.

Luovaan tekemiseen kuuluu lupa mokailla. Se on sanoinkuvaamattoman vapauttavaa, ja aivotoiminta liikkuu täysin omissa sfääreissään. Virheen kautta voi löytää jotain hauskaa, merkityksellistä ja käyttökelpoista. Jokaisella pitäisi joskus olla vapaus möhliä.

Lääkäreitä tuskin kannustetaan erheisiin: ”Kato riskillä vaan.” Jos jossain niin siinä ammatissa pitää pystyä keräämään itsensä mokan jälkeen. Yksikin fiba voi olla kohtalokas. Olisi kiinnostava kuulla, miten lääkärin koulutuksessa käsitellään virheistä selviämistä.

Joissain tilanteissa tavallisista mokista voi kummuta uusia asioita. Mietipä väärään numeroon soittajaa, joka rupattelee luurin toiseen päähän. Siitä voi syntyä vaikka mitä – vaikka uusi ystävyyssuhde.

Tärkeää elämässä on, että selviää virheistään. Niistä oppiminenkaan ei ole haitaksi.  

Pää kolmantena jalkana

Miten menee? Kiirettä pitää, sanoo moni ja huokaa. Eläkkeellä sitä vasta kiire on, sanovat. En varmaan koskaan pääse kokeilemaan, sitä ikäluokkaa nääs. Mihin sitä sitten on kiire, haluaisin kysyä. Ennenaikaiseen hautaan, vastaa joku. Jokaisella, joka haluaa olla jotain, pitää olla kiire, sanoo toinen. Kolmannella kuulemma on kiire, ei ehdi vastailla.

Minulla on aina unessa kiire, pelkään paniikissa myöhästyväni joka helvatan paikasta. Se ahdistaa suunnattomasti, ja jos olen unessa melkein alasti, kuten monesti olen, tuska on käsittämätön. Kun vihdoin hiestä märkänä tajuan kaiken olleen unta, helpotuksen tunne on valtaisa. Enää ei ole kiire – tai siis eihän sitä oikeasti ollutkaan.

Täysin subjektiivisesti ja epätieteellisesti havainnoimani kiirebarometrin mukaan työpaikoilla vastaanotettujen sähköpostien mukaan asioilla on aina kiire. Kuitenkin syvempi asian tarkastelu osoittaa, että kiireellä on usempia alalajeja. Asialla on hoppu, mikäli viestin subject-kentässä lukee ’kiire’. Sillä on enemmän hoppu, jos sana on kirjoitettu useamman kuin kerran (kiire kiire). Hätä alkaa olla kädessä, jos on käytetty kapitaaleja sekä huutomerkkejä (KIIRE KIIRE!!!). Mikäli viestiin on vielä lisätty punainen nuoli, homma olisi pitänyt hoitaa jo. 

Karhu, jääkarhu, myskihärkä

Eritoten pohjoisen metsissä käyskentelyyn lisäsäväyksen tuo se, että vastaan voi tepastella karhu. Lapin reissullamme käyskentelin, jännitin ja mietin, kannattaako näytellä kuollutta vaiko rähistä mesikämmenelle suoraa huutoa. En päässyt mihinkään tulokseen, koska kontiota ei sattunut eteen. Seuraavalla kerralla nappaan mukaan hunajapurkin. Ei, vaan olutta, jota eräs iltapäivälehti taannoin kertoi karhuperheen juoneen yli sata tölkkiä. Tai molempia. Jos tilanne vaatii, nakkaan niin pitkälle kuin jaksan. Sitten jalat alle, kai. 

Samalla reissulla kävimme Ranuan eläinpuistossa, pääasiassa jääkarhunpennun takia. Se oli jo aika iso pennuksi. 

Emo imetti sitä ujostelematta. Mitäköhän Jääkarhu-caféssa oltaisiin moisesta sanottu? Olisivatko urokset halunneet tuijottaa naaraan nisiä, mutta kääntäneet päänsä pois – jotkut jopa poistuneet paikalta? Motkottaneet, että saisivat hoitaa maitohommelit ihan jossain muualla. 

Myskihärkä tarjosi eläinpuiston parhaan viihdekertoimen, vaikka sillä nimenomaisella hetkellä ei siltä tuntunut. Myski spurttasi kolme kertaa vauhdilla suoraan kohti aitaa. Aidasta huolimatta alkoi pelottaa. Vähän, enempää en myönnä.  

En miettinyt mitä tehdä jos jääkarhut karkaisivat. Ne tuskin onnistuvat oma-aloitteisesti pääsemään pois aitauksestaan. Mutta pidättelisikö aita myskiä ihan oikeasti jos se päättäisi tulla läpi? Ja mitä sille pitäisi silloin nakata kiinnittääkseen sen huomion muualle?