Remontti sentään

Vessa uusiksi. Svedbergs, IDO, Temal, Kvik, Finnmirror. Onhan noita. Ääk! Kalusteiden valinta ei tuota suurta tuskaa, mutta ne laatat, ne laatat. Remonttifirman edustaja on melkoisen tuttavallinen. Luonnehdinta oksentavasta isännästä ei enää jaksa huvittaa kolmannella kerralla. Pesevät ja kuivaavat wc-istuimet ovat kuulemma tulevaisuutta: jos kätesi ovat savessa, pesetkö ne mieluummin vedellä vai pyyhitkö paperilla?

Pintaremontti. Värisilmä, Tikkurila, Bauhaus, K-Rauta, RTV. Kääk! Maalia, tapettia, laminaattia. Ja ne listat, ne listat. Valitse näistä ja ole sitten tyytyväinen. Apua, en jaksa enää, liikaa kaikkea! Entä jos laitan silmät kiinni ja tökkään sormella. Että siitä se ajatus sitten lähti? 

Sisustuslehtiä, netissä surffailua, pähkäilyä. Mistä edes lähteä liikkeelle? No, me tykätään harmaasta. Ja tiiliseinistä. Värisilmän suunnittelijan mukaan ensin kannattaa miettiä lattia. Varmaan ihan fiksu järjestys. Ai niin, tiesitkö, että suomalaisilla tulisi olla kotona kolme kertaa enemmän valaisimia? Näin sanoi Marko Paananen eilen telkkarissa. 

Tarjouspyyntö. Tästä saa kyllä oikein hyvännäköisen. Mitat. Pohjapiirros. Avaimet käteen -periaate. Kyllä, me hoidamme ilmoituksen isännöitsijälle. Summaan sisältyy kaikki, työt sekä materiaalit. Mikäkokoinen budjetti? Laitetaanko nimi paperiin? 

Kuten joka ikisessä asiassa, kaikki voi tässäkin mennä pieleen. Mutta ei mene, eihän??? Salaa toivon kuitenkin näkeväni edes yhden humalaisen remonttimiehen. Miksikö? En ole sellaista nähnyt, mutta niistä olen kyllä kuullut. Meni miten meni, kerrostaloremontti saa riittää. Omakotitaloasujaksi en kyllä ryhdy, koskaan, ikinä.

Tuotekehitystarina tuoksun taustalla

Käytän joskus pikkuhousunsuojia. Mukaan mahtuu tuoksullisiakin. 

TOO MUCH INFORMATION!, kuulen selvästi jonkun huutavan. Don’t worry, en paljasta enempää itsestäni – ainakaan omasta mielestäni kovin paljoa. Jos jollekin minua ajatellessaan lävähtää vastedes ensimmäisenä mieleen pikkuhousunsuojat, minkäs teet. Kenkumpiakin juttuja voisi mieleen tulla.

En tiedä teistä, mutta minua kiinnostaa kovasti tietää millaisen tuotekehitysprosessin hajustetut pikkuhousunsuojat ovat läpikäyneet. 

Siellä jengi on palaverissa pähkäillyt, että nyt tarttis keksiä jotain uutta. ”Meiltä löytyy eri pituisia, paksuisia, muotoisia, imukykyisiä jne. suojia. Myös yksittäispakattuja. Mistä seuraava idea?” Kerätään ehkä tuotekokemuksia. Heitetään ilmaan erilaisia ehdotuksia. Laaditaan SWOT-analyysejä. Olisiko koko tuo tuoksuajatus jopa käyttäjälähtöinen?

En pysty tarkastelemaan kokonaisuutta asiallisesti. Kieroutunut mieleni ottaa ohjat. Kuvittelen tuotekehittäjät tutkimassa käytettyjä pikkuhousuja, joita he poimivat liukuhihnalta. Osa käsittelee niitä hanskat kädessä, osa salaattipihtejä muistuttavilla työkaluilla. Silmämääräisiä arvioita, nuuhkaisuja, pään puistelua. 

Kyselykaavakkeet täyttyvät, jotkut raapustavat pitkiäkin vastauksia. Mitkä sanat kuvastavat aistikokemustasi parhaiten: haju, lemu, löyhkä, dunkkis, döfis, haisu, katku, käry? Joku toteaa, että jos katku äityy oikein pahaksi, kannattaa käydä lääkärissä, mutta työryhmän sosiaalisen paineen voima vaientaa hänet.

Tuotekehitystyöryhmän loppuraportissa lukee, että kyllä se on nyt niin, että niihin kerta kaikkiaan täytyy lisätä joku hyvä tuoksu. Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä pikkuhousunsuojarintamalla seuraavaksi tapahtuu. No, se hiljennetty tyyppi sai kuulemma potkut.

Nostalgianyrjähdys, tai jotain sinne päin

On se nyt perhana, kun tässä pitää nyrjähtää vielä nostalgiseksikin. Johtuuko se neljänkympin kriisistä vai mistä, mutta joskus tulee sellainen olo. 

Nel-jä-kym-men-tä. Vää, onks pakko jos ei haluu? Enhän mä ole vielä edes…niin, mitä?

Jaada jaada, nostalgia-asiaan!

Finnhitsit tuovat heti mieleen pitkät automatkat silloin joskus lapsena. Jokainen päivä on liikaa. Niitä kuunnellessa taannun jonnekin kahdeksanvuotiaan tasolle. Uneen aika vaipuu. Jonkun mielestä olen todennäköisesti jäänyt ikuisiksi ajoiksi tuohon ikävaiheeseen, enkä vähiten oman itseni mielestä. R-A-K-A-S. Sateen ropina auton katolla. Vasten auringon siltaa. Pyyhkimien ääni tuulilasin pinnalla, eestaas eestaas eestaas. Mamy Blue. Kuumottava odotus perille pääsemisestä. Tankeros love. Voipapereihin käärityt eväsleivät. Tumma nainen. Pissahätä. Paloma Blanca. Jee, ei enää pitkä matka. Onnestain on puolet sinun. Vihdoinkin perillä! Keskiyön aikaan.

Mitäs siitä vanhenemisesta, ei tässä kukaan nuorene. Ja aikuisiahan tässä kaikki ollaan. Ai ollaan vai? Kun kuulen jonkun äidin tai isän komentavan jälkikasvuaan kävelemään nopeammin, alan automaattisesti itse kävellä vauhdikkaammin. Kun vanhemmat käskevät lastaan olemaan hiljaa, minäkin vaikenen. - Vai heittäisinkö sittenkin legot mäkeen ja huutaisin kurkku suorana: Olkaa ite!

Entten tentten teelika mentten

Pari vuotta sitten kroppani oli ajautunut täysjuntturaan, veri ei kiertänyt missään. Googlailin henkihieverissä hierojia lähialueelta, piti päästä oitis, samana päivänä. Löytyihän se, ovi onneen. Toimenpiteen teki poikkeukselliseksi se, että melkein alusta saakka tahdoin pois. Minne tahansa muualle. Ilmaisin haluni hölläyksestä, hieman hellemmästä käsittelystä. Alistuin kohtalooni – kun kyllähän hieronnan tehota pitää. 

- No kyllä kai mä tän kestän. Auuu, ai sssaatana. Ou nou, mitäköhän se nyt ajattelee? Tota, onks täällä kukaan muu kiroillut?
- Ykskin asiakas sanoi, että tää on ainoa paikka missä se kiroilee.
- No huhhhuh. Ei kukaan sentään lyönyt ole? Äsken oli muuten tosi lähellä.

Valitettavasti en muista vastausta. 

Vatkauksen jälkeen, lampsiessani kotiin, olin tyystin unohtanut piinan ja sadattelun. Olisin voinut halata vastaantulijoita, vetäistä ’The winner takes it all’ täydelle Olympiastadionille, kävellä Utsjoelle. Varasin seuraavan hoitokerran. Odotin ja pelkäsin, menin ja kärsin, tunne jälkeenpäin taas: Aaaah!!!

Ruumiini on taas ollut jumissa. Kävin hierojalla, jota mieleni ei tehdyt lyödä. Harkitsen vakavasti meneväni toistekin. Jälkeenpäin olo oli miellyttävän rento ja virkistynyt. Kyllä kyllä. Mikäs siinä. Mieleni ei kuitenkaan tehnyt halata vastaantulijoita, ei sen kummemmin laulaa tai kävellä pidemmälle kuin autolle. Hmm. Huomaan ajatuksieni peruuttavan takaisin kovakouraiseen käsittelyyn. Korjaus, sen jälkimaininkeihin. 

Mitäs tässä pitäis tehdä? Päätöksiä, päätöksiä. Joko ei satu, ja fiilis on mukavan rento. Tai sitten sattuu, mutta tuloksena hurmos. Kamoon, ihan helppo homma – vai onko?

Num3rot ovat m3tkoja

En tule oikein numeroiden kanssa toimeen. On sanomattakin selvää etten loista matematiikan saaavutuksilla. Muistelen jo alaluokilla huokailleeni sanallisissa tehtävissä. En todella ymmärrä miksi valitsin matikan myös kirjoituksiin. Se oli maailmankaikkeuden lyhyin matikka se. 

Yritän vältellä kovin läheisiin tekemisiin joutumista numeroiden kanssa. Erään numeron tosin tarkistan joka aamu ja valitsen pukeutumispaksuuden sen mukaan. Jos kyseessä on palkkakuitin Maksetaan-kohta, numerot ovat suht mukiinmeneviä. Päivämäärät ovat ihan jees, samoin kuin kellonajat, jos en satu olemaan myöhässä. Tai liian aikaisessa. Kengännumeroni on juuri sopivan kokoinen, ellei se himoitsemastani kenkämallista ole loppunut kokonaan. Rahaa, tai ainakaan maksamista en voi välttää enkä oikein puhelinnumeroitakaan. 

Parilliset numerot näyttävät minusta mukavilta. Ne herättävät jotenkin positiivisempia viboja kuin parittomat. Lotossa ruksin melkein aina veikatessani rivin 2, 4, 6, 8, 10, 12, 14. Jos haluan revitellä, aloitan rivin vaikka kutosesta. Roomalaiset numerot vaikuttavat oman arvonsa tuntevilta. Onkohan niillä pikkurilli pystyssä? Ei missään nimessä, sanoo samppanja katsellessaan III-olutta. 

Numerot kauppojen onnittelukorteissa ovat minusta liian alleviivaavia, ihan kuin syntymäpäivää ei voisi juhlia ilman korttiin kirjoitettua tasavuotta. Tunteita herättäviä numeroita tarjoilevat sakkolaput, veroilmoitukset, tiliotteet, urheilutulokset ja arvosanat. Joskus numerot antavat odottaa itseään, ainakin bussipysäkillä ja laboratoriokokeiden jälkeen. Pelottaviksi numerot muuttuvat, jos lääkäri kertoo elinpäiviä olevan jäljellä vain tietyn määrän.

Astetta kivemmiksi luvut muuttuvat heti sillä sekunnilla kun voitan lotossa. Revittelisinkö rivin laadinnassa oikein kunnolla ja valitsisin myös parittomia numeroita?

Kyllä siinä kesti!

Odotan bussia. Editseni kävelee vanhempi herrasmies taluttaen bulldoggia, jolle taatusti maistuu kuivamuona yltäkylläisillä ruuan”tähteillä” ryyditettynä – suoraan posliinilautaselta hotkittuna. Matka taittuu arvokkaasti ja sellaisella vauhdilla, joka sopii oivallisesti vanhemmalle herrasmiehelle ja hänen bulldoggilleen. Tietämättä varmasti onko mies koiran isäntä, annan itselleni kuitenkin luvan olettaa näin tarkastellessani vuorotellen molempien naamatauluja.

Nelijalkaiselle kaverille on puettu vartaloa nuoleva villapaita. Kuvittelenko vain, vai eikö piski haluaisi, että sen paitaa tapitetaan? En halua sisäisen hymyni muuttuvan kokovartalokäkätykseksi kuvitellessani miehen ujuttamassa lemmikkinsä käpäliä hihoihin. Kummankohan kärsivällisyyttä siinä koetellaan enemmän?

Isäntä käyskentelee edellä. Miehen ja koiran välissä on muutama metri löysää hihnaa. Bulldoggi yrittää kaikin koiravoimin nostaa käpäläänsä. Mitään ei tapahdu. Uudestaan. Se luovuttaa ja nostaa katseensa kohti isäntää. ”Ei tästä tule lasta eikä paskaa”, se pohtii itsekseen. Hä? Ei eläimet mitään pohdi. Ei kai sitten.

Mies pitää käsiään selän takana, kuin mittailisi hehtaarisia tiluksiaan.  Talutushihna muuttuu maata laahaavasta lötköstä kireäksi pyykkinaruksi. Koiran katse pysyy tiukasti talutushihnan toisessa päässä. ”Mayday mayday! Vilkaisepa tänne, vanha kurppa”, se ajattelee. Ei eläimet…! Joo joo. Hurtta ei pysty ottamaan askeltakaan. Ei mihinkään päin. Lopulta tapahtuu väistämätön: se mätkähtää kyljelleen. Se makaa siinä sillä kaikella bulldoggin ylpeydellä, mitä jäljellä on. Isäntä jatkaa askeltamista ja päivittelee itsekseen maitolitran hintaa – tai mitä minä vanhempien herrasmiesten aivoituksista tiedän. Lemmikkinsä senhetkistä horisontaalista asentoa hän ei ainakaan pohdi.

Isännän vetäistessä hihnasta bulldoggi raahautuu maassa puolisen metriä. Toisella vetäisyhetkellä mies tajuaa että kaikki ei ole normaalilla tolalla. Hän katsahtaa taakseen, näkee koiransa makaavan kylkiasennossa ja lampsii se luo. Jos koirat puhuisivat, niin nyt jos koskaan tämä olosuhteiden uhri huutaisi, että äkkiä nyt, ettei koko maailma nää. Isäntä tarkastelee lemmikkiään ja toteaa sen ainakin olevan elävien kirjoissa. Sitten hän tarttuu yhteen käpälään ja laittaa sen sinne minne se kuuluu: omaan hihaansa. Bulldoggi kompuroi ylös neljälle jalalle. Vihdoinkin! Mikä siinä kesti? Arvokkaasti taittuva eteneminen voi jatkua. 

Pahuuden etäpesäkkeitä pakoon

Tämä tekstipätkä voisi olla osa jotain isompaa kokonaisuutta.

Työpäivän kestän, työ pitää ikävät ajatukset kaukana. Heti kun suljen työpaikan oven, raskas, kuristava ahdistus ottaa vallan. Sydän hakkaa jumalatonta vauhtia. Tuntuu kuin putoaisin, mutta en tiedä minne enkä halua jäädä ottamaan siitä selvää. Tuntuu tyhjältä, yksinäiseltä, syylliseltä. Tuntuu siltä kuin olisin paha vaikken tiedä miksi. Ehkä niin on aina ollut. Haluaisin huutaa apua, mutta tiedän että kukaan ei kuule. 

Pari ensimmäistä kulausta ovat lupaus paremmasta olosta. Hitaasti tunnen ruumiin rentoutuvan ja tiedän, että juon pelastuakseni. Pelastuakseni pahoilta ajatuksilta. En kestä syövyttäviä ajatuksia, niitä pahuuden etäpesäkkeitä, en pysty olemaan niiden kanssa kahden kesken. Vain tämä auttaa, se pitää kauheudet turvallisen välimatkan päässä. Kun ajatukset eivät uskalla lähelle, voin jopa ilkkua niille, jolloin niistä tulee ihan pieniä eivätkä ne silloin tunnu läheskään yhtä kauheilta.

En odota mitään niin paljon kuin unta. Unessa minun ei tarvitse miettiä mitään eivätkä ikävät asiat vaivaa. Pahuus ja syyllisyys pysyvät kaukana. Voisin jatkaa nukkumista äärettömästi, mutta on pakko herätä, koska on lähdettävä antaitsemaan. Herätessäni minun valtaa pakokauhu, ja alan heti pakonomaisesti miettiä asioita, jotka on pakko tehdä, asioita, jotka unohdin tehdä, ja asioita, jotka ehkä tai takuuvarmasti menevät pieleen.

Minusta tuntuu että olen läpeeni paha, ja kun nousen aamulla bussiin, olen varma, että kanssamatkustajatkin näkevät sen. Itkettää. Ei ole mitään muuta kuin tämä painajaismainen elämä.